Kuva: Amelia Nyman Art

13.09.2021

Me teimme sen

Kategoria: Yleinen

Likka piirteli koko lapsuutensa. Oppi piirtämään ennen kuin puhui selkeästi. Ja millaisia kuvia sieltä syntyikään! Tarinoita, draamaa täynnä. Useimmiten oltiin eläinmaailmassa, mikä saattoi olla piirrettyjen leffojen ansiota – tai ehkä eläimet vaan antoivat vapaamman maaston juoksuttaa mitä villeimpiä ideoita. 

Siihen asti, kunnes likka oppi kirjoittamaan, sain toimia kirjurina. Niitattuja satuvihkosia kertyi lopulta iso pahvilaatikollinen. En epäillyt hetkeäkään etteikö kuvien tekeminen kuuluisi myös hänen aikuiselämäänsä. Niin myös kävi.

Piirtäjäksi syntynyt ilmaisee itseään liki kaiken aikaa piirtämällä. Ilo jalostuu kuvina ja pelko lientyy piirtämällä. Kerran ekaluokkalaisena likka tuli koulusta jotenkin allapäin. Ehdotin, että hän menisi piirtämään tunteistaan, kuten hänellä oli pienempänä tapana tehdä aina kun tapahtui jotain myllertävää. Likka nousi laiskasti rappusia omaan huoneeseensa ja mutisi hieman vastentahtoisesti joojoonsa. Jonkin ajan kuluttua hän tuli viereeni olohuoneeseen ja sanoi, että ei sittenkään viitsinyt tehdä pelkästään surullista kuvaa.

Ja tällainen kuva sieltä tuli.

© Amelia Nyman, 1994

Kun olin saanut novellikokoelman (Mutkanlukutaito 2017) ja romaanin (Kunnes jalkasi kantavat 2019) maailmalle, alkoi päässäni leikitellä lapsille suunnattu teksti. Niin syntyi tarina linnunpoikasesta, jonka pieni poika löytää metsästä. 

Lastenkirjassa täytyy tietysti olla kuvia. Kauas ei tarvinnut katsetta suunnata. Ja kyllä, tyttäreni suostui kuvittamaan tarinani. Alkoi liki vuoden mittainen työrupeama. Tämän oli kai tapahduttava.

Jos tekstin tuottaminen on joskus vaikeaa, niin sitä on myös kuvittajan työ. Meillä ei ollut erimielisyyksiä, mutta samalla tavalla kuin kirjoittaja kipuilee valittujen sanojen, tyylin ja ties minkä kanssa, kipuilee myös kuvantekijä. Mitä tilaaja oikeasti haluaa, mitä itse haluaa, mitä lukijat haluavat? 

Vaan me saimme kirjamme valmiiksi. Kesälintuni lennä, lennä ilmestyy tämän vuoden lokakuussa. Teksti on suunnattu 6–10-vuotiaille, mutta toki sitä voi pienemmillekin lukea. Tarinaan on pujotettu asioita, jotka parhaimmillaan panevat pienet mielet pohtimaan kirjassa tehtyjen ratkaisujen järkevyyttä. 

Kesälintuni lennä, lennä on Stresa Kustannuksen syksyn 2021 julkaisuja.

Jätä kommentti

Niin kuin taivaassa -musikaali, Kay Pollak, Carin Pollak ja Fredrik Kempe,  suomennos Aino Piirola, laulujen sanat Maija Vilkkumaa, ohjaus ja koreografia Jakob Höglund, kapellimestari Eeva Kontu, lavastus Sven Haraldsson, pukusuunnittelu Samu-Jussi Koski, valosuunnittelu William Iles, äänisuunnittelu Kai Poutanen. Suomen kantaesitys HKT:n suurella näyttämöllä 26.8.2021.

Helsingin Kaupunginteatteri – Niin kuin taivaassa – Kuva Otto-Ville Väätäinen

Niin kuin taivaassa -musikaalin tarina nuoren Danielin matkasta maailmanmaineeseen ensin viulistina ja sittemmin kapellimestarina on riipaiseva. Esiintymiset maailman lavoilla on lyöty vuosiksi lukkoon, mutta sydän ei kestä paineita. Toipilas palaa synnyinseudulleen Pohjois-Ruotsiin, pikkupaikkakunnalle josta on äitinsä kanssa paennut kiusattuna lapsena. Siellä Danielin tarkoitus on vain kuunnella musiikkia, mutta toisin käy, kun hänet saadaan houkuteltua kirkkokuoron johtajaksi. Ja pian Daniel saa huomata, että kahvittelu on yhtä tärkeää kuin laulujen hiominen huippuunsa.

Pieni paikkakunta tarjoaa tiivistetyssä paketissa melkoisen määrän erilaisia ihmiskohtaloita. Yhteisöllisyys on kuitenkin vahvaa ja erilaisuutta siedetään, paikoin liiankin pitkälle. Esimerkiksi perheväkivaltaan on tiiviissä yhteisössä vaikea puuttua. 

Musikaali pohjaa Så som i himmelen -elokuvaan (2004), joka keräsi miljoonayleisön ja oli myös Ruotsin Oscar-ehdokas. Säveltäjä Fredrik Kempe kertoo pyrkineensä tekemään musikaalin laulut sellaisiksi, että ne olisivat mahdollisimman luonteva osa kerrontaa. Tämä toteutuu, sillä musiikki on esityksen orgaaninen osa, ei päälleliimatun erillinen.

Liekö syy puolityhjän katsomon, että kesti tavanomaista pidempään päästä esityksen imuun mukaan. Normaalisti katsomon tiheän odottava tunnelma kannattelee ensimmäisiä hetkiä. Niin tai näin, lopulta Jakob Höglundin ohjaama esitys kiinnitti katsojansa hyvinkin tiukasti poimuihinsa, jopa liikutukseen asti. Onnistunut kokonaisuus on ennen muuta kaikkien näyttämöllä olleiden saumattoman yhteistyön tulos, ja lisäksi lavastuksen ja valaistuksen oivaltavien ratkaisujen summa.  

Sven Haraldssonin alun kaunis, niukan graafinen lavastuksen ilme avautuu moneen suuntaan ja liikuttaa elementtejään tarinan mutkissa. Erilaiset pilarit ja laatikot toimivat tilojen rakentamisen lisäksi myös äänimaiseman lähteinä. Ne rytmittävät liikuttelijoidensa käsissä sydämen sykkeinä ja ne kuiskivat ja ropisevat. Ne liikkuvat vinhasti muuttuen oviksi, penkeiksi, puiksi, esteiksi ja jopa kirkoksi.  

William Ilesin valaistus on osa tarinaa. Se keventää, riisuu, jäsentää tai liikuttaa. Myös varjokuvilla väritetään tapahtumia.

Helsingin Kaupunginteatteri – Niin kuin taivaassa –Kuvassa Tuukka Leppänen, Miska Lundberg ja Oona Airola – Kuva Otto-Ville Väätäinen

Ja näyttelijät, he ovat oivasti valittu joukko. Tuukka Leppänen on vahvasti reagoiva Daniel ja Oona Airola hänen vastaparinaan yhtä vakuuttavasti pikkukaupungin nokkela kassaneiti Lena. Näiden kahden suhde kehittyy purkamalla pelkoja ja rakentamalla uskoa elämää kannattaviin voimiin. Kuoroon mahtuu melkoinen tyyppigalleria, jossa Puntti Valtosen myyntitykki Arne puhuu muidenkin puolesta ja lunastaa koomisen paikkansa, Antti Timonen tekee elämää pelkäävän hauraan pastorin tarkasti ja Sanna Majuri hänen Inger-vaimonaan venyy ristipaineessa viiltävästi. 

Danielin hahmoa eri ikäkausina esittävät pikkuviulistit soittavat kirkkaasti. He tuovat välähdyksenomaisesti näyttämölle kuvia Danielin lapsuudesta, johon hän kaipaa, mutta jossa on myös omat peikkonsa.

Näyttämöllä koetaan riemukkaita onnistumisen hetkiä, joita ensemble kuljettaa taidokkaasti. Laulu Me oltiin suursuksee on ilon ylistys, jossa koko näyttämö hehkuu niin lavastuksen, rekvisiitan, valaistuksen kuin kuoron huikeana laulu-kuppirummutus-yhdistelmänä. Elämän tummaa sävyä edustaa pahoinpidelty Gabriella, jonka laulun Emilia Nyman esittää julmetun koskettavasti.

Niin kuin taivaassa on kelpo musikaali, josta jää paljon pohdittavaa kotimatkallekin. Näin esityksen ennakossa.

Helsingin Kaupunginteatteri – Niin kuin taivaassa – Kuva Otto-Ville Väätäinen
Jätä kommentti

LOMASÄNKI

Sulamaan presidentti Kaarle seisoo suihkussa kasvot yläviistoon ja antaa veden voidella itseään. Lämpö kuorruttaa hänet ja heilauttaa autuaaseen muistotilaan, jossa hän seisoo asvalttiin piirretyn ringin kehällä. Viereltä kuuluu kikatusta. Aurinko panee siristelemään ja korttelin sisäpiha väreilee kuin tulikärpäsparvi. Hymyilyttää.  

Kunpa voisi jäädä tähän pidemmäksi aikaa. Mutta ei, velvollisuudet odottavat ja tiukka minuuttiaikataulu tikittää otsaluun takana. Ensin valtioneuvosto, sitten Palamaan uuden lähettilään tapaaminen, radiohaastattelu ja mitä niitä vielä oli. 

Onneksi on avustaja.

Käsi painaa vastahakoisesti vesihanan kiinni ja viileys iskee heti ihon kananlihalle. Kaarle vilkaisee ohimennen peiliin ja toteaa saman minkä vuosien mittaan useasti: komea mies, ei puolta sanaa. Hiusraja pakenee ja silmäpussit suurenevat päivä päivältä, mutta charmi on jäljellä. Hän tekee muutaman poseerausasennon ja ilmehtii hämmennystä, yllättyneisyyttä, mielihyvää ja ankaruutta. Hän urahtaa härnäävästi. 

Tiikeri.

Kaarle nappaa laajalla käden kouraisulla pyyhkeen ja hieroo pyörivin liikkein ihoa. Karhea frotee panee veren kiertämään. Grrrrr.

Peilikaapista hän kurottaa sähköhammasharjan ja jurruttaa hammasrivistöään pitkän tovin. Huuhdeltuaan suunsa hän työntää naaman aivan peilin lähelle ja irvistää koko purukalustolla. Ei ole vielä tarvetta suuhygienistille. Valkoinen linja hohtaa poskiperiin asti. Mutta siitä eteenpäin, niin, katse ei halua jatkaa, vaan jatkaa silti.

Ja se iskee taas. 

Hän yrittää olla ajattelematta sileitä poskiaan ja suuntaa ajatuksensa keittiöön ja Liljaan. 

Lilja on varmaan jo juonut aamukahvinsa joten pitää kiirehtiä että ehtii tuokion rupatella yhdessä sillä yhteistä aikaa on nykyään niin vähän. Onneksi sentään öisin, grrrrrrau ja onneksi Liljalla on päivisin paljon harrastuksia sillä tylsää olisi muuten kun on tämä vuosi ollut melkoinen koettelemus kummallekin, suhteelle ja kaikelle ja lapsillekin vaikka aikuisia ovatkin jo niin silti huoli niiden opinnoista ja tulevaisuudesta ja maailmantilasta niin kuin nyt siltä kantilta että kannattaako lähteä vaihto-opiskelijaksi kun on kaikkialla niin levotonta ja..

Ei auta, ei auta vaikka tietää, ettei ole tarpeen hävetä. 

Sieltä se puskee kuten on vuosien mittaan ottanut tavakseen. 

Muutaman harvan karvan poistaminen ylähuulen päältä pilaa koko aamun. Korvissa kaikuu lapsuus- ja nuoruusajan äänimaisema, kun isä kulki ympäri kotia aamukiireessään ja surisutti parranajokoneellaan. Rapina oli hirmuinen, kun terässänki katkeili. Joskus isällä oli niin kiire, että otti koneen mukaansa ja ajoi parran autossaan, työmatkalla. Kerran hän oli törmännyt maantietolppaan surratessaan leuanalustaa. Silloin Kaarle ajatteli, että joskus hänkin surruttaa, mutta ei koskaan autoa ajaessaan.

Miten tuollaiset äänet voivatkin menneestä tunkea mieleen ja raapia kipeästi aamun pilalle. 

Presidentin ei olisi edes suotavaa kasvattaa partaa. Ei yhdelläkään länsimaalaisella johtajalla ole partaa. 

Kaarle kampaa hiuksensa. Hän yrittää olla katsomatta kasvojaan, joiden sileälle pinnalle tietää alakulon asettuneen. 

Kohta se on ohi. Kun pääsee hommiin. Kun pääsee antamaan madonluvut laiskasti toimivalle viestintäosastolle. Sovittiin että ehdotukset olisivat valmiina tämän viikon alussa, mutta eivät ole. Silloin olivat aina ajoissa kun hän itse oli vastuussa. Hän on jämpti mies.

Iltapäivällä hän näkee uuden, luultavasti hämillään olevan lähettilään, jolle on hyvä antaa eväitä onnistumiseen ja rohkaisua sietää tämän oudon maan olosuhteita ja kansaa.

Ja kun toimittaja esittää illansuussa mitä kohteliaimmin Herra presidentti -tyyliin asettelemiaan kysymyksiä, hän tietää osaavansa vastata, viileän analyyttisesti mutta rakentavasti. 

Ennen kaikkea Kaarle tietää mikrofonin rakastavan hänen ääntään. Se ei ole nasaalia tööttäilyä eikä rohisevaa narinaa, vaan pehmeästi pyörähtelevää samettivirtaa. Pressan plyyshi – niin sitä kuvaillaan mediassa. Ääni sai vuoden voice-palkinnon jo kymmenen vuotta sitten, kun hän oli vasta politiikan portaiden puolivälissä. 

Isällä oli kimakka ääni, hah.  

Rinnassa hulahtaa, ja Kaarle uskaltaa katsoa peilistä itseään silmiin. Nyt vaan tiukkana. Hän on pressa ja hän pärjää. 

Kylpytakki sujahtaa päälle ja muutamalla askeleella Kaarle siirtyy käytävää pitkin ruokailutilaan.

–Joko sä ehdit aamiaisen syödä? 

–Mmmjoo-o, Lilja vastaa lehden takaa.

Kaarle voitelee sämpylän ja kaataa kahvin kuppiin. On puoli tuntia siihen kun auto tulee hakemaan. Koska Lilja on niin keskittynyt lukemiseen, hän avaa puhelimensa ja klikkaa iltapäivälehden sivulle. Ensimmäisenä ponnahtaa esiin otsikko nuorten miesten trendijutusta. Kaarle tuhahtaa, mutta tekstistä osuu silmään yksi sana. Parta.  Miehet ovat valmiita maksamaan 7000 rahaa parran istuttamisesta. Huolettoman näköinen karvanaama on muotia.

Mikä hinta se nyt on muka? 

Kaarle nauliutuu juttuun, lukee ahnaasti. Ajatus tekee laajan kierroksen, noukkii tulevasta kesästä mahdollisia ajanjaksoja, jolloin livahtaa muka lomamatkalle. 7000 ei todella ole paljon.

Kaarlen mieli herkistyy. Hän näkee itsensä seisomassa aamulla peilin edessä, ilman ahdistusta.

Ajatukset laukkaavat villinä. Jonain kesänä Sulamaan presidentti voi antaa  haastattelun medialle kesäasunnollaan hymyillen, rento lomasänki kasvoillaan.   

***

©pirjopuukko

Jätä kommentti

HARAVASTA KATKES PII

Muuten on jo hämärää, vain seurakuntatalon ikkunarivistöön ilta-aurinko ylettyy vielä, ja se tuntuu vilkuttavan minulle kun istahdan sohvalle. Risti loistaa tiiliseinällä kuten joka ilta, muistuttaa että talo on siunattu, harrassieluisia huhuileva: tervetuloa ihmispolot, pelastetut tai yhä harhaan kulkevat, tervetuloa, täällä kohtaat ihmisen ja hengen. 

Minulla ei ole harrasta mieltä, ei ainakaan uskonnollista. Voiko mieli olla harras ilman uskontoa? Monenmoista tehdään hartaasti ilman minkäänlaista rihmaa jumaliin ja uskontoihin, joten annan mielelleni luvan olla harras ilman uskontoa. Pyöröpuikko lepää sylissäni vain hetken ja kohta tuiskin taas käsinvärjätyn langan silmukoita menemään. Design-villapaidan yläosa on jo valmis ja nyt kiritään kohti helmaa. Tämä on kiihkeästi etenevä topdown-työ ja on muistettava lopettaa ennen lattianrajaa. Ajatus hartaasti tekemisestä alkaa naurattaa. 

Assosiaatio on hurmaava mahdollisuus. 

Pystyn herättämään henkiin vieläkin ne äänet, jotka kulkeutuivat avoimesta ikkunasta korviini juuri nukahtamisen hetkellä, kesäisen yön äärellä. Naapuritontilla oli jo aikaa sitten suljettu kesäterassi lahoavine rakennelmineen ja se houkutteli illan ja yön kulkijoita yllättävän kusihädän iskiessä. Joskus niin tapahtui päivisinkin. Tyypit yrittivät ahtautua syrjäisimpään nurkkaan ikään kuin ympäröivään miljööseen sulautuneina ja lorottivat jäykistyneessä köyryasennossa muina miehinä. Naisiin ei silmäni koskaan osunut noissa hätätilanteissa. Parvekkeella asiaa ei voinut estyä näkemästä ellei pitänyt silmiään kiinni tai kirjaan naulittuina. 

Naisen ääneen havahduin kerran juuri  ennen unen tuloa. Ensin luulin jonkin eläimen meuhaavan ulkona. Pikkukaupungin keskustaan eksyy öisillä vaelluksillaan kaikenlaisia eläväisiä. Tuossa äänessä oli kuitenkin jotain tuttua. Horteen lamaannuttamat aistini rekisteröivät intohimoon liittyvää ääntelyä. Oliko se todella sitä? Eläimen kiimaa? Mitä kauemmin ääntely jatkui, sitä enemmän aloin hahmottaa, että ihminen siellä ääniaaltoja tuotti. Toisen kerroksen ikkunani oli sen verran raollaan, että tunnistin aaltoilevan voihkinnan naisen kiihkoksi, jota rytmittivät murinamaiset miehen urahtelut. Kesäilta oli houkutellut kohdakkain osuneet ja toivoin että tuo kiihkon tekele rynnisi nopeasti päämääräänsä, jotta voisin nukahtaa. Niin ei käynyt. 

– Älä shinne, ei she shielä.

– No vittu kun mä yritän. Misshä helvetissä she on?

– No nyt, juu juu juu…eiku taash…

Ja se jatkui ja jatkui. Välillä ärräpäät luikahtivat terävinä. Kun homma pääsi uudelleen nousukiitoon, mouruaminen kiiri pidäkkeettä. Nainen pyyteli tulemaan ja voihki ja mies hoki ihanaa pillua. Sitten meni taas mönkään. Pariskunta päätti vaihtaa paikkaa. 

– Perkele tässhä penkillä on naula shaatana.

– No mä shiirryn vähän.

Ei puhettakaan että olisin voinut nukahtaa, joten annoin autuuden virrata ikkunanraosta ja pohdin, kuinka monessa makuukammarissa kuunneltiin samaa harrasta yömessua. Kukaan ei kuitenkaan ota puheeksi sitä pihalla tavattaessa, vaikka kertomisen halu mielessä miten kihelmöisi. 

– – –

Ikkuna on ihmeellinen näyttämö, katsoa tai kuunnella, ja miksei haistellakin. Etelässä mammat ja papat istuvat ulko-oven vierellä kadulla. Siellä katsellaan ujostelematta vieraita ja outoja ihmisiä. Kuinka teräviä ne katseet olivatkaan Firenzen keskustan ulkopuolella, kun kävelimme siskon kanssa majapaikastamme bussipysäkille. Aina samat mammat ja papat, vaienneina kun kuljimme ohi, sen jälkeen taas papatusta, kun oudot ohikulkijat oli mitattu. 

Meillä  täällä katsellaan ikkunasta. On katseltu aina. Hienompi väki aiemmin juorupeilien kautta. Ruokapöydässä istuessani tunnistan itsessäni hienoisen kyylän, kun seuraan vinottain vastapäätä olevan kerrostalon tapahtumia. Erityisesti yhteen vanhaan mieheen olen kiinnittänyt huomioni. Hänen parvekkeensa on tyhjä. Siellä on vain se jokaisella parvekkeella oleva teline, johon voi ripustaa tuulettumaan vaatteita. Olen nimennyt miehen Kaukoksi.

Kauko tuo joka päivä suunnilleen samaan aikaan telineeseen kuivumaan yhden alusvaatteen, housut tai paidan. Näin tapahtuu yhden maissa iltapäivällä. Siitä alkaa kuvaelma, jossa mies käy aika ajoin kokeilemassa, onko vaate mahdollisesti kuiva. Kauko hiipii selkä köyryssä, lähestyy hitaasti telinettä, ojentaa kätensä varoen. Jos vaate ei ole kuiva, hän hiipii takaisin sisään. Kun Kauko vihdoin tuntee näpeissään kuivan kankaan, hänen selkänsä aivan selkeästi suoristuu hetkeksi, hän irrottaa vaatteen lempeästi ja kävelee reippain askelin sisään. Muutoin Kauko ei vietä aikaansa parvekkeella. 

Olen alkanut rakennella Kaukolle elämäntarinaa. Mies on syntynyt Hämeessä, ehkä Hattulassa. Hänellä on ollut erikoinen elämä. Tai ehkei se loppujen lopuksi ole erikoinen, mutta hyvin alakuloiseksi se on muovautunut. Loppunäytös ennen vanhuutta tapahtuu lammen rannalla.

– – –

 – On niin kuin vapahtaja kävelisi tässä paljain jaloin, Kauko  huokaisi ja hieroi rouhealla kämmenellä rinnuksiaan. 

Tanen kanssa oli iltapäivällä käyty kirkonkylällä pitkäripaisessa. Sieltä hankittu neste kulki lämpöisenä kurkkua pitkin kohti vatsaa ja pani jo mennessään mielen väräjämään, niin lempeästi että saattoi kuulla harppujen helisevän lähimetsän kuusikossa. Ei harmittanut enää mikään, ei yhtikäs mikään. Ei äksyilevä muija eivätkä näsäviisaat kakarat. Työvoimatoimiston kuivakkaat virkailijatkin olivat yhdentekeviä, mitä niitä nöyristelemään, ei mitään.

Tane istui vieressä hiljaa. Hänen kasvoillaan purjehti lempeillä aalloilla valkopurjeinen vene. Tane oli usein puhunut haaveestaan päästä merille, oikeisiin miesten hommiin. 

– Kyllä minä sen laivapaikan otan. Saimaalla ja Pihjalaveellä kun seilasin nii oli elämä toisella tolalla. 

– Et sinä mihinkään lähe, aina puhua lotkotat joutavia, Kauko sanoi.

Tane pulputti taas tuota haavettaan ja lisäili siihen viime aikoina syntyneitä uusia suunnitelmiaan. Poski nyki tunteikkaasti, vaikka Tane oli olevinaan karski mies.

Oli se semmoinen aine tuo alkoholi. Varsinkin ensimmäiset kieltä kirpaisevat pisarat. Ei niitä oikein saattanut verrata mihinkään muuhun, taivaspaikkaa siinä hiplailtiin. Sellainen se vapahtaja oli: hyvä, lempeä, rauhoittava, vaivat poistava. Juu, siltä se tuntui, että vapahtajan pehmeät jalkapohjat olisivat hivelleet rintalastaa ja kylkiluita pitkin hieman vasemmalle, sydämen kohdalle, missä ne vallan hyvästi sivelivät. Kyynel perkele ison miehen silmäkulmaan turahti.

Kauko katsoi valtavaa kuusta, vihreätä, tumman vihreätä, kuin laahuksiaan kantavia rosoisia käsivarsia kerroksittain. Hän horjahti hieman ja lähti kävelemään määrätietoisesti kuusta kohti. 

– Mihin sie nyt könyät?

Kaukon kaikki aistit olivat virittyneet toiselle taajuudelle eikä hän reagoinut kaverin murahduksiin. Aluskasvusto kahisi hänen harppoessaan saappaineen kuusen runkoon kiinni, hän käänsi selän sen kylkeä vasten ja painautui tiukasti karheaan pintaan kiinni. Jostain hyvin kaukaa nousi mieleen kuvia. Ajatukset poukkoilivat kiemuraisia polkuja mutta löysivät lopulta pehmeän saarekkeen, jolle pysähtyivät. 

Siellä oli pieni kammari ja keittiö sekä lämmin hella ja ulkorappusilta kuului laulua. Isä veisteli kirveen vartta, entisen katkenneen tilalle. Oli lauantai-ilta ja sauna lämpiämässä. Savunoro keinui piipusta korkealle suoraan taivasta kohti ja hajosi kevyeksi peitteeksi pihan ylle. Vastakset tuoksuivat keittiöön asti. Isä lauloi puuhaillessaan aina samaa laulua.

– Haravasta katkes pii, ja katkesi vielä toinennii, isä teki uuvven piin ja sillä me sitten haravoitiin.

– Pittääkö sitä aina jollottaa samaa laulua, kun ei ees nuottikorvaa ole. Variksetkin lähtevät karkuun, äiti kivahti pistäessään saunapyyhkeet eteisen penkille.

Kaukosta oli ollut läikehtivän lämpöistä, kun isä möräkällä äänellään päästeli noita notkahtelevia nuottejaan. 

Vieläkin saattoi muistaa tarkalleen isän hymyn, sillä lyhyiden hampaiden rivistö näyttäytyi leveänä ja valkoisena. Välillä isä ropsasi kourallaan sängen peittämää poskeaan ja nosti sormet ohimolle, harasi hiuksia taaksepäin, katsoi hetken kaukaisuuteen ja jatkoi taas puuhiaan.

Haravasta katkes pii.. voi vietävä että isän laulu niin kovasti soi päässä. Saunan lauteillakin se sitä usein aloitteli ja kurkisti kiusoitellen kulmiensa alta äitiä, joka alkoi vastoa oikein antaumuksella. Isä lopetti laulun ja hipaisi kämmenellä äidin olkapäätä kuin huomaamatta, mutta kyllä äiti sen huomasi, painoi päänsä alas ja piti taukoa vastomisessa.

Kauko katsoi kuusta. Tiheiden oksien sisällä oli hämärää vaikka oli vasta iltapäivä. Kun laski katseensa, näki pehmeästi taipuvia havulehvästöjä, jonka alimmat oksat olivat kuin morsiamen laahus. Siitä syöksyi mieleen se syyskuun ilta, jolloin Kauko pyörähteli elämänsä ainoan tanssin, häävalssin Marjan kanssa. Oli siinä ollut opettelemista, mutta pakoonkaan ei ollut päässyt. 

– Nyt et kulta karkuun juokse, vaan opettelet ihan nätisti valssin, se ei ole edes vaikeaa. Ja minun hääpuvun helmat peittää sinun jalat eikä kukaan kiinnitä huomiota sinun askeliin, Marja oli nauranut ja kiusoitellut.

  Voi hittolainen, että se osasi hääpäivänä olla kaunis. Joku oli käkertänyt sen piikkisuoran tukan pehmeiksi kiharoiksi ja sen katse säihkyi luomiin sivellyn sinisen värin kirkastamana. Huulet oli punattu vadelmiksi. Marjan takia kannatti pyörähdykset tehdä vaikka kuinka arastutti, kun askeleet tömpsähtivät mikä minnekin. 

– Hienosti se menee, muista pyörittää kunnolla, Marja kuiskasi kun Termosen Tuomo päästi ensimmäiset äänet kitarallaan.

Marjan tuoksu pani pään sekaisin. Mitä olivatkaan lorottaneet sen kaulalle. Nenä tarrautui siihen kiinni eikä olisi millään irtaantunut, mutta valssi loppui ja elämän tärkeimmän ensi-illan esirippu laskeutui.

Kaukon ajatukset venyivät kaikkiin niihin hetkiin, joiden avulla hän ylipäätään oli jaksanut rämpiä elämäänsä eteenpäin. Oli nuo perkeleellisen kauniit muistot. Jos niitä ei olisi, maailma olisi läpeensä mustaa ja hän voisi saman tien kävellä Mustalampeen ja upota sinne. 

Kauko nosti kippoaan ja valutti nektaria kielen kouruun. 

Marja oli ollut hyväntuulinen nuorena. Hymy leikki sen huulilla kuin kisaavat kissanpennut ja niitä huulia oli pakko suudella, hymyä ja huulia. Marja nauroi niin herkästi. Mutta aivot oli tytölle annettu, pirun terävät. Liian terävät. Sitä Kauko ei nyt enempää halunnut ajatella. Hän otti taas pienen kulauksen ja ajatteli Marjan silkkisiä hiuksia, jotka olivat täynnä lupauksia, mahdollisuuksia ja karttoja paratiisiin. Pitkät hiukset valuivat Kaukon poskea pitkin, kun hän oikein työnsi naamaansa niihin. Silloin kallistui maailmanpyörä, seireenit lauloivat hiuspohjassa ja pyysivät tulemaan yhä syvemmälle. Kauko kuljetti terävää nenäänsä ja teki jakauksia pitkin poikin Marjan hiuspehkoa. Niskakuoppa oli kaikkein ihanin paikka. Syvä ja pehmeä. 

Vuosia kului, vaan niiden kuva oli hämärä. Kaukon mieli ei tahtonut niille taipua. Ovet kävivät, työt vaihtuivat, aurinko meni usein pilveen.

Sitten Marja leikkasi tukan lyhyeksi, otti tiukan permanentin ja muuttui. Etenkin heti permanentin ottamisen jälkeen hiukset haisivat tosi pahalle. Niissä ei ollut jälkeäkään pehmeistä aalloista, joihin nenänsä olisi voinut työntää. Kiharat olivat napakoita kuin upseerit, jotka jakelivat käskyjään ja vetäytyivät sen jälkeen kuoreensa.

– Mitä helevettiä sie siellä luuhaat, kuusen juurella? Tule nyt Kauko perkele juttua veistämään, ei tänne oo tultu yksinään ynisemään!

Tane alkoi hermostua. Kauko oli syvällä muistoissaan eikä halunnut vielä katkaista virtaa, joka oli lähtenyt liikkeelle. Hän tiesi, että se ei kauaa kestänyt, oli nautittava joka hetkestä, jolloin ahdistus ja alakulo pysyivät loitolla. Hän käveli kuusenoksien ali ja tuntui kuin ne olisivat harjanneet hiuksia. Pehmeä suuri harja pyyhki päälaen yli ja Kauko muisti, kuinka Marja oli sukinut sormillaan hänen kuontaloaan. 

– Minun oma peikkopoika, se oli sanonut. Niin oli sanonut. Monta kertaa.

Kauko nosti peltimukin huulilleen. Kurkkua kuristi. Että tämä elämä osasi lähteä matkoilleen. Ei siihen tarvittu kuin hieman heikkoa luonnetta ja valtavasti epäonnea. Yksi lyönti. Jonkinlainen piikki oli päässyt pujottautumaan kudelmaan ja silmäpakoja siinä sitten jahdattiin. Ne lähtivät vauhdikkaasti laajenemaan halkeamiksi. Halkeamat levenivät vuosien mittaan ja vähitellen niiden aiheuttamaa tuskaa oli pakko lievittää.

Juomalla pääsi pakenemaan kertaheitolla, noin vaan. Niin kuin nyt.

Kerran oli käyty varastamassa kirkkoviinit, kun ei muuta ollut saatavilla. Tanen kotoa oli otettu saunasta ämpäri ja siihen lorotettu ehtoollisviinit. 

– Muistatko Tane ehtoollisviinit?

– Elä sieltä huutele kun tule tähän viereen perkele.

Kauko rämpi pöpelikön läpi ja istui Tanen viereen, katsoi tätä ja iski silmää.

– Oltiin aika rohkeita poikia. Ämpärintäysi viiniä käsissä hiippailtiin lammen rantaan noin vaan.

– Miel oli kuin kermaa, Tane sanoi venyttäen nautiskellen jokaista tavua. 

  Kumpikin istui vaiti paikallaan. He tiesivät ajattelevansa samaa asiaa, yhteistä sankaritekoa. Silloin oli juuri satanut lunta ja varkaat helppo jäljittää. Nolosti temppu oli päättynyt. Kuten moni muukin.

– Kuinka pitkään se Marja sillä kerralla olikaan siulle puhumatta, Tane naurahtaa.

– Sinä älä saatana kärvennä, riittää kun minä sitä hiljaisuutta sain hoivata, Kauko kimpaantui ja pomppasi pystyyn.

Hän horjahti pahasti ja otti tukea pihlajanoksasta. Että kaiken päälle pitää vielä sietää kaverin ivaa. Se loppui nyt. Päässä kuohahti. Viina yritti pehmittää synkkiä ajatuksia, mutta Kauko antoi kuohun nousta. Hän lähti kompuroimaan lammen rantaa kohti. Mustalammi. Monesti hän oli mielessään sinne itsensä upottanut. Nyt mentiin oikeasti. Kauko keräsi hereillä olevat ajatukset kokoon, puristi esiin tahdonvoimansa ja ryntäsi eteenpäin.

– Elä Kauko taas ala tuota, mie en jaksa sinua ruveta estelemään ja siun kanssa tappelemaan ja  painimaan, Tanen ääni kuului selän takaa.

Kauko ei kuunnellut, ei tahtonut kuunnella. Hän oli jo kaukana. Maa alkoi olla kosteaa, lammen höyryttämää, kengät upposivat pehmeään. 

– Kaukoooo, tule naukulle eläkä höperehä. 

Veden pinta värisi. Kauko katsoi sitä kauan, liikkumatta.

– Mitä sinä pelkäät, hän kysyy vedeltä. 

Vesi ei vastannut. Marjakaan ei ollut vastannut vaan seissyt väristen. Kauko astui ensimmäisen askeleen. 

– En minä sinulle mitään pahaa tee. En minä kellekään pahaa. Haravasta katkes pii ja katkesi vielä toinennii. 

Mutapohjainen lampi oli jo rannasta syvä. Keskemmällä se olisi muutaman metrin syvyinen. Se riittää. 

Tanen askeleet lähestyivät tömpsähdellen. 

– – –

Olenpa kehitellyt Kaukolle inhottavan elämänkaaren. Soisin hänelle mieluusti toisenlaisen, sellaisen kuin hänen yläpuolellaan asuvalla isolla karvarintaisella miehellä, joka tulee aina ylävartalo paljaana parvekkeelle ja levittää kädet, venyttelee, kaivaa taskustaan tupakan ja sytyttää sen. Imee kiivaasti henkeen ja puhaltaa ulos autuaallisen näköisenä leuka yläviistoon nostettuna. Viimein töpöttelee palavan natsan sammuksiin parvekkeen kaiteeseen, kurkkaa, näkeekö kukaan ja pudottaa natsan alas. Sitten mies nostaa kädet ylös, tekee niillä isoja ympyröitä ja ravistaa hartioitaan ja painelee sisään. Hänen elämänsä on taatusti aivan erilainen kuin Kaukon, uhmaa ja voimaa täynnä. Vai näytteleekö hän? En jaksa miettiä sitä tarkemmin. Ehkä teen sen myöhemmin. 

Hups, joko tästä neuleesta tuli liian pitkä? Hämäräkin on jo vaihtunut pimeään.

***

©pirjopuukko

Jätä kommentti

Kaksi puolta

Onpa hyvä että kävin eilen katsomassa etukäteen tämän paikan. Nyt on etenemisjärjestys valmiiksi mietitty ja hommiin voi ryhtyä heti. Joudun parkkeeraamaan jalkakäytävälle, mutta sille ei nyt voi mitään. 

Mikä onnenkantamoinen että rupesivat rakentamaan näitä taloja, joissa on seinänlevyiset lasitetut parvekkeet lattiasta kattoon. Kaikki asukkaat ei niitä kykene pesemään. En kyllä ihan ymmärrä, minkä takia koko parvekeoleminen pitää laittaa kaiken kansan nähtäville. Onko tämä nyt kaunista ja ehyttä kaupunkikuvaa, kun jokaisen parveke on näyteikkuna? Kaikilla ei edes kovin edustava. Kun samassa talossa on muoria ja vaaria ja juuri kotoaan omien siipien kannattelevuutta opettelevia, niin tyylikirjo on taattu. 

Kun tästä katutasolta katsoo, niin mitä mahtaa kertoa polkupyörä parvekkeella? Ilmeisesti talon pyörävarasto ei ole turvallinen säilytyspaikka. Tänä päivänä ei taida mikään olla turvassa lähes missään. Reiskan keltainen Jopo varastettiin lukittujen ovien takaa autohallista. Eikä sinne halliin pääse kuin talon asukkaat. Reiska osti uuden keltaisen Jopon ja sekin vietiin. Sen vaimon musta Jopo ei varkaille kelvannut. Reiska osti sitten käytetyn mummopyörän ja se on säilynyt.

Yhden talon parvekkeella on joka ainut kerta ollut nuorimies lukemassa. Se istuu muovituolissa ja lukee. Parvekkeella ei ole muuta kalustusta kuin valkea muovituoli ja pyöreä pikkupöytä. Mies ei häiriinny lasien pesemisestä vaan jatkaa lukemista kuin en olisikaan siinä edessä keikkumassa. Jotkut taas suojaavat yksityisyyttään ja ripustavat katosta lasien taakse verhoja, suoria tai rimpsutettuja. Sitten on erilaista tarranliimaajaa. Kaihdinliikkeiden maksupääte vinkuu tiuhaan, kun tätäkin tienoota katselee. 

– – –

Nyt kori ylös viidenteen kerrokseen ja kun sen lasit on pesty siltä leveydeltä, minkä nosturinvarsi sallii, niin kerros kerrallaan alaspäin, auton siirto ja seuraava setti taas ylhäältä alas. Osui hyvä ilmakin, ei paista mutta ei sadakaan. Jos aurinko paistaisi, niin joku kotona oleva tulisi taatusti valittamaan, että tulee raitoja, koska auringonpaiste kuivattaa liian nopeasti. Sitten joutuu selittämään, että ei tule meidän aineilla ja vehkeillä raitoja. 

Nämä lasitalot on tosiaan oman työnteon kannalta luojan lykky. Liikehuoneistojen  ikkunoiden peseminen katutasolla on viheliäistä. Suutaan piekseviä jalkakäytävällä kulkijoita siunaantuu joka kerta. Joskus ihan vaan huvikseen huutelijoita, mutta myös niitä, joiden elämää pesutapahtuma häiritsee. Työskennellessä pitää varoa kadun liikkujia, ettei roiski ja huiski niitä. Täällä sen sijaan on oman tilansa herra, nosturin korissa turvallisesti eikä ketään tarvitse väistellä. Jos joku idiootti alapuolella alkaa soittaa suutaan, minulta voi lipsahtaa vesisankollinen alas. Tai voin ainakin ajatella niin, vaan en kuitenkaan uskalla viskata – vieläkään, tuskin koskaan. Ja täytyykö uskaltaa? Velipoika tekisi sen, huutelisi vielä pitkään perään. Sillä on joutuisat hoksottimet ja sana hallussa, aina. Me ollaan niin erilaisia. Minä olen tullut isääni. 

Äiti sanoo että nappasi isän pois kuleksimasta, kun näki työpaikalla, että menee hyvä mies hukkaan pelkän puhumattomuuden tähden. Tiedä sitten, menikö se noin. Isä on aina vaan hymähdellyt asialle. 

Ja isän hiljaisuuden lisäksi minä alan heti änkyttää, jos jännitän tai joudun uuteen ja outoon tilanteeseen. Sanat vaan jää silloin kurkkuun. Minua ei kukaan ole ottanut pois kuleksimasta, joten vanhanapoikana pitää maailmaa katsella. 

Onneksi on harrastuksia, joissa tapaa muitakin itsekseen viihtyviä. Kalastusporukoissa kukaan ei vaadi, että avaisi suunsa. Jotkut siellä juttelevat, mutta saa olla omissa oloissaankin. 

– – –

No niin, tästä aloitetaan. Saa nähdä, mitä päivä tarjoaa. Toivoisin aina vain puhtaita laseja, mutta joskus tulee yllätyksiä, joista en välittäisi. 

Kun silmiään ei voi ummistaa, on ihmisten asumista lähes pakko havainnoida. Kiinnostavaahan se tavallaan on. Ihmisen mielikuvitus on siinäkin rajaton. Minä en omassa elämässä vieraile kovinkaan monen kodissa, joten olo on vähän niin kuin bussin ikkunasta seuraisi matkan varrelle osuvia pihoja. 

Toisilla on täydellinen kattaus kesänviettoon, ruokapöytä tuoleineen ja kulmasohva oleiluun, tyylikkäitä keramiikkaruukkuja ja tarkkaan harkittuja koriste-esineitä ja patsaita, sekä kynttelikköjä. Sitten on lähes tyhjiä parvekkeita, vain pari tuolia ja pikkupöytä, ehkä kuntopyörä nurkassa. Joillekin tila on ainakin osin romuvarastona. Ja sitten on erikseen kissaihmiset, parveke täynnä kiipeily- ja raapimistorneja. 

Kuin eilisen päivän muistan sen pesukerran, kun hilasin nosturikorin ylös ja siellä oli koko parveke täynnä nukkuvia ihmisiä. Patjoja oli levitelty vieri viereen. Nukkuivat niin sikeästi etteivät heränneet siihen kun asetuin pesemään laseja. Joku nuorimies siellä jossain vaiheessa nosti tokkuraisena päätään ja luuli kai näkevänsä näkyjä. Hieroi luomiaan ja katsoi uudelleen silmiään levitellen. Jatkoin työskentelyä keskeytyksettä kuin en olisi mitään nähnyt. Miekkonen haroi tukkaansa, pyöräytti päätään ja painoi sen sitten takaisin patjalle. Juhliminen oli ilmeisesti ollut rajuhkoa.

Jotkut ovat niin säikkyjä että kiiruhtavat kääntämään kaihtimet tiukasti kiinni. Ja toiset taas seuraavat arvioivan tiukalla katseella, että tuleeko puhdasta vai ei. Yritän olla kuin en huomaisikaan ja teen vahvoja kaaria lastalla. Sen osaan. Huomautuksia ei ole tullut enkä niitä tahdo saadakaan.

Kappas, tuohon laitaan jäi harmaata. Viimeistellään siis uudemman kerran. Noiiin, nyt on kirkas. Tämä kerros on siis valmis, ei muuta kuin kori alemmas. Hyvin saa korin siirtymään tasossaan yhden isonkin asunnon leveyden verran, joten ei tarvitse siirrellä nosturia monia kertoja. Täytyy katsoa sitten alhaalla, paljonko aikaa kului, niin voi arvioida urakan keston ja sen, mihin väliin saa sovitettua kahvitauon. 

– – –

Kolmas kerrosrivi jo eikä yhtään pysäytystä. Ja tuuli niin mukavasti kuivaa hikoilevaa niskaa. Joskus päivät vaan on sellaisia, että asiat sujuvat. Saan työt ajoissa valmiiksi ja kerkiän kalaan. 

– Hyvää päivää. On niin kiva, kun kohta saa taas katsella puhtaiden lasien läpi. 

Rouva oli tullut niin hiipien, etten ollut huomannut mitään liikettä parvekkeella. Yksi laitalasi on raollaan ja sieltä se on päänsä ulos työntänyt. Vastaan sille.

– Tämä jokakeväinen juttu jälleen.

– Ootteko törmänny semmoseen lasiin, jota vasten olis lintu lentänyt?

– Ei, ei ole tullut vastaan.

– Niin paljon kun minä näistä parvekelaseista tykkään, niin on aivan kamalaa kun pikkulintuja napsaa jatkuvasti lasia päin, vaan minun asunnon kohdalle ei ole osunut, kun laitoin tuon haukkatarran lasiin, mutta tuosta kadulta niitä säännöllisesti kuolleena löytyy, luulevat että ilmatila jatkuu, kun pelkkää heijastavaa lasipintaa on edessä, se on sama juttu näissä kaikissa taloissa, ja tuossa kauppakeskuksen tornitalojen luona minua aina pelottaa, että päähän kopsahtaa lintu, siinä riittää valetaivasta, melkein pilviin asti. Ovat lehdissäkin kirjoitelleet asiasta.

– Niinkö. En ole huomannut, semmoisia juttuja. 

Rouva jatkaa kaklatustaan kaikenmaailman asioista, kunnes siirryn siihen laitimmaiseen lasiin, josta hänen päänsä on työntynyt ulos. Hän siirtyy ja avaa jo pestyn lasin ja jatkaa, kunnes olen valmis.

– Nämä on nyt pesty, nämä teidän lasit, on siirryttävä eteenpäin.

Rouva huutelee vielä perään mukavat päivänjatkot. Arastelen noita juttelemaan tulevia. Kerran tuli lauleskeleva nainen parvekkeelle ja kun se huomasi minut, niin alkoi pyydellä kahville. Kieltäydyin. Ei kerrasta uskonut. Tuli siihen ihan tyrkylle ja maanitteli, että kai pullakahvin verran taukoa ehtii pitää. Hän olisi kantanut aivan viereen pikkupöydälle. Sanoi, että ystävän piti tulla vieraisille, mutta sairastuikin ja niin oli kahvipullaa yllin kyllin. Kiemurtelin ja yritin näyttää oikein kiireiseltä. Valehtelin että on vielä toisen talon lasit pestävänä. Tuskanhiki kasteli paitaa ja änkytin jotain. Lopulta nainen uskoi ja paineli sisään vauhdikkaasti. Loukkaantui vissiin. 

– – –

Niinpä taas päivä on pulkassa. Kirkkailta näyttävät lasit tästä alhaalta katsottuna. Pian katupöly ja tänne leijaileva rakennuspöly alkavat kuorruttaa pintoja. Sade huuhtelee aina välillä. Ja kesäksi ihmiset tyhjentävät puutarhojen kukkavarastot  parvekkeille katseltaviksi. 

Harmittaa vaan ne linnut. Minua työllistävä onnenpotku on niille ansa. 

***

©pirjopuukko

Jätä kommentti

KÄÄRMEPUU

Kun nostan aamulla makuuhuoneen rullakaihtimen ylös, näen metsikön huojuvan muuttumattomana. Se kohoaa ikkunan takana eikä se ole kummoinenkaan väriläiskä,  ei mihinkään vuodenaikaan. Hopeisen harmaan ja hailukan vihreän vivahteet sitkuttelevat kuin kurillaan läpi kesän. Auringosta singahtavat säteet pääsevät kurkkimaan pyöreiden, sakarareunaisten lehtien väleistä ruohikkoalustalle, jossa ei kasva juuri muuta kuin keväällä valkovuokot ja sen jälkeen ketunleivät. 

Jos avaa ikkunan, voi kuulla, kuinka tuuli saa napakat lehdet helisemään. Aivan kuin ohuen ohuet luut kopisisivat toisiaan vasten. Haapa, se tiristää lehtensä keväällä viimeisenä näkyviin ja kiirehtii hätäisimpänä puuna syksyllä riisuutumaan alastomaksi. 

Seison joskus keskellä metsikköä, annan tuon oudon musiikin kuljettaa, ja mielikuvitus taipuu helposti sen matkaan. Vaikka haapa ei elä yli sataa vuotta, sen juurakko saattaa olla tuhansia vuosia vanha. Se säilyy vaikka metsäpalo hävittäisi kaiken maan pinnalla ja työntää aina uuden puuverson valoa kohti. Näkymättömissä on valtava muistovarasto.

Kuin vastakohdaksi suorina seisovien laihojen puunvarsien etuvartioon on asettunut haapapariskunta, varret toisiinsa moneen kertaan kiertyneenä. Se on taivasta kohti kurottava elävä ketju. Olen nähnyt että käärmeet parittelevat juuri noin, jotkut ihmisetkin, nuorina ja notkeina.

Vaikka olen nähnyt ilmiön yhtä kauan kuin olen tässä asunnossa asunut, suuntaan katseeni vaistomaisesti siihen joka ainoa kerta ikkunan äärelle osuessani. Pariskunta säteilee, eri päivinä eri tavoin, mutta aina lohdutuksen läpäisemänä. 

Olen vakuuttunut että pariskunnalla on erityinen historia, omansa tai todistamansa. Ihminen ei ole kiepauttanut rinnan kasvavia kierteelle, kuten aikoinaan metsässä samoilijat tekivät pienille kuusille jättääkseen merkin reitistään. Solmussa kasvavia kuusia näkee vieläkin metsissä.

Kun naapurin Petrus-koira on tehnyt pahojaan ja juossut rangaistuksen pelossa metsikön takana olevan pensaikon suojaan, on hupaisaa seurata sen kotiinpaluuta. Kyyryssä kuin krokotiili, pitkäkarvainen koira hiipii haapojen lomitse, pysähtyy välillä ja laskeutuu vatsakarvat maata laahaten, kohottautuu hitaasti, höristää toista korvaansa ja tuijottaa tiiviisti kotipihalleen. Kun se osuu puupariskunnan vierelle, ei ole epäilystäkään, etteivätkö ne kuiskisi sille ohjeita. Petrus menee ihan liki, kyhnyttää kaulaa harmaakylkeä  vasten. 

– – –

Tällä taloyhtiöllä on valtava tontti metsineen ja kallioineen. 60-luvulla ei mietitty energiankulutusta vaan haluttiin unohtaa edellinen vuosikymmen pihistelyineen ja rakennettiin uudenlaista, isoja ikkunoita mannermaiseen tyyliin, ja takkoja, niin sisälle kuin patiolle. 

Kun viisi vuotta sitten ostin tämän ketjutalon asunnon, se oli hurjassa kunnossa. Lattia luisti olohuoneessa kohti yhtä nurkkaa ja seiniä peittivät lukemattomat tapettikerrokset. Naapuri tiesi kertoa, että edellinen asukas ei kahta vuotta kauempaa katsellut samoja seiniä. Miksi ihmeessä hän ylipäätään seiniä katsoi, kun asunnon valtavista ikkunoista saattoi seurata vuodenkierron luontodokumenttia? 

Päätin purattaa koko lattian, ja koolauttaa sen suoraksi, vaikka pojan mielestä juuri vino lattia oli asunnon hauskin asia. Matchbox-autokilpailun pystyi järjestämään pistämällä ajokit riviin ja päästämällä ne irti kohti nurkkaa. 

Ennen lattian purkua järjestin tapettitalkoot, joissa jokainen sai ruiskia vettä seinille niin paljon kuin halusi. Saimme nähdäksemme tyylien läpileikkauksen kahdenkymmenenviiden vuoden ajalta. Värien ja kuosien kavalkadi laukkasi ohi.

Poika innoissaan mukana vesipyssyineen. 

Oli kesäkuu ja saatoimme huilia tauot patiolla. Lähijärvestä tuli letkua pitkin vesi talon nurkalle, siinä käytiin vilvoittelemassa helteellä. En tohtinut toppuutella yhtä remonttimieheksi lupautunutta työkaveria, joka heitti ilkosilleen ja nautti jalat harallaan vesisuihkun alla urahdellen eläimellisesti. 

– Ei aikuiset saa olla nakupellejä ulkona, saunassa vaan, poika kuiskasi korvaani.

– Harvalla on tämmönen paratiisi elellä, suihkussa nautiskelija huikkasi. – Ja jumantsuikeli sulla on käärmepuu tossa metsän laidassa! Ihme mestan oot löytäny.

En kiinnittänyt huomiota hänen havaintoonsa, sillä hänellä oli tapa liioitella kaikkea.

Talkoiden lopuksi maalasimme tapeteista riisutut seinät valkoisiksi. 

– Tylsää, poika sanoi.

– – –

Asetuimme pojan kanssa heinäkuussa uuteen, remontoituun kotiin. Muuttokuorma oli nopeasti purettu ja paikoilleen asetettu. Oli sateinen päivä ja viileää. Panin heti olohuoneen ison ikkunan eteen lapselle lampaantaljan ja sytytin takkaan tulen. Itse istuin korituoliin, ja siinä keskikesän harmaudessa huomasin puut, kietoutuneet haavat. Mainitsin asiasta pojalle. Hänen mielestään ne olivat pelkuripuita, kun eivät uskaltaneet yksin seisoa. Hän sanoi käyvänsä seuraavana päivänä juttelemassa niille, että olisi hyvä opetella olemaan yksin. 

Pienen ihmisen topakka ote, sitä ei koskaan parane tukahduttaa. 

Silitin silkkitukkaisen poikani päätä ja tiesin, että me selviäisimme. 

Katseellani hyväilin haapojen sileitä pintoja, pää alkoi kehitellä tarinoita, joihin sekoittui omia kokemuksia ja nähtyjä kohtaloita, mutta myös luettujen tarinoiden maailmoja. 

Suljin oven menneeseen, mutta en pannut lukkoon. Täällä saatoin avata sitä halutessani, kurkata siivottomaan tilaan ja ryhtyä puhdistamaan pientä aluetta kerrallaan.

– – –

Istutin ensimmäisenä kesänä pojalle luumupuun. Se on kasvanut huimaa vauhtia ja tuottaa hedelmiä enemmän kuin pystymme syömään. Poika hoitaa sitä, on hoitanut alusta asti. Ensin pienen pojan leikkihoidolla, kuskaamalla vettä puun juurelle muovisen kastelukannullisen verran. Sittemmin hän tarkkaili kukintaa ja oksiston kuntoa ja selosti havaitsemansa muutokset tarkasti. Ensimmäinen sato oli muutama pieni kourallinen kypsiä luumuja.

– Äiti, sun haapapuiden katselemisesta ei ole mitään hyötyä, poika sanoi, kun kiikutti ensimmäiset kypsät luumut kämmenissään sisälle. 

Hän ei vielä tiennyt.

© pirjopuukko

Jätä kommentti
2 kommenttia

TURUSTA MIKKELIIN

Pisaroi. Molemmin puolin tietä vilistää loppumaton kuusikko. Taidan olla lähes ainoa autolla liikkeelle lähtenyt. Takapuoli on puutunut jo kahden tunnin ajamisen jälkeen. En ole pysähdellyt sillä säätiedotus lupaa illansuuhun myrskyä. Turussa kurkisteli lähtiessäni aurinko, mutta tuolla edessä Riihimäen suunnalla alkaa pilveillä, ja itäsuomalainen taivas odottaa perillä kuin armeijan viltti. Sompailen radiokanavia, pölöpölö-puhetta ja musiikkia tai pelkkää musiikkia ja hihittelyä väliin. Klassista en nyt halua laittaa, kun se säätää mielen taajuudelle, joka muistuttaa muorin hautajaisista. 

Suljen radion. Saatelkoot matkaa auton hyrinä ja pisaroiden ropse tuulilasia vasten. Näissä uusissa autoissa ei ole cd-soitinta kuten edellisessä, hanskalokeron levypinosta sai mieleistään aina soimaan. Saamattomuuttani en ole opetellut uusia systeemejä ja sovelluksia. Kaikki aikanaan, sitten kun asiat tasaantuvat. Pitänee pysähtyä Lahden paikkeilla ja käydä kahvilla, tai vaikka syömässä. Jos piipahtaisi siinä Karismassa, kun ei ole koskaan tullut käytyä. Saisi samalla ostettua iltapurtavat. Onneksi muorin asunnossa on vielä telkkari, niin saa ajan kulumaan. Ja aina voi istua parvekkeella katselemassa järvelle. Saunan lämmitän, joten juomat on muistettava. Poikamiesilta haamujen kanssa odottaa. 

Voi helvetti, on kaverilla kiire Pietarin puheille. Ajan rajoitusten mukaan, mutta Bemarin lentosuunnitelma  on vauhdilla suoraan yläilmoihin, sillä sen sielu on viritetty voittajien soiteltavaksi. Portit avautuvat ylhäällä herkästi. Niiden sulkeuduttua surijoiden päässä pyörii kysymys, mihin ihmeeseen sinulla oli niin kiire. Pari minuuttia saatoit ajassa voittaa. 

Rapaa lentää tuulilasiin, kun rekkoja tulee vastaan. Pyyhkijät luutivat verkkaisin vedoin kuin olisivat rättiväsyneitä. Sade yltyy ja pissapoikaa on häirittävä useammin. Ja tämä nyt sitten. Lasinpesuneste loppuu aivan kohta eikä minulla ole varakanisteria. Sen verran kova kusihätä on, ettei Lahteen asti jaksa pidätellä. Pakko pysäyttää seuraavan taukopaikan kohdalla. Olisi tarjolla nestettä pissapoikaan omasta takaa. Huono vitsi, mutta parempaa ei nyt synny. Tällä säällä kehtaa lorottaa tienpientareelle, sillä muita pysähtyjiä ei ole. 

 Taukopaikat oli tähän verrattuna entisaikaan melko vaatimattomia, tiestä syrjään vedettyjä luiskia, joihin ei monta autoa mahtunut. Ei näille ole tullut juuri pysähdyttyä sen jälkeen, kun lapsimatkustajat kasvoivat yhteisiltä ajomatkoilta pois. En olisi uskonut että niitäkin ajomatkoja tulee ikävä. Julmettu riitely aina takapenkillä, ja siitähän koira riehaantui haukkumaan farmariauton tavaratilassa kuin ollakseen jutussa mukana. Pureskeli sitten riehaannuttuaan matkatavaroita. Pakko oli vaan tapittaa tietä edessään, kun näitä poikittaisia reittejä ei ollut vielä suoristettu ja levennetty. Kiemurtelivat kapeina vanhan asutuksen mukaan. 

Jos vielä kauemmas vuosissa mennään, niin kakaroina pysähdeltiin äidin ja isän kanssa taukopaikoilla, kun matkattiin Turusta Mikkeliin mökille. Äiti oli aina tehnyt munavoileipiä ja metwurstileipiä, eikun ne olikin balkaninmakkaraleipiä. Äiti sanoi palkaninmakkara ja sisko yritti opettaa sille pehmeää peetä. Ei oppinut, tai ei halunnut opetella. Naureksi vaan ja sanoi että niin kauan kuin hänen puhettaan ymmärretään, ei ole syytä palata koulunpenkille. Isän ähvää ja keetä sisko ei edes yrittänyt korjata, Volksvaaken sai kelvata. Ja Volkkarista puhuttiin siihen asti, kunnes meidän Juuso pienenä opetteli automerkkejä ja kutsui pappansa autoa Ookkaliksi. Sen jälkeen kaikki Volkkarit olivat Ookkaleita.  

Vanhemmat olisivat kyllä saaneet jäädä asumaan eläkepäiviäänkin Turkuun, niin olisi ollut kaikki helpompaa. Työn perässä muuttivat aikoinaan, mutta aina motkottivat, kun ei ole järveä. Heille osoiteltiin aavana aukeavaa merta ja kaupungin läpi kulkevaa kaunista jokea. Ne eivät kelvanneet ollenkaan. Niistä ei noussut madetta eikä muikkua. Kesät olivat heille henkireikä, kun pääsivät Mikkelin mökille. Eläkkeelle jäätyään isä sanoi, että he menevät takaisin kotiin. 

Kyllä minä sen tajuan. Siellä olivat lapsuus, nuoruus ja aikuistuminen. Siinä maisemassa oli rakastuttu ja menty naimisiin, luotu elämän pohja. Ja siellä sai sanoa häpeilemättä sie ja mie, kuten isä asian ilmaisi. 

– – –

Tuuli senkun yltyy. Vettä roiskii milloin mistäkin suunnasta, vaan roiskikoon vaikka mitä, nyt on lasinpesunestettä säiliö täynnä. Söin liian tuhdisti, unettaa. Täytyy pistäytyä Vihantasalmen huoltoasemalta ottamassa kahvi. Siinä on oman porukan kanssa pysähdytty monet kerrat milloin lasten, milloin koiran pissahädän tai janon vuoksi. 

Tännepäin ei tulevaisuudessa tule juuri ajeltua, joten olisikohan viimeinen hetki käydä vilkaisemassa lapsuudenkodin tienoita Ristiinassa ennen kaupunkiasunnolle menoa. Talo on kuulemma pystyssä vielä. Taidan tehdä niin, koska olen jo lähellä määränpäätä. Ajankin Mäntyharjun kautta, kun tie sopivasti erkanee sinnepäin juuri Vihantasalmen kohdalla. Mäntyharjun kirkon voisi käydä vilkaisemassa, kun siinä on kuulemma harvinaisen leveää hirttä seinissä. Kaveri kehui niitä joskus, kun oli Salmelan taidenäyttelyn jälkeen käynyt kurkkaamassa Suomen toiseksi suurinta puukirkkoa. Ellei juuri niitä jouduttu poistamaan remontissa muutama vuosi sitten, kun seinistä löytyi lahoa.

– – –

Alkaako tämä myrsky nyt laantua? Vesisade ainakin väheni. Taitaa pitää pientä hengähdystaukoa vaan. Koko illaksi säätiedotus koiranilmaa vannoi. Hyvään saumaan kuitenkin hengähtää, sillä kohta pitää tarkkailla, näkyykö mitään tuttua maisemassa. 

Näinkö lyhyt tämä tienpätkä oli? Muistelin vallan hurjan pitkäksi matkaksi, kun potkurilla tässä äidin kanssa mentiin. Tuossa, just tuossa kaiteen jälkeen penkereen laidalla kuulin ensimmäisen kerran, kun isommat pojat nauraa kihersivät ja lällättivät Hei mamboo, tehdäänkö kekkosesta luurankoo. Ja heti perään Enkeli taivaan lausui näin, miks kekkonen syntyi väärinpäin. Rupesin matkimaan niitä kelkassa istuessani, mutta äiti käski topakasti panna suun soukalle. Hänen kodissaan oli asunut myös mummo, jonka räävitön suu oli kuulemma käynyt lakkaamatta. Jonkinlainen alatyylisen puheen allergia oli äidille puhjennut. Hänellä oli tapa sanoa kuullessaan meistä jonkun käyttävän rumaa kieltä, että “puhu puolella suuta”. Kun pikkusisko kuuli sukulaisvierailun aikana kummitädin kiroilevan, se juoksi äidin luo, nipisti sormilla toisen puolen suusta kiinni ja sanoi, että “kummi sanoi paskoo. Tuota juttua äiti jaksoi kertoa yhä uudestaan, ja hihitti kuin pahainen kakara.

Tuossa. Tuossa se on. Keltaiseksi maalattu talo. Sekin näyttää pienemmältä kuin muistan. Katto on aivan äskettäin laitettu uusiksi. Piharakennukset on purettu. Aittoja ei nykyään tarvita. Meidän kesäyöt kuluivat siellä, kun serkut tulivat kylään. Meno äityi joskus niin riehakkaaksi, että isä kävi ovella ärjäisemässä. Sen jälkeen ei hihkuttu, mutta hihitys jatkui. Tuolla pellon laidalla on juostu kilpaa ja talvella rakennettu linnoituksia. Ja tuossa naapurin rajalla oli valtava muurahaiskeko, johon tökättiin kuorittu koivunoksa, ja kun muurahaiset olivat aikansa siinä touhunneet, ne ravisteltiin pois ja nuoltiin oksaa. Muurahaishapon maku oli olevinaan hyvää. 

Talon portaat ovat nyt toisenlaiset, hienommat. Tulevatkohan siilit vielä illansuussa niiden alle odottamaan ruokaa? Meille ne tulivat. Isä tiesi, että siilit syövät lihaa, eikä me laitettu lautaselle maitoa niin kuin moni muu. Isä pyysi äitiä kiehauttamaan kalanperkeet aina kun niitä oli ja kaikki tapetut kärpäset kerättiin siilin lautaselle. Meistä tuli innokkaita kärpästen jahtaajia ja joskus riideltiin siitä, kuka saa läpsäistä minkäkin kärpäsen. Jokaisella oli oma puukepin päähän kiinnitetty, rei’itetty nahkalätkä. Ennen nukkumaanmenoa isä haki siilin lautasen pois, etteivät rotat pesiydy nurkille. 

Outo olo, aivan kuin katselisi filmiltä kaikkea. Silmät ovat kamera, joka kuvaa ja mieli on kertojanääni.

Erikoista, että vieläkin kokee talon meidän taloksi, vaikka siitä on lähdetty jo kuusikymmentä vuotta sitten. Se taitaa olla ainoa asia, joka niiltä ajoilta on jäljellä. Asukkaat ovat vaihtuneet ehkä moneen kertaan niin meidän talossa kuin naapureissakin. Noh, tuli tuo nyt viimein katsastettua, ja paljon on kaikenlaista muistissa, lapsuudesta. 

Nyt auton nokka kohti Mikkelin keskustaa, ja vähän siitä ohikin, Graanin naapuriin. Mahtaako pihaportti olla vielä auki että saisi auton vieraspaikalle?  

– – –

Ei kuulu kynän rapinaa sudokuruudukolla, ei liukuestesukkien tepsutusta. Viimeisen kaatumisen jälkeen ostettiin niitä muorille, vaikka se kovasti pisti hanttiin. Niin kuin pisti hanttiin, kun kiellettiin kiipeämästä jakkaralle verhoja vaihtamaan. Sanoi, että tuutte sitten itse joka kerta tekemään homman. 

Huomenna kuolinpesiä lunastava liike tulee tyhjentämään asunnon, niin jakkaroista kuin muustakin. Muistot liukuvat tästä tilasta pois. Kaikenlaiset. Joulut ja syntymäpäivät, pidennetyt viikonloput ympäri vuoden, ja syys- ja hiihtolomat lasten kanssa. Mielen plakkariin ne on tallennettu, kuin ilotulitus lahden takana Mikkelin keskustassa uutenavuotena. Sitä on lasitetulta parvekkeelta monesti ihailtu ja joka ainut kerta muori on toistanut oman vuodenvaihteen loitsunsa mäne pois vanha vuos, uus jo nurkassa kurkkii.

Ei näin kai saisi ajatella, mutta oli hyvä, että muori nukkui pois juuri ennen koronaa. Hän ei koskaan myöntänyt tuntevansa oloaan yksinäiseksi, mutta yhdeksänkymppisen elämä rajoitusten kanssa olisi ollut julmaa. Kyllä ulos tuijotteluun olisi väsynyt, vaikka tästä onkin jumalaisen kaunis näkymä järvelle. Nytkin paatti prutkuttaa aaltoilevan selän yli ja lokit laumana kaartelevat kuin saattueena, ja puistikossa tapahtuu aina jotain, milloin lapset kirmaavat ja rakentelevat mielikuvitusmaailmojaan, milloin naapuritalon seniorit pelaavat mölkkyä. Eikä muori olisi jaksanut kököttää sisällä kuuntelemassa äänikirjoja. Satoi tai paistoi, niin kauppaan piti joka päivä köpötellä, että tuli askelia, jos ei sään puolesta pidemmälle lenkille päässyt. Ja pelko olisi ollut koko ajan hartioilla. Niin muori aina sanoi, että tunteet istuvat hartioilla. Toiset kevyesti, toiset vietävän raskaasti, niin kuin isän kuoleman jälkeen.

Minä olen nyt seuraavana vuorojonossa. Ainakin ikäni puolesta. Vaan silläkin tiellä on ohittajia, ilman vastaantulijoita.

Jätä kommentti
1 kommentti

Unton tontti

Päivä enteilee syksyä. Hevoshaan takana riehuu pumpulimyrsky, kun pelto-ohdakkeiden partasutia muistuttavat haivenkimput lähtevät tuulien matkaan. Huis vaan, puuskina nousevat pellosta ja lentävät joukkueina kohti seuraavaa tilaa. Arto seuraa keittiön ikkunasta jokavuotista näytelmää, huokaisee, on tyytyväinen, että lopetti viljelyn kylätien toisella puolen olevalla maatilkulla ja siirsi tyttären hevoset sinne. 

Ohdakekasvusto levittyy hevoshaan vierellä. Vuosikymmeniä sitten paikalla kasvatettiin perunaa ja muuta juuresta, myös pellava siinä kukki muutamaan otteeseen. Niin oli Vänskän Unton aikaan, sekä hänen vaimonsa Elnan ja heidän tyttärensä Kirstin tietenkin. Elna niitä pellavia vaati, kun kerran oli rantatontti. Matalassa hiekkapohjaisessa vedessä oli hyvä varsia pehmeiksi liottaa ja sen jälkeen  käsitellä niitä langaksi asti. Unto oli rakentanut saunan jatkeeksi Elnalle kangaspuita varten valoisan huoneen. “Oikein järvinäkymä on meidän emännän liina- ja mattopajassa”, Unto oli kehunut. Isä-vainaja sille jaksoi nauraa ja sanoi että Unto rakentaa vaikka rappuset taivaaseen, jos vaimo haluaa.

 Arto oli silloin pikkupoika, mutta muistaa hyvin, että äiti sai Elnalta joululahjaksi pellavapyyhkeitä. Taitaa vielä olla jokunen saunalla jäljellä. Mattoja Elna paukutti vuodet läpeensä. Niitäkin se kantoi heille silloin tällöin. 

Unto ja Elna lopettivat sitten kaiken viljelyn ja jättivät pellot kesannolle. Ensi alkuun Unto jaksoi viikatteella huidella, kun korkealle kurkottavat maitohorsma ja ohdake alkoivat kasvaa. Niin meni muutama syksy, mutta sitten mies keskittyi pihansa rakentamiseen. Unto pystytti pellon laitaan puupöllin merkiksi peltotöiden päättymisestä. Pöllin sahauspintaan hän taitteli peltiä, ettei sade mädätä, maalasi sen ruskeaksi ja kiinnitti siihen vanhan kuokan kuin patsaaksi. Isälle oli sanonut, että se on hänen peltotyönsä muistomerkki.

 Mitään tekemättömänä Unto ei työpäivän jälkeen osannut olla. Alkoi sitten kehitellä kaiken maailman romusta jos jonkinlaisia taideteoksia ympäri pihamaata. Aluksi tuli tontin joka nurkkaan vartijahahmo, mutta vähitellen muuallekin eriaiheisia kokonaisuuksia. Lopulta syntyi kivetty polku niitä yhdistämään. Unto pystytti keskelle patsaspuistoa pylvään, jossa oli tienviittoja puiston eri osiin, jokaisella oma nimensä. Unto kiersi kylillä uuneja muuraamassa ja silmään osui talojen pihoilla joutavana olevaa romua, jota saattoi teoksiin käyttää. Iloisia ihmiset olivat, kun joku ilmaiseksi vei rojun nurkista pois. 

Mielikuvituksen puutteesta Untoa ei voinut syyttää. Pikku-Kirstillekin väsäsi leikkipaikkoja ympäri pihaa, kaapi isoista kivistä sammalta pois ja maalasi niihin kuvia. Oli keittiöitä, kauppoja ja seikkailupolkuja eläimineen. Verstaassaan hän väkersi lisäksi tarvekaluja, joita tyttö toivoi leikkeihinsä. Arto kävi kakarana Kirstin luona leikkimässä jonkin verran, mutta ei hän osannut niissä tyttöjen leikeissä asioita oikein tehdä ja heille tuli aina kinaa. 

 Arton vanhemmat seurasivat touhua ja olivat aluksi vakaasti sitä mieltä, että Unton pää oli pehmennyt. Myöhemmin selvisi, että Elnan masennuskausiin niitä rautaisia soitimella olevia lintuja, lintujen rivitalokoteja ja sota-aikaan liittyviä omituisia teoksia syntyi.  Hän oli selittänyt, että toteutti Elnan toiveita, sillä vaimo oli nähnyt unia, että pihaan nouseva tarinapuisto parantaisi hänet. Toisi hyviä muistoja mieleen ja sillä tavoin ajaisi harmaata pois. Yhdessä pyöreässä kaapissa ruusupuskien vierellä oli sisällä rullalle laitettu Elnan kutoma räsymatto, korkokengät ja valkoiset silkkihanskat. Oven sisäpuolelle Unto oli kirjoittanut kauniita säkeitä tanssimisesta. 

Taisi olla pariskunnan omaa historiaa.

Kaikki oli Arton perheen mielestä hyvin niin kauan, kun Unto jaksoi viikatoida villipeltoaan. Eripuraa syntyi, kun ohdakkeet valtasivat koko alan ja siemensivät syksyllä juuri nyt nähtävällä tavalla naapurin pellolle. Sitä kiistaa käytiin joka syksy. Isä kyttäsi ikkunasta ja seurasi ohdakkeiden kasvua ja syöksyi Unton pihaan oitis, kun ensimmäinen haivenkimppu lähti lentoon. 

Ei siitä mitään apua ollut. Joutavanpäiväinen koko kiista, Arto mietti. Kun hän oli muuttanut omilleen kaupunkiin ja kävi kotona kylässä, hän joutui kuuntelemaan joka syksy samaa marinaa ohdakekirouksesta. 

Kun isä kuoli, Arto muutti pienen perheensä kanssa taloon äidin avuksi. Hän katseli aikansa samaa näkyä syksyisin, mutta ei välittänyt riidellä moisesta. Hän vähensi jo oman työnsä vuoksi viljelyä ja perusti muutaman hevosen tallin, sillä oma tytär oli alkanut harrastaa ratsastusta ja lähin talli oli kymmenen kilometrin päässä. Niin ei tarvinnut Anna-tytärtäkään kuljetella ja säästyi aikaa. Seudulla oli muutenkin kysyntää sellaiselle, kun naapuritaloissakin kasvoi heppatyttöjä. Vaimo auttoi tallin hoitamisessa, joten Arto saattoi jatkaa töitään autokorjaamolla. 

Unton talo meni myyntiin muutama vuosi sitten. Elna oli kuollut jo aiemmin ja Unto eleli talossa siihen asti, kunnes joutui hoitokotiin. Kirsti-tytär asui toisella puolella Suomea eikä häntä kiinnostanut kotitalo muutamaa kesävierailua enempää. Talo oli seissyt tyhjänä, mutta viime keväänä ensimmäisten lämpimien saavuttua kaarsi pihaan moottoripyörä, kyydissä kaksi ihmistä. Pariskunta kiersi kauan ristiin rastiin tonttia, kuvasi yksityiskohtia ja istuutui sitten talon puolipyöreille betonirappusille. Nainen avasi eväsrepun ja levitti retkiantimet. Siinä he istuivat pitkän tovin, puhuivat kiivaasti ja huitelivat käsillään tontin joka laitaan. 

Ostopuuhissa ilmiselvästi olivat. 

Kesäkuun alussa tuli muuttokuorma, vaikkei taloa ollut tyhjennetty Unton jäljiltä. Valkoisen Transitin lisäksi pihaan ajoi kaksi autoa, tavallinen harmaa henkilöauto sekä punainen Camaro. Juuri sellainen, joka Artonkin haaveissa oli nuorempana käynyt. Ei niillä paljon huonekaluja ollut. Taisivat ostaa talon kalustettuna. Saunan pistivät heti ensimmäisenä päivänä lämpiämään. Siitä olikin aikaa, kun Unton saunan piipusta oli taivaalle väräjävä savujuova noussut. 

Arto pyyhkäisi poskea ja mietti ajan kulumista.

Kesällä pariskunta touhusi kovasti ja siisti heinittynyttä pihaa. Vieraita kävi tiuhaan auttamassa ja aina heille lämpisi sauna. Ja käy väkeä vieläkin. Kovasti siellä tonttia kierrellään ja Unton kätten töitä tarkastellaan. Naapureista uudet asukkaat eivät tuntuneet olevan kiinnostuneita. Sen verran nuorempaa porukkaa ovat ettei Arto sitä ihmeenä pitänyt. Tervehtivät kuitenkin, kun kapealla tiellä autoilla vastaan osuttiin.

Tekivät pellonlaitaan parkkipaikan Camarolle, niittivät kasvuston ja lapioivat tilalle hiekkaa. Siinä auto seisoi käyttämättömänä. Pystyttivät sitten auton suojaksi muovisen halpahallikatoksen. Arto tiesi kokemuksesta, ettei tuommoinen tule aukealla paikalla pysymään. Korjaamolla oli kerran askarreltu pihalle samanlainen, muutaman viikon se oli seisonut siinä ennen kuin puuskatuuli tarttui sen liepeisiin ja nakkasi nurin. Suurin piirtein niin kävi Unton tontillakin. Hellejakson päätteeksi pamahti kunnon ukonilma, joka saapuessaan kouraisi kuin valtava karhun kämmen autokatoksen korkealle ilmaan ja heitti komeassa kaaressa järveen. Arto nauroi silloin ääneen ja pani kahvin tippumaan. Oli mukavaa, että ikkunasta seuraamalla sai päiväänsä ajankulua, illalla saattoi tuijottaa telkkaria. Eläkkeelle jäämisen jälkeen elämää oli ollut vaikea kääntää uuteen asentoon, mutta television tuijottamiseen hän ei valoisaan aikaan suostunut. 

– Kuinka päivä on täällä kulunut?

Arto vallan säpsähtää omista ajatuksistaan, kun vaimo astuu eteisestä keittiöön. Hän ei ollut huomannut lainkaan tämän polkupyörän kääntymistä pihaan.

– Mitäs sen kummempia tässä. Kattelen kun ohdakehöytyvät lentelee ja ihmettelen noita Unton talon puuhakkaita uusia asukkaita. Ne ei taida olla missään palkkatöissä, kun kaiket päivät kotosalla touhuavat.

– Kuuntelehan sinä, pysähdyin risteyksessä postilaatikolla ja siellä olikin melkoinen kyläkokous. Tiesivät kertoa, että ei tuohon Unton taloon kukaan ole muuttanut asumaan, vakituisesti. Joku pariskunta siinä väliaikaisesti majailee ja panee paikkoja kuntoon, kun siellä aletaan filmata loppusyksystä elokuvaa. Filmiryhmä tulee, jahka pimeät illat saapuvat. Kuhisivat tuolla jostain ilmoituksesta, että etsivät avustajia lähitienoolta. Minä en semmosta ilmotusta ole nähnyt. Kovasti miettivät, ketkä kyliltä ovat hakeneet mukaan. Onko sinun silmään osunut semmonen ilmoitus?

– En ole mitään nähnyt. Enkä olis ilmoittautunu, vaikka olisivat pyytäneet. Millasta filmiä ne tekevät?

– Joku perhetarina, lähtevät kaupungista koronaa karkuun maalle. Vuodenvaihteeseen asti kuulemma filmaavat. 

– Tässä on sitten aitiopaikka seurata oikean elokuvan tekemistä. Tulee Unton tontista ja talosta vielä nähtävyys. Ei turhaan väkertänyt taidettaan. Kuinka ne ovat osanneet löytää paikan? 

Vaimo kohauttaa harteitaan ja sanoo ettei tiedä. Artoa ei enää kiinnosta ohdakehöytyvien lento vaan hän mittaa katseellaan Unton tonttia aivan uusin silmin. 

Kiikarit pitää hankkia ehdottomasti. Kunnolliset.

***

©pirjopuukko

Jätä kommentti
1 kommentti
Takarivin tontut vasemmalta: Pekka Arppe, Jaana Sarell, Maritta Hirvonen ja Tero Seppänen. Istumassa vasemmalta Irmeli Westermarck, Pirjo Toivanen ja Pirjo Puukko.

Stresa Kustannus osuuskunnan joulukampanja käynnistyi 23.11. ja jatkuu 14.12. asti. Meidän kirjamme saat suoraan kotiisi nopeasti ilman postikuluja. Kaikkien kirjojemme hintoja, tämän syksyn uutuuksia myöten, on alennettu. https://stresa.fi

Vuonna 2017 perustamamme kustantamo on kartuttanut tuotantoaan mukavasti, ja monipuolisesti niin kaunokirjallisuudella kuin tietokirjallisuudellakin. Pienkustantamon kirjat eivät juuri näy blogistien arvioita lukuun ottamatta missään. Voimme vain kaukaisesti haaveilla kirjapinoista Suomalaisen Kirjakaupan pöydillä.

Nyt pukinkonttiin pienkustantamon kirja.

Minulta voi kysyä myös suoraan omia kirjojani (novellikokoelma Mutkanlukutaito ja romaani Kunnes jalkasi kantavat).

Jätä kommentti

ODESSAN HELMI

Tuntematon numero. Pärisköön rauhassa, on joku lehtimyyjä. Jos on tuttu, niin jättää viestin – mikäli on tärkeää. Ei näemmä auta vaikka on markkinointiesto, kun aina joku osaa kiertää sen. Vietävän sitkeä soittaja onkin. Katsotaan miten kauan jaksaa. Siinä tanssii puhelin piirongilla kuin kattilasta yli kuohuva perunankeitinvesi liedellä. Just piti itse soittaa tytölle ja kysyä, mikä sen koiralla on, kun piti lääkäriin viedä. Lopeta nyt jo, että pääsen soittamaan. Että jaksaa tuo hylkyläinen. 

Pakko ottaa riski. 

– Hyvää iltapäivää Marja! Vastasithan viimein. 

– Hyvää iltapäivää. Mutta anteeksi, kenen kanssa minulla on nyt ilo keskustella? Ääni kuulostaa tutulta, mutta nopealla äänimuistikelauksella yksikään nimi ei tartu haaviin. 

– Onko mun ääni muuttunut niin paljon, ettet tunnista. Hyvänen aika Marja, sanooko ohjelma Unkarin kuutamon alla sinulle mitään? 

– Eikä! Pertti! 

Onneksi en livauttanut vahingossa Odessa-nimeä, jolla olen häntä aina mielessäni kutsunut. 

– Perttipä juuri. 

– Miten ihmeessä sinä jaksat antaa puhelimen tuutata ja tuutata. Kauanko olisit vielä jaksanut? 

– Voi kuule, toimittaja-ajoilta jäi selkäytimeen, että sinnikkyys palkitaan. Olisi jäänyt monta hyvää dokumenttia tekemättä, jos olisin luovuttanut heti ensimmäisen torjunnan edessä. 

Tuo ääni. Ärsyttävä mutta mielenkiintoinen, hieman entisestä tummunut ja tupakan lohkoma. Olisi pitänyt tunnistaa, mutta herranen aika siitä on liki kolmekymmentä vuotta. Ja kun joku lepää vuosikymmenten takana uinuvassa aikalaatikkossa, jonka kansi on tiukasti kiinni, sitä ei yksinkertaisesti ole olemassa. 

– Aivan, muistan toki sinnikkyytesi.

Odessa nauraa makeasti. Hän tietää olleensa takiainen, josta oli vaikea päästä eroon. Niin hankalaa asiaa ei ollutkaan, ettei hän olisi jollain tavalla saanut asianosaisia sitä selvittämään. Siksi virastoissa pakoiltiin häntä. 

– Yritin pysytellä pois sosiaalisesta mediasta, mutta niin paljon ajankohtaista sinne on siirtynyt ettei vanha toimittajakettu – vai ketku, ihan miten vaan, no ei vaan osannut olla tulematta mukaan. Siellähän olikin Facebookissa puoli Yleisradiota meidän ajalta. Ei mennyt kauaa, kun sinua ehdotettiin mun kaveriksi. En ottanut, vaan päätin yllättää. 

Aivan. Sen sinä taidat. Et ole muuttunut. Mahdatko itse tietääkään, kuinka sinua imitoitiin, kun jouduttiin syystä tai toisesta ylipääsemättömältä vaikuttavaan tilanteeseen? 

– ja kun sun puhelinnumero ei ollut salainen, niin tässä ollaan. Arvasin että fiksuna tyyppinä et vastaa tuntemattomiin numeroihin. On kuule kiva kuulla sun ääntä. Lähdit niin yllättäen pois Ylestä. Kun tulin Grönlannin työmatkalta ja kysyin sua miksaajaksi, niin sanottiin että sori mut se on lähtenyt pois. Mihin sä oikein menit? 

– Lähdin katsomaan, olisiko minusta johonkin muuhun. 

– Etkö sä viihtynyt Ylessä? Tunnuit tykkäävän äänimaailmojen rakentelusta, ja osasit sen. Mä toivoin aina sua miksaajaksi, kun oli vaikeempi homma edessä, koska sun pinna kesti. Ja sulla on rytmitajua ja hitsi, miten nopeasti leikkasit nauhaa. Jotkut hinkkasi ja hinkkasi leikkauskohtaa ja töpötteli sitten hartaasti nauhateippiä paikalleen. 

– Olen vaan niin kärsimätön luonne. 

– Et et et ole, kärsimätön ihminen on hermostunut. Sä et hermostunut. Vieläkö muistat Odessan? Sen valmiiksi saattaminen olisi kestänyt jonkun muun kanssa ikuisuuden. Sun ilme oli ikuistamisen arvoinen, kun toin ostoskärryssä nauhakasan, josta feature piti koostaa. Muistatko? 

– Juu, oikein hyvin. Kuin olisi eilen tapahtunut. 

Ja sinä kertaat kaikki hankaluudet, joita Odessan matkan varrella oli sattunut. Olin toki kuullut ne kaikki jo aiemmin. Niitä riitti. Olit lähtenyt haistelemaan perestroikan aikaista ilmapiiriä Mustanmeren rannalle. Se oli reissu, jolla kaikki mikä saattoi mennä pieleen, myös meni. Heti alkuun sinut ryöstettiin. Olit ehtinyt tehdä muutaman kävelykierroksen kuuluisilla Potemkinin portailla, joilla kuvattiin Panssarilaiva Potemkinin verinen siviilien teurastus. Nauhoitit tunnelmia. Olkapäälläsi roikkui kallis Nagran stereonauhuri, jota vartioit kiihkeästi. Tuolle keikalle et saanut äänittäjää matkaasi. Oikeastaan luulen ulkotuotannon äänittäjän roolin olleen sinulle lähinnä seuranpito. Sanoit usein, että “Ei siinä muuta ole kuin rec- ja stop-nappuloiden painaminen ja mikrofonin suuntaaminen oikeaan kohteeseen. Luurit päähän ja tasot niin ettei mittari punaselle hypi”. No laitteen vartioinnilla ja äänittämiseen keskittymisellä oli hintansa. Toisella olalla keikkuva kangaslaukku jäi vähemmälle huomiolle ja niinpä se oli lompakkoa kevyempi hotelliin palatessasi. 

– Studio oli loppuilloista aika lämpimän kypsä, mutta niin taidettiin olla mekin. 

– Ei tarvinnut unta houkutella niinä iltoina. 

– Mä olen vieläkin ylpeä siitä jaksosta, jossa Odessan eri ilmapiirit liikkuvat stereokannalla ja haastattelut hiipivät mukaan milloin mistäkin suunnasta. Oon kuunnellut pätkää säännöllisin väliajoin, enkä löydä mitään, mitä muuttaisin siinä. Se on täydellinen. Kauanko me väännettiin sitä kohtaa? 

– Yksi koko iltavuoro. Kohtauksen kestohan oli minuutti, joten hintava miksaus. 

Odessan naurun räksätyksestä ei ole tulla loppua. Kuva meistä äänipöydän takana tarrautuu mieleen. Voin kuulla yhä komennot: Meren ääni! Nyt tori ylös! Tohtori kaukaa! Irena ihan lähellä! Auton tööttäys! Irena pois! Ja niin edelleen ja niin edelleen. Ja ne uudet versiot, joissa jokin elementti lähempänä, jokin kaiutettuna. Nopeita leikkauksia historiaan. Juuri tuon työrupeaman vuoksi annoin sinulle mielessäni nimen Odessa. 

***

Tänään soitto tuli aamupäivällä. Yleensä ne kilahtavat iltamyöhään. 

– Tiedätkö, mä näin viime yönä unta Rossosta. Muistatko sen? 

Kuinka olisin voinut unohtaa Rosson, karvattoman kiinanharjakoiran! Toit sen joskus töihin mukaan. Olet isokokoinen ja vierellesi olisi kuvitellut aivan toisen koirarodun. Kerroit että otitte kesällä yhdessä aurinkoa, kummallakin oli oma aurinkovoidetuubi. Oli vaikea pitää naama peruslukemilla, kun hellittelit mielestäni karmeannäköistä otusta ja lirkutit sille kuin pikkuvauvalle. Kun se kurkisti äänipöydän alta ikään kuin varmistaakseen, eikö oikeasti pääse syliin, sen naama muistutti mielikuvitushahmoa tai pilapiirrosta. Kun lupaa ei tullut, se painautui jalkoihisi tuhisemaan ja urmuttamaan pienellä äänellä. Mutta pahinta oli sen piereskely. Juuri se sai minut pyytämään, että esimies ei buukkaisi minua työpariksesi, mikäli vain vuorojärjestelyin oli mahdollista. 

– Tottakai muistan Rosson. On varmaan mennyt jo koirien taivaaseen. Otitko uutta tilalle?

– En herrajestas! Ei sellaisen ystävän jälkeen voi ottaa uutta. Vertaisi vaan koko ajan. Mutta se uni, se oli niin todentuntuinen ja usko tai älä, minulta herahti kyynel kun herättyäni tajusin ettei ole mitään Rossoa. 

Kuuntelen. Tiedän jo jutun alkaessa että siitä tulee pitkä. Etsin asennetta tilanteeseen. Päätän käyttää aikaa hyväkseni. Laskeudun olohuoneen pehmeälle matolle pitkäkseni ja alan tehdä kuolleen ötökän jumppaliikkeitä. Koska toinen käsi on sidottu puhelimeen, vaihdan sitä välillä kädestä toiseen, joten yläkroppakin saa treeniä. Minunhan ei tarvitse kuin ynähtää välillä merkiksi, että olen yhä taajuudella. Yritän vaihdella sävyjä aina Rosson elämäntilanteiden mukaan ja naurahdan sen hassuille tempuille. 

Nousen ylös sohvalle kun tunnistan alavatsalihasten saaneen riittävän annoksen. Jatkan kasvojoogalla. Venytän suppusuuta korkealle kohti kumpaakin poskipäätä vuorotellen. Laittaisin kynän suuhun kestohymyharjoitukseen, mutta se saattaisi kolista luuriin, joten tyydyn pelkkään venytettyyn sitkohymyyn, sitten vinoja hymyjä, jotta leuan lihakset saavat osansa. 

Kerrot Rosson koko elämäkerran. Kuvittelen, minkä näköinen olet nykyään, kun puhut. Toki kuvasi on ilmestynyt facebookissa ystäväehdotuksena minullekin. Et ole luopunut pitkistä kutreistasi. Väri ja määrä ovat vain muuttuneet. Mutta yhäkö keinutat vartaloasi, pöyhit tukkaasi ja nypit viiksiäsi puhuessasi? 

Luulen sinun vääristelevän tarinaa, sillä jätät jotain kertomatta. Sen osan ainakin, minkä yhdessä koimme. Ei se voinut olla ainutkertaista. 

– Pääsikö Rosso eroon ilmavaivoistaan milloinkaan? 

– Mistä ilmavaivoista? 

Okei. Olet lukinnut osan muististasi. Et voi unohtaa toistuvia kertoja, jolloin vedin äänipöydän hanikat rivakasti alas, oli sitten meneillään kuinka tärkeä miksaus tahansa, ja ryntäsin lämpiön puolelle hengittämään raikasta ilmaa. Palasin tarkkaamoon vasta kun ilmastointi oli hoitanut homman. Ja sinä nauroit, hihitit vedet silmissä herkkähipiäisyydelleni. Et muuten tiedä, että kun nimesi näkyi työlistalla, kollegat pohtivat että tuleeko vain Pertti vaiko Pieru-Pertti-yhdistelmä. 

Joskus tuumin, että en vastaa, kun nimesi loistaa puhelimen näytöllä. En aina jaksaisi kuunnella. Useimmiten haukut nykyisen radiotuotannon. Ei mitään kunnianhimoa, pelkkää löpinää. Ei käytetä mahdollisuuksia, äänimaisemalla voi kertoa yhtä hyvin kuin kuvalla. Siihen sanat, sopivat sanat, selkeästi ja rauhallisesti. Syntyy syvyysvaikutelma, laaja kuva, josta voi zoomata yksityiskohtiin. Puhut, puhut, kertaat koskettavimmat kohtaamiset ääriolosuhteiden ihmisten kanssa, elämisen ankaruudesta, johon on saatu kuitenkin luotua harmoniaa ja kauneutta. On kyliä Siperiassa, Etelä-Amerikassa ja Aasiassa. Mutta on myös miljoonakaupunkien laitamia, selviytyjien mukautuvaa älykkyyttä olosuhteissa, joissa siistien alueiden kasvatit eivät pysyisi hengissä. 

– Pertti, muistatko kun olit kuuntelemassa studiossa Prix Italian voittanutta Jugoslavian heinäsirkkaohjelmaa, kysyn yllättäen. 

– Toki, toki. Meitä kuuntelijoitahan oli siellä studiossa lähes joka osastolta. Hieno toteutus. 

– Tiedätkö mitä? Kun laitoin sen nauhan pyörimään, aloin hetken kuunneltuani hämmästellä niitä taukoja. Käännyin ja yritin siristellä, oliko nauha mennyt väärinpäin. OIRT-maista tulleet nauhat olivat, kuten muistat, sellaisia lupruja verrattuna meidän napakoihin studionauhoihin, joista näki heti, kumpi oli aktiivipuoli. No, arvoin siinä, pitääkö pysäyttää ja tarkistaa, mutta te istuitte lasin takana niin tyytyväisen näköisinä. Annoin nauhan jatkaa pyörimistään kelalta toiselle. Kun juttu oli kuunneltu ja te poistuitte studion puolelta, kaikki ylistivät liki nerokkaasti rytmitettyä kokonaisuutta. Etenkin taukojen tehokasta käyttöä ihailitte. Kun olin lopulta yksin, kelasin nauhan alkuun ja kiepautin sen toisinpäin. Arvaa mitä, ei taukoja, ei yhtään kohinaa, vain äärettömän kirkasta heinäsirkkojen siritystä stereokannalla. 

Odotellessani vastaustasi näen taivaalla kurkiauran…..siellä vaihdetaan juuri johtajaa.

Jätä kommentti