Kuva: Amelia Nyman Art

Paavo Rintala lisäsi teoksensa Jumala on kauneus (1959) alkuun kommentin: “Niille, jotka seuraavasta tuntevat mielessäni olleen henkilön, huomautan, että tämä teos ei ole elämäkerta eikä edes elämäkertaromaaniksi tarkoitettu. Tämä on romaani kauneuden kokemisesta.” Rintalan teoksen kauneuden kokijan esikuvana oli Limingan lakeuksia ja sen ihmisiä sekä vahvoja omakuvia maalannut taidemaalari Vilho Lampi (1898–1936), joka lyhyen uransa aikana kokeili monia eri maalaustyylejä.

Kristian Smedsin samanniminen näyttämöversio sai ensi-iltansa jo vuonna 2000 Teatteri Takomossa, ja sittemmin vuonna 2008 Suomen Kansallisteatterissa, jonka version itsekin näin. Silloin näyttämöllä oli viisi Vilhoa, jotka toimivat pääosin yksin. Nyt, Helsingin Kaupunginteatterin versio, on vallan toista maata. Siinä taiteilijan yksinäinen työskentely rytmittyy vahvojen joukkokohtausten kanssa. Näyttämön ja katsomon välistä seinää myös rikotaan ja katsoja kutsutaan likemmäksi esitystä.

Kuvassa Akseli Lehtinen, Alexandra Oupornikova, Ville Hilska, Julius Susimäki, Veera Anttila, Juhana Hurme, Kate Lusenberg, Mauno Terävä, Milla Kaitalahti, Heikki Nousiainen – Kuva Robert Seger

Taiteilijan roolissa vaihtelevat Teatterikorkeakoulun kolmannen vuosikurssin opiskelijat, joiden kanssa Kristian Smeds on tehnyt työtä kolme vuotta. Tapahtumia säestää orkesteri, jonka soittimiin samaiset opiskelijat tarttuvat. Musiikki ei ole taustaa vaan kiinteä osa mielenmaisemaa. Uudet kohtaukset liukuvat edellisen jälkeensä jättämille rippeille, joista näyttelijät alkavat rakentaa uutta kuvaa. Nähdään ratapölkyn hakkaamista, pyykinpesua, lavatansseja, jääkuution lohkomista ja kaalinpäiden pilkkomista. Kaiken materiaalin työstämiseen ja joukkojen liikutteluun tarvitaan vahvaa fyysistä ponnistelua, ja esitys tarjoaakin lähes akrobaattista taituruutta.

Näytelmän taiteilija esittäytyy Vilhoksi, mutta tulkitsen kuitenkin kaikki Vilhot ylipäätään taiteilijaksi, jonka luomisprosessiin kuuluu etsiä ja löytää erilaisia maailmoja jumalisen kauneuden kaipuussaan. Taiteilija vangitsee tulkintansa kankaalle, jossa se alkaa elää omaa elämäänsä omalakisena ja arvaamattomana. Matka noihin maailmoihin jättää maalarin kuitenkin ulkopuoliseksi, oudoksi. Hän katselee esimerkiksi luonnon täydellisyyttä talvipakkasessa ja toteaa, että luonnossa kaikki on kohdallaan, ”vain ihminen särähtää siinä, on maisemassa liikaa”. Pariisin matkallaan taiteilija lumoutuu Vermeerin teoksen äärellä niin, että ”suomalainen sielu tilttaa”. Ja tuo kohtaus viedään hillittömän hauskaan loppuunsa, jossa näyttelijät kierivät naurun kourissa.

Kuvassa Nana Saijets, Alexandra Oupornikova – Kuva Robert Seger

Antti Lahden koreografia tuo mainiosti esiin yksilöiden erilaisen tavan reagoida, ja toisaalla joukkovoiman ryntäävän mahdin. Välillä tunnelma on harras ja liike lempeää, joukko hajaantuu ympäri tilaa, hymisee, repäistäkseen jo kohta uuden maailman esiin kehojen kipeästi vääntyillessä. Lopputulos on äärimmäisen intensiivinen, ehdottomasti mukaansa tempaava. Nuori näyttelijäkaarti on upeasti tekstin sisällä, ja taitoa on näyttämöllä julmettu määrä.

Paavo Rintalan ja Kristian Smedsin Jumala on kauneus. Dramatisointi ja ohjaus Kristian Smeds, koreografia Antti Lahti, dramaturgia Rosa-Maria Perä, lavastus Kristian Smeds ja Katariina Kirjavainen, pukusuunnittelu Vilma Mattila, valosuunnittelu Jaakko Sirainen, äänisuunnittelu Ville Aalto, live-musiikin sävellys ja sovitus Työryhmä. Näyttämöllä Veera Anttila, Ville Hilska, Juhana Hurme, Milla Kaitalahti, Akseli Lehtinen, Kate Lusenberg, Heikki Nousiainen, Alexandra Oupornikova, Nana Saijets, Julius Susimäki, Mauno Terävä ja Juuso Timonen. Ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterin studio Pasilassa 23.4.2022.

Jätä kommentti

Kansallisteatterin Hamlet, Matti Rossin suomennokseen pohjaava Samuli Reunasen ja Aina Bergrothin sovittama versio asettuu näkemistäni mielenkiintoisimpien joukkoon. Ikään kuin tekstiin olisi puhallettu ja annettu sen laskeutua omassa järjestyksessään “maailmaan, joka on sijoiltaan”. Osa repliikeistä on vaihtanut paikkaa, osa kadonnut ja tilalle on luotu uutta, tähän aikaan, näille esittäjille sopivaa. Tuloksena on kokonaisuus, jossa olisi katsottavaa ja tulkittavaa useammallekin kerralle. Esityksen sirpaleisuus ei päästä vähällä ja paikoin artikuloinnin suttuisuus ja mikrofoniongelmat verottavat lopputulosta. Sittenkin esityksen jälkeen on olo, että näki jotain merkityksellistä.

Hamletin nuoret ©Yehia Eweis

Tämän Hamletin estetiikka on ravistanut paljon totutusta pois, niin esittämisen ja lavastuksen kuin pukujen osalta. Timo Kämäräisen säveltämä musiikki kuvittaa näytelmää soolonumeroina sekä tehosteina ja liikkuu suvereenisti eri tyylilajeissa. Esitys on hyvin fyysinen, mutta siitä puuttuu ähkiminen ja rutistus ja sen voima on liikekielen yllätyksellisyydessä ja helpolta näyttävässä notkeudessa. Näyttämöllä on Hamlet, joka osaa rokkistarojen lavaelkeet, riisuu paitansa ja housunsakin, ja hurmaa ja huumaa. Hamlet on läsnä, ottaa kontaktia yleisöön jutustellen niitä näitä, vaihtaa leikaten tyylistä toiseen, hallitsee näyttämöä, jossa kummallisiin asuihin pukeutuneet nuoret etsivät paikkaansa juonittelujen keskellä. Siinä missä näytelmän vanha kaarti seisoo lähes kivettyneenä paikoillaan, nousee lapsuuden ystäväkolmikko Hamlet, Laertes ja Ofelia keskiöön rytisten. 

Osuin esityksen koululaisnäytäntöön ja hyvin pian kävi ilmi, mistä nuoriso eritoten oli kiinnostunut. Kun ensimmäinen hahmo näyttäytyi lavalla, takanani istuva nuori sanoi toiselle “Toi ei oo Olavi”. Olavi Uusivirta ja hänen musiikkinsa oli se juttu, joka kiinnosti, ja siinä rinnalla kaikki, mihin Olavi koski. Vaan ei se paha juttu ollut, sillä nuori katsomo seurasi kolmituntisen esityksen herpaantumatta ja reagoi tapahtumiin. 

Aleksi Holkko ja Olavi Uusivirta ©Yehia Eweis

Uusivirta on vastaansanomattoman intensiivinen roolissaan, niin puhuessaan kuin laulaessaan ja myös liikkuessaan. Tavallaan yleisö seuraa kolmetuntisen konsertin dramaturgiaa, jossa solisti hakee kumppanikseen milloin kunkin, myös orkesterisyvennyksestä Timo Kämäräisen, jolle on annettu Horatiuksen rooli muutamin repliikein, mutta joka replikoi ennen kaikkea kitarallaan.

 Näyttelijä ja räppäri Fanni Noroilan Ofelia laulaa Hamletin kanssa useamman laulun. Noroilan Ofelia on poikkeuksellisen komealla tavalla röyhkeä. Poissa on uneksiva ja haaveileva neito ja tilalla  itsetietoinen nuori nainen, joka uskaltaa uhmata ja olla vahvan kehollinen ilman naisellisia keinoja. Aistikkain on hetki, jolloin Ofelia valuttaa rakastettunsa päälle mehut halkaistusta appelsiinista. Noroilalle annan erityismaininnan esityksen selkeimmästä artikulaatiosta. Aleksi Holkon Laertes on sisartaan suojelevana herkän kysyvä ja kyseenalaistava, feminiininen hahmo, saman ahdistuksen läpäisemä kuin Ofelia ja Hamlet. 

Olavi Uusivirta © Yehia Eweis

Timo Tuominen Claudiuksena, Paula Siimes Gertrudena ja Esa-Matti Long Poloniuksena ovat kuningashuoneen vanhaa kaartia. Tuominen tunnelmoi pianon äärellä laulamalla riipaisevan laulun. Long tempaisee toisessa roolissaan haudankaivajana rempseän rallin.

Näytelmäseurue on typistetty kahteen roolihahmoon, mutta Ola Blickin ja Karlo Haapiaisen työstämänä isän murhan näytteleminen saa ilkikurisen ja jopa hauskan ilmeen. Näytelmää näytelmässä toteutetaan myös puvustuksessa, sillä osa asuista on kaivettu aiempien esitysten varastosta; varhaisin on vuoden 1944 Saiturista. Pukusuunnittelija Auli Turtiainen on halunnut Kansallisteatterin 150-vuotisjuhlavuonna kunnioittaa talossa työskennelleitä pukusuunnittelijoita ja niitä aikalaisnäyttelijöitä, jotka joutuivat oman aikansa hengen mukaan suunnittelemaan itse rooliasunsa.

Kaisa Rasilan näyttämökuva on komea ja alati muuttuva. Rakennusteline-tasoja syntyy pressuin peiteltyinä maan päälle ja korkeuksiin, minne välillä noustaan lentämään. Pyry Hyttisen videoinnit ja Erno Aaltosen valaisun ratkaisut merkitsevät paikkoja, tunnetiloja ja luovat koodistoa, jota tulkita. Kun kattoon asti nostetaan valtava kanto keikkumaan, en osaa aavistaa sen roolia, mutta näytelmän lopussa merkitys on itsestäänselvä. Mainiokin. 

Kun Ofelia kantaa kirjaa, ei ole merkityksetöntä, mikä kirja on kyseessä. David Foster Wallacen Päättymätön riemu on täynnä kulttuurisia ja kirjallisia viittauksia, kuten Shakespearen Hamletkin, johon Kansallisen versio on vielä upottanut omat musiikkimaailmasta napatut linkkinsä. Näyttämöllä kajahtaa muun muassa Britney Spearsin Baby One More Time ja oidipaaliseksi painajaiseksi mainittu Jim Morrisonin The End -biisi.

Ofelia (Fanni Noroila) sylissään kirja, David Foster Wallacen Päättymätön riemu

William Shakespearen Hamlet. Suomennos Matti Rossi, ohjaus Samuli Reunanen, esitysdramaturgi Aina Bergroth, lavastus Kaisa Rasila, pukusuunnittelu Auli Turtiainen, musiikki Timo Kämäräinen, valosuunnittelu Erno Aaltonen, äänisuunnittelu Sami Hassinen, Ensi-ilta Suomen Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 10.3.2022.

Jätä kommentti

Katutyömaalla käydään karskia keskustelua. Miehet huutavat toisilleen, mutta huutavat myös tehtävänannolle, jossa eivät näe mitään järkeä. He rakentavat väliaikaista pyörätietä viemärityön päälle, jotta kaupunkitapahtuman striimauksesta saataisiin näyttävämpi. Näin alkaa Mika Ripatin kirjoittama Mikko Räsäsen tulevaisuus -näytelmä. Kaiken pohjaksi asettuu perusduuni, kaupungissa asumisen mahdollistava välttämätön työ, josta maksetaan huonosti ja joka haisee paskalta. 

Työmaan aitoja päin pölähtää pyöräilijä, joka osoittautuu palvelumuotoilijaksi, kaupunkitapahtuman kuvaajaksi (Rauno Ahonen). Hän on jo habitukseltaan koomiseksi rakennettu hahmo ja ajautuu rakennusmiesten kanssa oitis konfliktiin. Kaupungin suunnittelutoimistossa insinööri Niemi (Jari Pehkonen) vastaa työmaan suunnittelusta, mutta innostuu suunnittelemaan myös työntekijöiden ahkeruuden seurantaa puhelinsovelluksen kautta. Vastaava työnjohtaja (Raili Raitala) yrittää suitsia niin insinöörin kyyläysinnokkuutta kuin toivotonta ihastumista pormestariin (Vappu Napbantoglu).

Helsingin Kaupunginteatteri – Mikko Räsäsen tulevaisuus – Kuvassa Martti Manninen, Lumi Aunio, Markku Ahonen ja Maksim Pavlenko – Kuva Otto-Ville Väätäinen

Heikki Kujansuun ohjaaman esityksen alun tapahtumat ovat selkeitä, paikoin turhankin osoittelevia, ja roolihahmot stereotyyppisiä. Vierasmaalainen, murtaen suomea puhuva on oppinut hyvin v-pilkun käytön. Vielä huonommin suomea puhuva joutuu edellisen pomputeltavaksi eli joukon alimmaksi. Hierarkia täydentyy, kun siirrytään työmaalta toimistoon ja luovan oivaltamisen tilaa tavoittelevan palvelumuotoilijan kotiin, jossa vessan seinän väri on elämää suurempi kysymys. Teksti etsii sivujuonteita, joille kaikille ei oikein löydy merkitystä. Mikä merkitys on insinöörin ihastumisella ja miksi ihmeessä sanomalehden pitää tarttua tuolista työmiehen takapuoleen?

Näytelmän edetessä tekstiin tulee syvyyttä ja tilannekomiikka häipyy tärkeämpien kysymysten tieltä. Kohtaamisia ja törmäyksiä värittävät ennakkoluulot asettuvat historialliseen kehykseensä, vanhan työväenmarssin muunnelmat kaikuvat uusin, erilaisin sävyin ja yhteiskuntaluokat seisovat samassa viemärissä

Helsingin Kaupunginteatteri – Mikko Räsäsen tulevaisuus – Kuvassa Sanna-June Hyde, Martti Suosalo ja Rauno Ahonen – Kuva Otto-Ville Väätäinen

Martti Suosalo puskee vakuuttavasti vakavailmeisen Mikko Räsäsen roolin. Mikon mielessä kulkee vahvana samaa työtä tehneen, edesmenneen isän (Pekka Huotari) hahmo, isän joka oli toivonut poikansa menevän opintielle. Onnettomat sattumat olivat kuitenkin puuttuneet peliin ja Mikko jatkoi isänsä ammatissa. Omalle Aapo-pojalleen (Paavo Kääriäinen) Mikko painottaa kouluttautumisen tärkeyttä. Sukupolvi sukupolvelta toivo paremmasta on asetettu seuraavalle, näihin päiviin asti. Yhteiskunnan monimuotoistuminen on kuitenkin muuttanut asetelmia, ja näytelmän nuorten on aika kiepauttaa edeltävien sukupolvien totuudet uuteen asentoon.

Suuri näyttämö toimii. Hienosti samaan tilaan asettuvat niin tietyömaa, viemäriverkosto, rakennusvirasto kuin monet yksityiskoditkin. Valtava maavallilavaste jakaa tiloja ja saa olla myös muusikon (Joakim Berghäll) kotipaikkana. Dronet lentävät kaiken yllä värikkäissä valokeiloissa kuin uljaan uuden maailman edustajat, ja ne kuvaavat kaikkea, henkilökohtaisia salaisuuksiakin. Olisi mielenkiintoista tietää, oliko droneille heitetty kysymys “Lähestyvätkö Putinin tankit?” jo alkuperäisessä käsikirjoituksessa. Ahdistavassa viemäriloukossa löydetään kohtaamisen ja ulospääsyn mahdollisuus, huomataan muurahaisten ja siirojen erilaisuuksia yhdistävä elementti niitä erottavien sijaan.

Mika Ripatti: Mikko Räsäsen tulevaisuus. Ohjaus Heikki Kujanpää, sävellys Timo Hietala, lavastus Antti Mattila, pukusuunnittelu Elina Kolehmainen, valosuunnittelu Petteri Heiskanen, äänisuunnittelu Eero Niemi, dramaturgi Ari-Pekka Lahti. Kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 11.3.2022.

Helsingin Kaupunginteatteri – Mikko Räsäsen tulevaisuus – Kuvassa Jari Pehkonen – Kuva Otto-Ville Väätäinen
Jätä kommentti
11.03.2022

Nyt saa nauraa

Kategoria: Teatteri

Kolmen teatteriopiskelijan (Lewis, Sayer, Shields) lopputyönä vuonna 2012 syntynyttä näytelmää The Play That Goes Wrong esitettiin aluksi lontoolaisessa pubissa, mutta sana hulvattomasta farssista kiiri pian siten, että katsomot kautta Euroopan ovat sittemmin saaneet nauraa sille. Ensimmäisenä Suomessa näytelmää esitti Tampereen Teatteri vuonna 2016 ja sen jälkeen sitä on nähty muuallakin. 

Minulla on epäilevä asenne komedioihin, sillä joudun turhan usein istumaan vakavana ja kyllästyneenä esitystä katsoessani. Huumorin kirjoittaminen on vaikeaa, ja sen esittäjien on hallittava ajoittamisen jalo taito, joka on yksi näyttelijäntyön vaikeimpia asioita. Vaan Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä ensi-iltansa saanut esitys alkoi murtaa suojauksia heti ensiminuuteilla. 

Nimensä mukaan Näytelmä joka menee pieleen meni pieleen siten, että istuin hersyvästi nauraen penkilläni koko esityksen ajan – ja aplodien ajan myös. Ja niinhän se oli harjoiteltu Pentti Kotkaniemen ohjaamana, että saumat näkyivät isoina, ajoitukset pettivät, roolihahmot katosivat tai niitä oli kaksin kappalein kisaamassa näyttämötilasta. Kaikki, mikä voi mennä pieleen, myös menee.

Mobiliteetti näyttämöllä on aivan kaiken osalta rajaton. Mikä tahansa voi muuttua miksi tahansa.

Helsingin Kaupunginteatteri – Näytelmä joka menee pieleen – Kuvassa Eija Vilpas – Kuva Tapio Vanhatalo

Alkujuonnon mukaan esityksessä tapahtuu murha kartanossa, jota sitten selvitetään, mutta ennen murhaa, ennen ensimmäistä repliikkiä ehtii moni asia murentua farssiksi. Katsoja näkee näytelmän läpi kulissien rakenteet ja niiden takaisen näyttämökoneiston. Niistäkin tulee osa esitystä. Kuten myös rekvisiitasta, jolla on läpi näytelmän ikään kuin viestikapulan rooli. Katsoja seuraa muun muassa avainnipun ja juomalasin kulkua äärimmilleen pingotetuissa tilanteissa, ja tarkkailee herkeämättä vaaratilanteita, joita syntyy tuon tuosta. Juoni on aivan toissijainen.

Käsiohjelmassa ohjaaja Kotkaniemi kirjaa, että teatteri on lapsellisin kaikista taiteen lajeista. Ja totta tosiaan, löysin itseni juuri tuon ajatuksen ääreltä esityksen aikana, kun mieleen nousivat lasteni tiuhaan rustaamat näytelmä-esitykset, joita sain seurata. Nyt näyttämölle riensi Pääkaupunkiseudun Polytekninen Draamaseura  “Murha Havershamin kartanossa”-esityksensä kanssa. Ja juuri tämä näytelmä näytelmässä -kuvio asettaa näyttelijäkaartin mielenkiintoisesti kahteen valoon.

Helsingin Kaupunginteatteri – Näytelmä joka menee pieleen – Kuvassa Joel Hirvonen, Santeri Kinnunen, Matti Rasila, Alex Anton ja Eija Vilpas – Kuva Tapio Vanhatalo

Tällä kerralla näyttelijäntyölle voi kumartaa syvään. Santeri Kinnunen vie ajoituksen mestarina poliisitarkastajan roolia milloin salaperäisenä milloin itsetietoisen kivenkovana etsiväsankari-tyyppinä. Hänen tarkka katseensa keilaa tapahtumapaikkoja ja kartanon asukkaita, joista Matti Rasilan hovimestari on eleettömyydessään mainio. Tätä hahmoa ei hätkähdytä yhtään mikään. Murhatun kartanonherran (Risto Kaskilahti) kihlattu (Linda Wiklund) joutuu taistelemaan roolistaan näyttämömestarin kanssa (Eija Vilpas). Vilpas vie kihlatun roolia intohimoisen amatöörimäisesti ja valloittaa sellaisena. Joel Hirvosen tehtäväksi on annettu rikkoa katsomon ja näyttämön välistä rajaa murhatun veljenä ja puutarhurina, ja viekkaasti tämä Draamaseuran näyttelijä luuleekin pystyvänsä heruttamaan ylimääräisiä aplodeja roolisuoritukselleen.

Ja melkein haluaisi osoittaa lavasteillekin kiitoksen, sillä niin aktiivisesti ne osallistuvat esitykseen, suorastaan pelottavan vaarallisesti. Peter Ahlqvistin suunnittelema lavastus on oivallinen.

Nyt kannattaa mennä hakemaan naurut teatterista, sillä niin harvoin sitä on tarjolla.

***

Henry Lewis – Jonathan Sayer – Henry Shields: Näytelmä joka menee pieleen. Suomennos Mikko Koivusalo, ohjaus ja suomennoksen sovitus Pentti Kotkaniemi, lavastus Peter Ahlqvist, pukusuunnittelu Elina Vättö, valosuunnittelu Valdemar Virtanen, äänisuunnittelu Jaakko Virmavirta, musiikin sävellys Jaakko Virmavirta & Ivan Bavard. Ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä 9.3.2022.

Jätä kommentti

Enpä ole aiemmin nähnyt yhtä hauskaa Aleksis Kiven elämää, teoksia tai kirjailijuutta käsittelevää näytelmää kuin mitä Kansallisteatterissa ensi-iltansa saanut Red Nose Companyn kulttuurijuoksutus tarjoilee. Esitys on kahden klovnin (Tuukka Vasama ja Timo Ruuskanen) ja kamariorkesteri Avantin riemukas esitys, jossa kirmataan niin korkeakulttuurin pylväiköissä kuin populaareilla estradeilla. 

Aluksi näyttämöllä on vain iso kasa kirjoja ja tuoli. Niiden äärellä pohditaan Kiven ulkonäköä, sillä aivan varmasti ei tiedetä, miltä hän oikeasti näytti. Seuraavaksi sukelletaan Nurmijärvellä vietettyyn lapsuuteen, kuvaan vanhemmista ja sisaruksista, joiden piirteitä sittemmin asetellaan Seitsemän veljeksen hahmoihin.

Näyttämökuva muuttuu läpi esityksen ja juhlistaa suomalaisen teatterin 150-vuotista juhlaa esittelemällä ensimmäisen maisemafondin sekä version ensimmäisestä suomenkielisestä esityksestä, jossa tosin nähtiin Ruotsista saapunut, suomea täysin osaamaton tähtinäyttelijä Charlotte Raa. Nyt Kiven Leaa deklamoiva klovni ansaitsee aplodinsa.

Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama © Cata Portin

Vasama ja Ruuskanen rientävät paikasta ja ajasta toiseen, he vaihtavat lennossa hahmoa ja flirttailevat katsomon kanssa kommentoimalla omia toimiaan tai yleisön reaktioita. Esityksen äärellä joutuu tunnustelemaan asenteitaan ja solmimaan yllättäviä linkkejä suomalaisen kirjallisuushistorian ja näyttämötyön aikajanalla. Viittaukset erilaisiin teksteihin, eri tyylilajeihin riemastuttavat ja pieniä huutomerkkejä heitellään esimerkiksi Veijo Meren sekä Juha Hurmeen kirjoituksiin. 

Kirjailijan taloudellinen tila on kiperä kysymys tänään ja oli sitä Kiven aikaan. Suomen Kulttuurirahasto perustettiin, mutta sen palkkiot eivät riittäneet. Niinpä turhaan ei näytelmän Charlotta Lönnqvist suivaantuessaan huudahda, “Olen Suomen tärkein mesenaatti, missä on minun patsaani?” Myös näyttelijöiden esityskorvauksia käsitellään, ja niinpä suosiokisassa naama vääntyy ja tarttuvia sutkautuksia etsitään,  kuin tv-komiikassa konsanaan.

Niko Kumpuvaara, Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama © Cata Portin

1800-luvun lopun suomalaiset kulttuurivaikuttajat kisaavat aatteineen ja kielikysymyksen kimpussa vietetään pistävän hauska tovi. Kiven ja August Ahlqvistin välinen kränä laukeaa kirjoituskilpailun tuloksia julkaistaessa komeasti “And the nominees are…”, ja kun voittaja on Kivi, seuraukset luetaan historianlehdiltä.

Suomen kieltä nostetaan alhostaan, mutta  “Suomi kuuluu suomalaisille”-hokema saa klovnit kavahtamaan hurmoshenkisyyttä. Tällaisia teräviä pistoja esityksessä on kautta linjan, joten on oltava valpas niin tekstin kuin näyttämöllä näytetyn osalta. 

Sankarihahmojen kavalkadi on pitkä ja tyyppejä tipahtelee näyttämölle Kiven teosten lisäksi historiasta, kirjallisuudesta, toimintaelokuvista, viihdemaailmasta sekä elävästä elämästä. Vaikka vauhti on hengästyttävä eivätkä sankarit aina selviä ehjin nahoin, kaikuu lopputulemana Kiven unelmoima concordia, sovinto. Elämä on Kiven sanoin kuitenkin iloleikki, jossa rakkaudelle on annettava tärkeä tilansa. 

Tämän esityksen myötä on ilo palata tauon jälkeen teatteriin.

Aleksis Kivi, teksti ja dramaturgia Eva Buchwald,Timo Ruuskanen, Linda Wallgren ja Tuukka Vasama. Ohjaus Timo Ruuskanen, Linda Wallgren ja Tuukka Vasama, lavastus ja pukusuunnittelu Tarja Simone, valosuunnittelu Ville Virtanen, musiikin sovitus Marzi Nyman, musiikin johto ja harmonikka Niko Kumpuvaara, Kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 17.2.2022.

Jätä kommentti

Yritin kuunnella Miika Nousiaisen Pintaremontti-kirjaa. Jaksoin pari tuntia. En oikein syttynyt tekstille ja lisäksi puhetta oli taltiointivaiheessa korjattu teknisesti heikohkosti. Mutta näyttämöllä, siellä teksti on ikään kuin vallan toinen, leikittelevästi tummia virtoja kauhova ja iloisesti yllättävä.

Näyttämön voima on siinä, että siellä on mahdollista pihdata tietoa, katsoja näkee roolihahmon käytöksestä, että jotain hänelle on tapahtunut. Kirjassa on kerrottava selvemmin, missä mennään. Nousiaisen teksti on kirjassakin nokkelaa, mutta ei yllätä samoin kuin  Minna Leinon dramatisoima näyttämöversio.

Pintaremontti kuvaa eri sukupolvia kipukohtineen huumorin vahvalla kierteellä. Omakotitaloja rakentanut sukupolvi tapoineen kummittelee hyvinvointia rakentaneiden jälkeläistensä elämässä, ja uusi, imagoaan rakentava aikuistunut sukupolvi kompastelee arjessa omine ongelmineen. Avioeron jälkeinen yksinhuoltajuus tai toisaalla lapsettomuus ja kumppanin löytämisen vaikeus hiertävät tätä joukkoa.

Irene Ahon ohjaama esitys lähtee liikkeelle hautajaisista kuten kirjan tapahtumat. Olisiko oivallisempaa paikkaa esitellä suku ja sen tapa kohdata toisensa. Lapsenteko-ohjeita jaetaan hedelmällisyysiässä oleville ja muutenkin ollaan hienotunteisuuden rajamailla.

Katri Rentton nukkekotimainen lavastus tarjoilee erilaisia koteja, joissa kukin yrittää elää elämäänsä tavallaan. Kodeissa vaietaan, riidellään, haaveillaan, surraan ja tehdään bloggaripäivityksiä, joilla ei tietenkään ole mitään tekemistä todellisen arjen kanssa. Hahmogalleria on värikäs.

Kuva Stefan Bremer

Tyytymättömiä elämäänsä ovat niin Juha Variksen Sami ja Heikki Pitkäsen Pesonen poikamiehinä kuin Annika Poijärven Henna miehensä Esan (Ilja Peltonen) kanssa ja Pyry Nikkilän Markus väsyneenä yksinhuoltajaisänä. Tiina Weckström taipuu monissa rooleissaan ilahduttavan muuntuvana. Hahmoista kenties kutkuttavin on Katja Küttnerin hyvinvointibloggari Sini hunajaisessa hörhelö-asussaan. Ikään kuin arjen transsin keskeltä tämä perheenäiti saarnaa rauhoittavalla äänellä avioliittonsa ihanuudesta, julistaa ruumiinsa temppeliksi, ja jakaa neuvoja seuraajakatraalleen. 

Roolihahmojen lisäksi esitystä värittää musiikki. Muusikoiden koreografisen ratkaisun onnistumisesta en ole aivan vakuuttunut, mutta musiikki itsessään on mainiota. Hedelmällisyyslaulu on kerrassaan herkullinen. Ja jotta kaikki olisi täydellistä, on loppukin auvoinen, kuten saduissa pitääkin. Ja satuihin taas kannattaa suhtautua tietyllä varauksella, mikä kiepauttaa näyttämöllä nähdyn uuteen valoon.

Pintaremontti, Miika Nousiainen. Ohjaus Irene Aho, dramatisointi Minna Leino, lavastus Katri Rentto, pukusuunnittelu Auli Turtiainen, valosuunnittelu Kalle Ropponen, musiikki ja äänisuunnittelu Timo Hietala, koreografia Ninu Lindfors, videosuunnittelu Petri Tarkiainen. Kantaesitys 27.10.2021 Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä.

Kuva Stefan Bremer.
Jätä kommentti

Juha Jokelan kirjoittama ja ohjaama näytelmä Dosentit saa aikaan sen, että lukiessani uutista yliopiston rehtorin irtisanomisesta haluaisin ehdottomasti tietää taustoista enemmän. Näyttämöllä ollaan vahvasti tässä ajassa ja tuodaan pohdittavaksi ei pelkästään tiedeyhteisöön vaan yleisemmin yhteiskunnan valtamekanismeihin liittyvää problematiikkaa. Valtaa Jokela on käsitellyt myös erinomaisissa näytelmissään Patriarkka (2012) ja Sumu (2016), nekin Kansallisteatterissa esitettyjä. Jokela osaa pujottaa henkilökohtaisen yhteiskunnalliseen kehikkoon tavalla, joka puhuttelee ja pakottaa ottamaan kantaa. 

Kuvassa Ria Kataja. Kuva Katri Naukkarinen

Näytelmän katsoja asettuu esityksen alussa Tiede tässä ja nyt 2020 -luennon seuraajaksi. Yliopiston työntekijät eivät nimittäin voi hyvin kuten sosiaalipsykologian professori Johanna Virtasen (Ria Kataja) tekemä tutkimus osoittaa. Tieteen maailman kuvittelisi lepäävän vahvasti perustelujen ja tarkasti harkittujen analyysien varassa, kuten Virtanenkin on ajatellut. Tänä päivänä ohjaus kulkee kuitenkin yhä vahvemmin sosiaalisen median kautta ja räksytys “kaiken maailman dosenteista” kertoo uudesta, muuttuneesta asetelmasta, jossa yliopiston autonomia on historiaa. 

Professori Virtanen tutkii yliopiston rapautunutta tilaa markkinavoimien myllerryksessä, jossa rahoitusta on leikattu, kilpailu työpaikoista on kovaa ja aivovienti lisääntyy. Tiede itsessään ei ole enää arvokasta. Tässä ilmapiirissä on vaikea työskennellä stressaantumatta, etenkin kun työpanos on jatkuvan tarkkailun kohteena. Tekstiin tuodaan mukaan valistusajan brittifilosofi Jeremy Benthamin panoptikon-periaate, jossa vankeja tarkkaillaan pyöreästä tornista niin, että he eivät itse sitä näe. Nyt vartijoita on kaikkialla, yliopistollakin, eikä heitä silti näe. 

Ria Kataja tekee roolin vailla vertaa. Hänellä on työstettävänään hirvittävä määrä tekstiä, josta osa akateemisen ankaraa, joten tehtävä ei ole helppo. Kataja on professorina tinkimätön, työtoverina lojaali, yksinhuoltajaäitinä ja rakastettuna hieman eksyksissä, mutta kaikissa vahvasti ja koskettavasti. Muut hahmot jäävät väistämättä hieman syrjään, niin Hannu-Pekka Björkmanin ex-mies ja poika (Otto Rokka) kuin yliopiston rehtori (Maria Kuusiluoma) sekä dekaani (Tommi Korpela). Virtasen tutkimuksessa mukana oleva kollega Fiona Eskola on Marja Salon esittämänä virkistävä hahmo, kuvia kumartamaton sinnikäs työmyyrä. Tämä kaksikko joutuu sosiaalisen median maalittamaksi tonkiessaan yliopiston klikkejä ja ulkopuolisia verkostoja. 

Kuvassa Marja Salo ja Ria Kataja. Kuva Katri Naukkarinen

Kati Lukan lavastus on yksinkertainen, mutta viestii paljon. Yliopiston pyöreä, historiallinen kirjasto asettuu kaareksi kuin suojaavat siivet ja sen sisällä kahdessa tasossa kaikki tapahtuu. Kirjojen hyllymetrejä laikuttavat heijastetut twitter-viestit ja videopalaverit kuin arvokkuutta nakertavat uuden ajan airuet. 

Dosentit on ehdottomasti näytelmä, jota kannattaa mennä katsomaan, mikäli vähääkään on huolissaan korkeakouluissa tapahtuneesta muutoksesta ja pitää tiivistunnelmaisesta, älykkäästä teatterista.

Kuvassa Marja Salo ja Ria Kataja. Kuva Katri Naukkarinen

Dosentit, Kirjoittanut ja ohjannut Juha Jokela. Lavastus Kati Lukka, pukusuunnittelu Auli Turtiainen, valosuunnittelu Nadja Räikkä, musiikki ja äänisuunnittelu Tuuli Kyttälä, videosuunnittelu Timo Teräväinen, dramaturgia Minna Leino ja Hanna Suutela. Kantaesitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 15.9.21.

Jätä kommentti

Katson esitystä näyttämöllä, mutta samalla kelaan omia muistojani. Peilaan näkemääni niihin aikoihin ja paikkoihin, joihin näytelmän päähenkilö tai hänen kirjoittamansa näytelmät omassa elämässäni sijoittuvat. Juuri tuollainen poikamainen tyyppi esitteli itsensä joskus 90-luvulla draamakirjoittamisen kurssilla. Ja millaisia tekstejä hän synnyttikään näyttämölle. Olen käynyt katsomassa ne kaikki, joitakin eri versioina. Aina joku eksyy kuvineen päällimmäisenä, ja viimeisin Kansallisteatterissa 2006 nähty Kutsumattomia vieraita, kuin nyt nähtävää näytelmää ennakoivana. Ikään kuin kävisin dialogia Reko Lundánista (1969– 2006) kertovan tekstin kanssa, sillä hänen viimeisistä ajoistaan kertova Kati Kaartisen Tunnit, viikot, kuukaudet kulkee kirjoittamisen ja ohjaamisen maastossa sekä muistamisen kipeällä pinnalla, jossa vimmaisesti kaivetaan edes pieniä toivon pilkahduksia tummenevista päivistä. Katsomiskokemus muuttuu kovin henkilökohtaiseksi.

Timo Tuominen ja Petra Karjalainen. Kuva Katri Naukkarinen.

Näytelmä kiertää kehän ja alkaa yhdestä hetkestä, jolloin Lundánin vaimo Tina on kasvokkain kuolleen miehensä kanssa ja pyytää tätä olemaan ilmestymättä arkeensa. Näytelmän lopussa vaimo pystyy jo elämään sen tosiasian kanssa että mies on kuollut ja tämän haamu pysyy yhä useammin poissa. Mutta tuon ajanjakson aikana käydään monta tuskaista painia. Tapahtumia taustoittavat takaseinälle heijastetut valokuvat, joissa vilistää pariskunnan yhteinen elämä. Jokainen, joka on läheisen menettänyt, tietää kuinka vahva valokuvien voima on. 

Tina Lundánin kirjoittama romaani Ensimmäinen kesä (2008) on ollut yksi Kaartisen tekstin taustamateriaaleista. Tina käy läpi menneitä vuosia, ilon hetkiä, tunnelmia, perheen arkea lapsineen, ja etsii omalle, Rekon sairastamisen aikaiselle toiminnalleen oikeutusta. Nuoren ihmisen äkillinen ja yllättävä sairastuminen ja sitä seuraava taistelu kuolemaa vastaan ei ole vain hänen, sillä samassa pelon värjäämässä arjessa elää koko perhe. Voiko lapsille kertoa asiasta ja kuinka paljon, saako itse väsyä, suuttua ja ahdistua? Reko etsii toivoa kaikkialta, hän ei tahdo luovuttaa, sillä näytelmä odottaa ohjaamista ja uudet ideat toteuttamistaan. Niinpä hän kääntyy jopa uskonnon äärelle toivoa anomaan ja uuvuttaa itsensä juoksulenkeillä, kunnes yhä uudet ja uudet päästä otetut kuvat kertovat karua kieltään.

Tuomas Rinta-Panttilan ohjauksessa puhutaan ja lauletaan pääosin suoraan yleisölle. Menneeseen matkataan muistojen kautta. Niihin kohtauksiin olisin kaivannut enemmän Rekon ja Tinan fyysistä läheisyyttä toisiinsa. 

Timo Tuominen ja Petra Karjalainen. Kuva Katri Naukkarinen.

Jussi Tuurnan musiikki luo vahvan vireen kokonaisuuteen, jo siksi, että orkesteri on näyttämöllä kaiken aikaa. Lauluissa toistuvat lauseet, joilla on erityismerkitys, kuten se että täytyy muistaa silittää ja koskettaa eikä saa antaa pelolle valtaa. Tuominen ja Karjalainen laulavat erittäin komeasti.

Väliajaton esitys on intensiivinen. Etenkin loppupuolella on pakko purra poskea, ettei liikutus voittaisi katsomiskokemusta. Kanssakatsojani kommentoi esityksen jälkeen, että huomasi minun istuneen liikahtamatta koko esityksen ajan. Se kertonee jotain.

Tunnit, viikot, kuukaudet – Kuvia muistamisesta ja katoamisesta. Kirjoittanut Kati Kaartinen Reko ja Tina Lundánin romaanin Viikkoja, kuukausia (2006) ja Tina Lundánin romaanin Ensimmäinen kesä (2008) pohjalta. Ohjaus Tuomas Rinta-Panttila, musiikki Jussi Tuurna. Rooleissa Petra Karjalainen ja Timo Tuominen. Kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 24.9.2021.

Jätä kommentti
1 kommentti

Susanna Kuparisen ja Jari Hanskan yhdessä kirjoittaman Sokea piste -näytelmän alussa kaupat tyhjenevät vessapaperista vuoden 2020 koronakeväällä. Kohtauksen koomisesta ilmeestä voi lukea näytelmän lukuohjeen. Vakavaa koomisen kautta, olkaa hyvä.

Päätän olla välittämättä niistä etukäteen nostetuista negatiivistista jutuista, joissa on manailtu Kuparisen taustahaastattelujen tekotapaa. Vastauksia kysymyksiinsä Kuparinen ei poliitikoilta juuri saanut, mutta pöytäkirjoistakin löytyi materiaalia ja niiden pohjalta linjoja esitykseen on vedetty. Ja millä tavalla!  

Näyttämöllä vakuutetaan että esitys on näytelmää, ja paikoin vahvasti ohjaajan omaa näkemystä tapahtumista ja henkilökuvauksista. Vieraannutusta käytetään ronskisti, sillä jok’ikinen roolihahmo esitellään näyttelijöineen. Ohjaaja Kuparisen tyylivalinta on vahva liioittelu, jonka tuloksena syntyy mehukkaita karikatyyrejä. Se on pistävän hupaisaa, ja kohdalleen osuu.

Kuvassa Pirjo Määttä.
Kuva Mitro Härkönen.

Sokea piste on ennen muuta satiiria, kohdennettua kuvausta Helsingin kaupungin päättäjien toiminnasta korona-aikana, jolloin leikataan kouluilta ja päiväkodeilta, vaikka budjetti näyttää ylijäämäistä. Tulostavoitteeseen kurkotetaan ja sen varjolla leikataan sieltä, missä on jo vähiten. Tutkimustulokset näyttävät, että koulumaailma kulkee kohti eriarvoistumista resurssipulan vuoksi, mutta ongelmaa ei haluta nähdä, tai ainakin huonoihin kompromisseihin taivutaan. 

Katsoja pääsee ikään kuin kulissien taakse, jossa haastattelija Kuparinen, aivan mainion Noora Dadun näyttelemänä, herkeämättä yrittää saada vastauksia. Häntä avustaa Tero Koposen esittämä Jari Hanska. Kamera liikkuu ja kieppuu yrittäessään vangita haastateltavia kohteekseen. Ne, jotka eivät halua sanoa halaistua sanaa, väistävät ja ne, jotka asemansa puolesta vastaavat, latelevat mitäänsanomatonta jargonia.  

Antti Pääkkönen, Kristiina Halttu, Aksa Korttila, Pirjo Määttä ja Joonas Heikkinen.
Kuva Mitro Härkönen.

Vauhti on hurja, plarit lentelevät, näyttelijät tekevät kautta linjan loistavaa työtä milloin missäkin roolissa. Kristiina Halttu, Joonas Heikkinen, Aksa Korttila, Pirjo Määttä, Matti Onnismaa ja Antti Pääkkönen puurtavat kaoottisen kaupunginvaltuuston toimijoina. Ydin ei kuitenkaan katoa; tässä on nyt jotain mätää, kun arvot katoavat leikkuriin. Rivien välit ovat pullollaan vastausehdotuksia.

Kuvassa Noora Dadu.
Kuva Mitro Härkönen.

Tulevaisuuden näkymien kehyksenä toimii Kuparisen 4-vuotias tytär luurankomuodossa. Hän esittää hellyttävän intensiivisesti superstressaantuneelle äidilleen omat vaikeat kysymyksensä.

Vallilan Kansallisteatteri tarjoilee siis teatteria tästä ajasta ja ajan arvoista, eikä kainostele osoittaa kriittisellä sormellaan. Esitys jättää hyvin vahvan jäljen, vaikka on läpeensä täynnä poliittista liturgiaa ja numerosarjoja. Liike, musiikki ja näyttämöllepano kyseenalaistavat tuotetun puheen. Suosittelen vahvasti näytelmää jokaiselle tätä aikaa ihmettelevälle.

***

Susanna Kuparinen ja Jari Hanska: Sokea piste. Ohjaus Susanna Kuparinen, musiikki Kerkko Koskinen, lavastus ja esitysdramaturgia Akse Pettersson, pukusuunnittelu Saara Ryymin, valo- ja videosuunnittelu Ville Virtanen, livevideosuunnittelu Ida Järvinen, äänisuunnittelu Mika Venhovaara. Kantaesitys Vallilan Kansallisteatterissa 6.10.2021.

Jätä kommentti
1 kommentti

Jännitän etukäteen, kuinka Pajtim Statovcin monisäikeinen teos Bolla kääntyy teatterin lavalle, kuinka kirjailijan sävykäs kieli elää näyttämöllä. Kirjan lukemisesta on niin vähän aikaa, ja pidin siitä kovin, joten olen erityisen herkkä notkahduksille.

Tuomas Timosen näytelmäsovitus on selkeä kokonaisuus kirjan monipolvisesta juonesta. Katsojana koen olevani tukevasti tapahtumien käänteissä mukana. Milja Sarkolan ohjaus puristaa pintaan kipeän olennaisen.

Tapahtumat sijoittuvat Kosovoon, vuosiin 1995–2004. Poliittiset ristiriidat kietoutuvat ihmisten henkilökohtaisen arjen rinnalle ja vaikuttavat kunkin valintoihin. Kahden miehen mahdoton rakkaus on keskiössä, on naimisissa oleva albaani Arsim ja serbi Miloš, mutta Balkanin niemimaan tulehtunut tilanne virittää rinnalle ilmapiiriä, joka venyttää rakastamisen tematiikkaa laajemmalle. Kenen rakkaus on vahvinta ja oikeudenmukaisinta? Millaisissa ratkaisuissa on inhimillisyyttä ja millaisissa pelkkää himoa? Mikä on oikein tai väärin?

Helsingin Kaupunginteatteri – Bolla – Kuvassa Samuli Niittymäki ja Mikko Kauppila – Kuva Ilkka Saastamoinen

Henkilöt kulkevat kuin rastilta toiselle, joilla ratkaisevat kohdalleen osuvia ongelmia. Samuli Niittymäen Arsimin ja Mikko Kauppilan Milošin arasti kehittyvä rakkaus on kaunista ja heidän intiimi kohtaamisensa luonteva. Arsim joutuu vaimoineen ja lapsineen lähtemään Kosovosta, kun taas Milos jää sinne sotimaan. Sodan jälkeen tapahtuva jälleennäkeminen näytelmän lopussa on se hetki, jolloin kaikki punnitaan.

Arsimin vaimo Ajshe (Jessica Grabowsky) on nöyrä ja alistuva, mutta hänessä on yllättäen lopulta näkymätöntä sitkeyttä, joka kantaa murtumien läpi. Jouko Klemettilä ja Ursula Salo työstävät monia pääparin elämään liittyviä henkilöitä muuntautuen hienosti erilaisiin rooleihin.

Helsingin Kaupunginteatteri – Bolla – Kuvassa Ursula Salo ja Jouko Klemettilä – Kuva Ilkka Saastamoinen

Näyttämökuva on niukka ja kertoo viittauksenomaisesti, missä ollaan ja minne mennään. Se antaa tilaa taustalla tapahtuvalle, niin näkyvälle kuin aavistettavaksi jätetylle. Kaisa Rasilan lavastus tarjoaa vain seinämärakenteen aukkoineen, muutaman tuolin ja vuoteen. Siitä tiivistymästä näytelmän henkilöiden on rimpuiltava valitsemilleen teille.

Aleksi Sauran musiikki ja äänimaisema on läpi esityksen se elementti, johon itse eniten kiinnitin huomiota. Se on kuin Statovcin sävykäs kirjan kieli, sillä dialogissa hänen hienot nyanssinsa katoavat. Ja se on kuin yksi rooli näyttämöllä, kulttuurin yhteentörmäykset, ja myös hahmojen mielenmaisema, se paholainen, bolla. Ja kaikkea tätä nousematta päärooliin vaan ujuttamalla kauniin ovelasti äänilonkeroitaan kaikkialle. 

Pajtim Statovci: Bolla. Romaanin sovitus näytelmäksi Tuomas Timonen, ohjaus Milja Sarkola, Sävellys ja äänisuunnittelu Aleksi Saura, lavastus Kaisa Rasila, pukusuunnittelu Elina Kolehmainen, valosuunnittelu Kari Leppälä, dramaturgi Ari-Pekka Lahti. Maailman kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 2.9.2021.

Jätä kommentti