Kuva: Amelia Nyman Art

Kaksi puolta

Onpa hyvä että kävin eilen katsomassa etukäteen tämän paikan. Nyt on etenemisjärjestys valmiiksi mietitty ja hommiin voi ryhtyä heti. Joudun parkkeeraamaan jalkakäytävälle, mutta sille ei nyt voi mitään. 

Mikä onnenkantamoinen että rupesivat rakentamaan näitä taloja, joissa on seinänlevyiset lasitetut parvekkeet lattiasta kattoon. Kaikki asukkaat ei niitä kykene pesemään. En kyllä ihan ymmärrä, minkä takia koko parvekeoleminen pitää laittaa kaiken kansan nähtäville. Onko tämä nyt kaunista ja ehyttä kaupunkikuvaa, kun jokaisen parveke on näyteikkuna? Kaikilla ei edes kovin edustava. Kun samassa talossa on muoria ja vaaria ja juuri kotoaan omien siipien kannattelevuutta opettelevia, niin tyylikirjo on taattu. 

Kun tästä katutasolta katsoo, niin mitä mahtaa kertoa polkupyörä parvekkeella? Ilmeisesti talon pyörävarasto ei ole turvallinen säilytyspaikka. Tänä päivänä ei taida mikään olla turvassa lähes missään. Reiskan keltainen Jopo varastettiin lukittujen ovien takaa autohallista. Eikä sinne halliin pääse kuin talon asukkaat. Reiska osti uuden keltaisen Jopon ja sekin vietiin. Sen vaimon musta Jopo ei varkaille kelvannut. Reiska osti sitten käytetyn mummopyörän ja se on säilynyt.

Yhden talon parvekkeella on joka ainut kerta ollut nuorimies lukemassa. Se istuu muovituolissa ja lukee. Parvekkeella ei ole muuta kalustusta kuin valkea muovituoli ja pyöreä pikkupöytä. Mies ei häiriinny lasien pesemisestä vaan jatkaa lukemista kuin en olisikaan siinä edessä keikkumassa. Jotkut taas suojaavat yksityisyyttään ja ripustavat katosta lasien taakse verhoja, suoria tai rimpsutettuja. Sitten on erilaista tarranliimaajaa. Kaihdinliikkeiden maksupääte vinkuu tiuhaan, kun tätäkin tienoota katselee. 

– – –

Nyt kori ylös viidenteen kerrokseen ja kun sen lasit on pesty siltä leveydeltä, minkä nosturinvarsi sallii, niin kerros kerrallaan alaspäin, auton siirto ja seuraava setti taas ylhäältä alas. Osui hyvä ilmakin, ei paista mutta ei sadakaan. Jos aurinko paistaisi, niin joku kotona oleva tulisi taatusti valittamaan, että tulee raitoja, koska auringonpaiste kuivattaa liian nopeasti. Sitten joutuu selittämään, että ei tule meidän aineilla ja vehkeillä raitoja. 

Nämä lasitalot on tosiaan oman työnteon kannalta luojan lykky. Liikehuoneistojen  ikkunoiden peseminen katutasolla on viheliäistä. Suutaan piekseviä jalkakäytävällä kulkijoita siunaantuu joka kerta. Joskus ihan vaan huvikseen huutelijoita, mutta myös niitä, joiden elämää pesutapahtuma häiritsee. Työskennellessä pitää varoa kadun liikkujia, ettei roiski ja huiski niitä. Täällä sen sijaan on oman tilansa herra, nosturin korissa turvallisesti eikä ketään tarvitse väistellä. Jos joku idiootti alapuolella alkaa soittaa suutaan, minulta voi lipsahtaa vesisankollinen alas. Tai voin ainakin ajatella niin, vaan en kuitenkaan uskalla viskata – vieläkään, tuskin koskaan. Ja täytyykö uskaltaa? Velipoika tekisi sen, huutelisi vielä pitkään perään. Sillä on joutuisat hoksottimet ja sana hallussa, aina. Me ollaan niin erilaisia. Minä olen tullut isääni. 

Äiti sanoo että nappasi isän pois kuleksimasta, kun näki työpaikalla, että menee hyvä mies hukkaan pelkän puhumattomuuden tähden. Tiedä sitten, menikö se noin. Isä on aina vaan hymähdellyt asialle. 

Ja isän hiljaisuuden lisäksi minä alan heti änkyttää, jos jännitän tai joudun uuteen ja outoon tilanteeseen. Sanat vaan jää silloin kurkkuun. Minua ei kukaan ole ottanut pois kuleksimasta, joten vanhanapoikana pitää maailmaa katsella. 

Onneksi on harrastuksia, joissa tapaa muitakin itsekseen viihtyviä. Kalastusporukoissa kukaan ei vaadi, että avaisi suunsa. Jotkut siellä juttelevat, mutta saa olla omissa oloissaankin. 

– – –

No niin, tästä aloitetaan. Saa nähdä, mitä päivä tarjoaa. Toivoisin aina vain puhtaita laseja, mutta joskus tulee yllätyksiä, joista en välittäisi. 

Kun silmiään ei voi ummistaa, on ihmisten asumista lähes pakko havainnoida. Kiinnostavaahan se tavallaan on. Ihmisen mielikuvitus on siinäkin rajaton. Minä en omassa elämässä vieraile kovinkaan monen kodissa, joten olo on vähän niin kuin bussin ikkunasta seuraisi matkan varrelle osuvia pihoja. 

Toisilla on täydellinen kattaus kesänviettoon, ruokapöytä tuoleineen ja kulmasohva oleiluun, tyylikkäitä keramiikkaruukkuja ja tarkkaan harkittuja koriste-esineitä ja patsaita, sekä kynttelikköjä. Sitten on lähes tyhjiä parvekkeita, vain pari tuolia ja pikkupöytä, ehkä kuntopyörä nurkassa. Joillekin tila on ainakin osin romuvarastona. Ja sitten on erikseen kissaihmiset, parveke täynnä kiipeily- ja raapimistorneja. 

Kuin eilisen päivän muistan sen pesukerran, kun hilasin nosturikorin ylös ja siellä oli koko parveke täynnä nukkuvia ihmisiä. Patjoja oli levitelty vieri viereen. Nukkuivat niin sikeästi etteivät heränneet siihen kun asetuin pesemään laseja. Joku nuorimies siellä jossain vaiheessa nosti tokkuraisena päätään ja luuli kai näkevänsä näkyjä. Hieroi luomiaan ja katsoi uudelleen silmiään levitellen. Jatkoin työskentelyä keskeytyksettä kuin en olisi mitään nähnyt. Miekkonen haroi tukkaansa, pyöräytti päätään ja painoi sen sitten takaisin patjalle. Juhliminen oli ilmeisesti ollut rajuhkoa.

Jotkut ovat niin säikkyjä että kiiruhtavat kääntämään kaihtimet tiukasti kiinni. Ja toiset taas seuraavat arvioivan tiukalla katseella, että tuleeko puhdasta vai ei. Yritän olla kuin en huomaisikaan ja teen vahvoja kaaria lastalla. Sen osaan. Huomautuksia ei ole tullut enkä niitä tahdo saadakaan.

Kappas, tuohon laitaan jäi harmaata. Viimeistellään siis uudemman kerran. Noiiin, nyt on kirkas. Tämä kerros on siis valmis, ei muuta kuin kori alemmas. Hyvin saa korin siirtymään tasossaan yhden isonkin asunnon leveyden verran, joten ei tarvitse siirrellä nosturia monia kertoja. Täytyy katsoa sitten alhaalla, paljonko aikaa kului, niin voi arvioida urakan keston ja sen, mihin väliin saa sovitettua kahvitauon. 

– – –

Kolmas kerrosrivi jo eikä yhtään pysäytystä. Ja tuuli niin mukavasti kuivaa hikoilevaa niskaa. Joskus päivät vaan on sellaisia, että asiat sujuvat. Saan työt ajoissa valmiiksi ja kerkiän kalaan. 

– Hyvää päivää. On niin kiva, kun kohta saa taas katsella puhtaiden lasien läpi. 

Rouva oli tullut niin hiipien, etten ollut huomannut mitään liikettä parvekkeella. Yksi laitalasi on raollaan ja sieltä se on päänsä ulos työntänyt. Vastaan sille.

– Tämä jokakeväinen juttu jälleen.

– Ootteko törmänny semmoseen lasiin, jota vasten olis lintu lentänyt?

– Ei, ei ole tullut vastaan.

– Niin paljon kun minä näistä parvekelaseista tykkään, niin on aivan kamalaa kun pikkulintuja napsaa jatkuvasti lasia päin, vaan minun asunnon kohdalle ei ole osunut, kun laitoin tuon haukkatarran lasiin, mutta tuosta kadulta niitä säännöllisesti kuolleena löytyy, luulevat että ilmatila jatkuu, kun pelkkää heijastavaa lasipintaa on edessä, se on sama juttu näissä kaikissa taloissa, ja tuossa kauppakeskuksen tornitalojen luona minua aina pelottaa, että päähän kopsahtaa lintu, siinä riittää valetaivasta, melkein pilviin asti. Ovat lehdissäkin kirjoitelleet asiasta.

– Niinkö. En ole huomannut, semmoisia juttuja. 

Rouva jatkaa kaklatustaan kaikenmaailman asioista, kunnes siirryn siihen laitimmaiseen lasiin, josta hänen päänsä on työntynyt ulos. Hän siirtyy ja avaa jo pestyn lasin ja jatkaa, kunnes olen valmis.

– Nämä on nyt pesty, nämä teidän lasit, on siirryttävä eteenpäin.

Rouva huutelee vielä perään mukavat päivänjatkot. Arastelen noita juttelemaan tulevia. Kerran tuli lauleskeleva nainen parvekkeelle ja kun se huomasi minut, niin alkoi pyydellä kahville. Kieltäydyin. Ei kerrasta uskonut. Tuli siihen ihan tyrkylle ja maanitteli, että kai pullakahvin verran taukoa ehtii pitää. Hän olisi kantanut aivan viereen pikkupöydälle. Sanoi, että ystävän piti tulla vieraisille, mutta sairastuikin ja niin oli kahvipullaa yllin kyllin. Kiemurtelin ja yritin näyttää oikein kiireiseltä. Valehtelin että on vielä toisen talon lasit pestävänä. Tuskanhiki kasteli paitaa ja änkytin jotain. Lopulta nainen uskoi ja paineli sisään vauhdikkaasti. Loukkaantui vissiin. 

– – –

Niinpä taas päivä on pulkassa. Kirkkailta näyttävät lasit tästä alhaalta katsottuna. Pian katupöly ja tänne leijaileva rakennuspöly alkavat kuorruttaa pintoja. Sade huuhtelee aina välillä. Ja kesäksi ihmiset tyhjentävät puutarhojen kukkavarastot  parvekkeille katseltaviksi. 

Harmittaa vaan ne linnut. Minua työllistävä onnenpotku on niille ansa. 

***

©pirjopuukko

Jätä kommentti

KÄÄRMEPUU

Kun nostan aamulla makuuhuoneen rullakaihtimen ylös, näen metsikön huojuvan muuttumattomana. Se kohoaa ikkunan takana eikä se ole kummoinenkaan väriläiskä,  ei mihinkään vuodenaikaan. Hopeisen harmaan ja hailukan vihreän vivahteet sitkuttelevat kuin kurillaan läpi kesän. Auringosta singahtavat säteet pääsevät kurkkimaan pyöreiden, sakarareunaisten lehtien väleistä ruohikkoalustalle, jossa ei kasva juuri muuta kuin keväällä valkovuokot ja sen jälkeen ketunleivät. 

Jos avaa ikkunan, voi kuulla, kuinka tuuli saa napakat lehdet helisemään. Aivan kuin ohuen ohuet luut kopisisivat toisiaan vasten. Haapa, se tiristää lehtensä keväällä viimeisenä näkyviin ja kiirehtii hätäisimpänä puuna syksyllä riisuutumaan alastomaksi. 

Seison joskus keskellä metsikköä, annan tuon oudon musiikin kuljettaa, ja mielikuvitus taipuu helposti sen matkaan. Vaikka haapa ei elä yli sataa vuotta, sen juurakko saattaa olla tuhansia vuosia vanha. Se säilyy vaikka metsäpalo hävittäisi kaiken maan pinnalla ja työntää aina uuden puuverson valoa kohti. Näkymättömissä on valtava muistovarasto.

Kuin vastakohdaksi suorina seisovien laihojen puunvarsien etuvartioon on asettunut haapapariskunta, varret toisiinsa moneen kertaan kiertyneenä. Se on taivasta kohti kurottava elävä ketju. Olen nähnyt että käärmeet parittelevat juuri noin, jotkut ihmisetkin, nuorina ja notkeina.

Vaikka olen nähnyt ilmiön yhtä kauan kuin olen tässä asunnossa asunut, suuntaan katseeni vaistomaisesti siihen joka ainoa kerta ikkunan äärelle osuessani. Pariskunta säteilee, eri päivinä eri tavoin, mutta aina lohdutuksen läpäisemänä. 

Olen vakuuttunut että pariskunnalla on erityinen historia, omansa tai todistamansa. Ihminen ei ole kiepauttanut rinnan kasvavia kierteelle, kuten aikoinaan metsässä samoilijat tekivät pienille kuusille jättääkseen merkin reitistään. Solmussa kasvavia kuusia näkee vieläkin metsissä.

Kun naapurin Petrus-koira on tehnyt pahojaan ja juossut rangaistuksen pelossa metsikön takana olevan pensaikon suojaan, on hupaisaa seurata sen kotiinpaluuta. Kyyryssä kuin krokotiili, pitkäkarvainen koira hiipii haapojen lomitse, pysähtyy välillä ja laskeutuu vatsakarvat maata laahaten, kohottautuu hitaasti, höristää toista korvaansa ja tuijottaa tiiviisti kotipihalleen. Kun se osuu puupariskunnan vierelle, ei ole epäilystäkään, etteivätkö ne kuiskisi sille ohjeita. Petrus menee ihan liki, kyhnyttää kaulaa harmaakylkeä  vasten. 

– – –

Tällä taloyhtiöllä on valtava tontti metsineen ja kallioineen. 60-luvulla ei mietitty energiankulutusta vaan haluttiin unohtaa edellinen vuosikymmen pihistelyineen ja rakennettiin uudenlaista, isoja ikkunoita mannermaiseen tyyliin, ja takkoja, niin sisälle kuin patiolle. 

Kun viisi vuotta sitten ostin tämän ketjutalon asunnon, se oli hurjassa kunnossa. Lattia luisti olohuoneessa kohti yhtä nurkkaa ja seiniä peittivät lukemattomat tapettikerrokset. Naapuri tiesi kertoa, että edellinen asukas ei kahta vuotta kauempaa katsellut samoja seiniä. Miksi ihmeessä hän ylipäätään seiniä katsoi, kun asunnon valtavista ikkunoista saattoi seurata vuodenkierron luontodokumenttia? 

Päätin purattaa koko lattian, ja koolauttaa sen suoraksi, vaikka pojan mielestä juuri vino lattia oli asunnon hauskin asia. Matchbox-autokilpailun pystyi järjestämään pistämällä ajokit riviin ja päästämällä ne irti kohti nurkkaa. 

Ennen lattian purkua järjestin tapettitalkoot, joissa jokainen sai ruiskia vettä seinille niin paljon kuin halusi. Saimme nähdäksemme tyylien läpileikkauksen kahdenkymmenenviiden vuoden ajalta. Värien ja kuosien kavalkadi laukkasi ohi.

Poika innoissaan mukana vesipyssyineen. 

Oli kesäkuu ja saatoimme huilia tauot patiolla. Lähijärvestä tuli letkua pitkin vesi talon nurkalle, siinä käytiin vilvoittelemassa helteellä. En tohtinut toppuutella yhtä remonttimieheksi lupautunutta työkaveria, joka heitti ilkosilleen ja nautti jalat harallaan vesisuihkun alla urahdellen eläimellisesti. 

– Ei aikuiset saa olla nakupellejä ulkona, saunassa vaan, poika kuiskasi korvaani.

– Harvalla on tämmönen paratiisi elellä, suihkussa nautiskelija huikkasi. – Ja jumantsuikeli sulla on käärmepuu tossa metsän laidassa! Ihme mestan oot löytäny.

En kiinnittänyt huomiota hänen havaintoonsa, sillä hänellä oli tapa liioitella kaikkea.

Talkoiden lopuksi maalasimme tapeteista riisutut seinät valkoisiksi. 

– Tylsää, poika sanoi.

– – –

Asetuimme pojan kanssa heinäkuussa uuteen, remontoituun kotiin. Muuttokuorma oli nopeasti purettu ja paikoilleen asetettu. Oli sateinen päivä ja viileää. Panin heti olohuoneen ison ikkunan eteen lapselle lampaantaljan ja sytytin takkaan tulen. Itse istuin korituoliin, ja siinä keskikesän harmaudessa huomasin puut, kietoutuneet haavat. Mainitsin asiasta pojalle. Hänen mielestään ne olivat pelkuripuita, kun eivät uskaltaneet yksin seisoa. Hän sanoi käyvänsä seuraavana päivänä juttelemassa niille, että olisi hyvä opetella olemaan yksin. 

Pienen ihmisen topakka ote, sitä ei koskaan parane tukahduttaa. 

Silitin silkkitukkaisen poikani päätä ja tiesin, että me selviäisimme. 

Katseellani hyväilin haapojen sileitä pintoja, pää alkoi kehitellä tarinoita, joihin sekoittui omia kokemuksia ja nähtyjä kohtaloita, mutta myös luettujen tarinoiden maailmoja. 

Suljin oven menneeseen, mutta en pannut lukkoon. Täällä saatoin avata sitä halutessani, kurkata siivottomaan tilaan ja ryhtyä puhdistamaan pientä aluetta kerrallaan.

– – –

Istutin ensimmäisenä kesänä pojalle luumupuun. Se on kasvanut huimaa vauhtia ja tuottaa hedelmiä enemmän kuin pystymme syömään. Poika hoitaa sitä, on hoitanut alusta asti. Ensin pienen pojan leikkihoidolla, kuskaamalla vettä puun juurelle muovisen kastelukannullisen verran. Sittemmin hän tarkkaili kukintaa ja oksiston kuntoa ja selosti havaitsemansa muutokset tarkasti. Ensimmäinen sato oli muutama pieni kourallinen kypsiä luumuja.

– Äiti, sun haapapuiden katselemisesta ei ole mitään hyötyä, poika sanoi, kun kiikutti ensimmäiset kypsät luumut kämmenissään sisälle. 

Hän ei vielä tiennyt.

© pirjopuukko

Jätä kommentti
2 kommenttia

TURUSTA MIKKELIIN

Pisaroi. Molemmin puolin tietä vilistää loppumaton kuusikko. Taidan olla lähes ainoa autolla liikkeelle lähtenyt. Takapuoli on puutunut jo kahden tunnin ajamisen jälkeen. En ole pysähdellyt sillä säätiedotus lupaa illansuuhun myrskyä. Turussa kurkisteli lähtiessäni aurinko, mutta tuolla edessä Riihimäen suunnalla alkaa pilveillä, ja itäsuomalainen taivas odottaa perillä kuin armeijan viltti. Sompailen radiokanavia, pölöpölö-puhetta ja musiikkia tai pelkkää musiikkia ja hihittelyä väliin. Klassista en nyt halua laittaa, kun se säätää mielen taajuudelle, joka muistuttaa muorin hautajaisista. 

Suljen radion. Saatelkoot matkaa auton hyrinä ja pisaroiden ropse tuulilasia vasten. Näissä uusissa autoissa ei ole cd-soitinta kuten edellisessä, hanskalokeron levypinosta sai mieleistään aina soimaan. Saamattomuuttani en ole opetellut uusia systeemejä ja sovelluksia. Kaikki aikanaan, sitten kun asiat tasaantuvat. Pitänee pysähtyä Lahden paikkeilla ja käydä kahvilla, tai vaikka syömässä. Jos piipahtaisi siinä Karismassa, kun ei ole koskaan tullut käytyä. Saisi samalla ostettua iltapurtavat. Onneksi muorin asunnossa on vielä telkkari, niin saa ajan kulumaan. Ja aina voi istua parvekkeella katselemassa järvelle. Saunan lämmitän, joten juomat on muistettava. Poikamiesilta haamujen kanssa odottaa. 

Voi helvetti, on kaverilla kiire Pietarin puheille. Ajan rajoitusten mukaan, mutta Bemarin lentosuunnitelma  on vauhdilla suoraan yläilmoihin, sillä sen sielu on viritetty voittajien soiteltavaksi. Portit avautuvat ylhäällä herkästi. Niiden sulkeuduttua surijoiden päässä pyörii kysymys, mihin ihmeeseen sinulla oli niin kiire. Pari minuuttia saatoit ajassa voittaa. 

Rapaa lentää tuulilasiin, kun rekkoja tulee vastaan. Pyyhkijät luutivat verkkaisin vedoin kuin olisivat rättiväsyneitä. Sade yltyy ja pissapoikaa on häirittävä useammin. Ja tämä nyt sitten. Lasinpesuneste loppuu aivan kohta eikä minulla ole varakanisteria. Sen verran kova kusihätä on, ettei Lahteen asti jaksa pidätellä. Pakko pysäyttää seuraavan taukopaikan kohdalla. Olisi tarjolla nestettä pissapoikaan omasta takaa. Huono vitsi, mutta parempaa ei nyt synny. Tällä säällä kehtaa lorottaa tienpientareelle, sillä muita pysähtyjiä ei ole. 

 Taukopaikat oli tähän verrattuna entisaikaan melko vaatimattomia, tiestä syrjään vedettyjä luiskia, joihin ei monta autoa mahtunut. Ei näille ole tullut juuri pysähdyttyä sen jälkeen, kun lapsimatkustajat kasvoivat yhteisiltä ajomatkoilta pois. En olisi uskonut että niitäkin ajomatkoja tulee ikävä. Julmettu riitely aina takapenkillä, ja siitähän koira riehaantui haukkumaan farmariauton tavaratilassa kuin ollakseen jutussa mukana. Pureskeli sitten riehaannuttuaan matkatavaroita. Pakko oli vaan tapittaa tietä edessään, kun näitä poikittaisia reittejä ei ollut vielä suoristettu ja levennetty. Kiemurtelivat kapeina vanhan asutuksen mukaan. 

Jos vielä kauemmas vuosissa mennään, niin kakaroina pysähdeltiin äidin ja isän kanssa taukopaikoilla, kun matkattiin Turusta Mikkeliin mökille. Äiti oli aina tehnyt munavoileipiä ja metwurstileipiä, eikun ne olikin balkaninmakkaraleipiä. Äiti sanoi palkaninmakkara ja sisko yritti opettaa sille pehmeää peetä. Ei oppinut, tai ei halunnut opetella. Naureksi vaan ja sanoi että niin kauan kuin hänen puhettaan ymmärretään, ei ole syytä palata koulunpenkille. Isän ähvää ja keetä sisko ei edes yrittänyt korjata, Volksvaaken sai kelvata. Ja Volkkarista puhuttiin siihen asti, kunnes meidän Juuso pienenä opetteli automerkkejä ja kutsui pappansa autoa Ookkaliksi. Sen jälkeen kaikki Volkkarit olivat Ookkaleita.  

Vanhemmat olisivat kyllä saaneet jäädä asumaan eläkepäiviäänkin Turkuun, niin olisi ollut kaikki helpompaa. Työn perässä muuttivat aikoinaan, mutta aina motkottivat, kun ei ole järveä. Heille osoiteltiin aavana aukeavaa merta ja kaupungin läpi kulkevaa kaunista jokea. Ne eivät kelvanneet ollenkaan. Niistä ei noussut madetta eikä muikkua. Kesät olivat heille henkireikä, kun pääsivät Mikkelin mökille. Eläkkeelle jäätyään isä sanoi, että he menevät takaisin kotiin. 

Kyllä minä sen tajuan. Siellä olivat lapsuus, nuoruus ja aikuistuminen. Siinä maisemassa oli rakastuttu ja menty naimisiin, luotu elämän pohja. Ja siellä sai sanoa häpeilemättä sie ja mie, kuten isä asian ilmaisi. 

– – –

Tuuli senkun yltyy. Vettä roiskii milloin mistäkin suunnasta, vaan roiskikoon vaikka mitä, nyt on lasinpesunestettä säiliö täynnä. Söin liian tuhdisti, unettaa. Täytyy pistäytyä Vihantasalmen huoltoasemalta ottamassa kahvi. Siinä on oman porukan kanssa pysähdytty monet kerrat milloin lasten, milloin koiran pissahädän tai janon vuoksi. 

Tännepäin ei tulevaisuudessa tule juuri ajeltua, joten olisikohan viimeinen hetki käydä vilkaisemassa lapsuudenkodin tienoita Ristiinassa ennen kaupunkiasunnolle menoa. Talo on kuulemma pystyssä vielä. Taidan tehdä niin, koska olen jo lähellä määränpäätä. Ajankin Mäntyharjun kautta, kun tie sopivasti erkanee sinnepäin juuri Vihantasalmen kohdalla. Mäntyharjun kirkon voisi käydä vilkaisemassa, kun siinä on kuulemma harvinaisen leveää hirttä seinissä. Kaveri kehui niitä joskus, kun oli Salmelan taidenäyttelyn jälkeen käynyt kurkkaamassa Suomen toiseksi suurinta puukirkkoa. Ellei juuri niitä jouduttu poistamaan remontissa muutama vuosi sitten, kun seinistä löytyi lahoa.

– – –

Alkaako tämä myrsky nyt laantua? Vesisade ainakin väheni. Taitaa pitää pientä hengähdystaukoa vaan. Koko illaksi säätiedotus koiranilmaa vannoi. Hyvään saumaan kuitenkin hengähtää, sillä kohta pitää tarkkailla, näkyykö mitään tuttua maisemassa. 

Näinkö lyhyt tämä tienpätkä oli? Muistelin vallan hurjan pitkäksi matkaksi, kun potkurilla tässä äidin kanssa mentiin. Tuossa, just tuossa kaiteen jälkeen penkereen laidalla kuulin ensimmäisen kerran, kun isommat pojat nauraa kihersivät ja lällättivät Hei mamboo, tehdäänkö kekkosesta luurankoo. Ja heti perään Enkeli taivaan lausui näin, miks kekkonen syntyi väärinpäin. Rupesin matkimaan niitä kelkassa istuessani, mutta äiti käski topakasti panna suun soukalle. Hänen kodissaan oli asunut myös mummo, jonka räävitön suu oli kuulemma käynyt lakkaamatta. Jonkinlainen alatyylisen puheen allergia oli äidille puhjennut. Hänellä oli tapa sanoa kuullessaan meistä jonkun käyttävän rumaa kieltä, että “puhu puolella suuta”. Kun pikkusisko kuuli sukulaisvierailun aikana kummitädin kiroilevan, se juoksi äidin luo, nipisti sormilla toisen puolen suusta kiinni ja sanoi, että “kummi sanoi paskoo. Tuota juttua äiti jaksoi kertoa yhä uudestaan, ja hihitti kuin pahainen kakara.

Tuossa. Tuossa se on. Keltaiseksi maalattu talo. Sekin näyttää pienemmältä kuin muistan. Katto on aivan äskettäin laitettu uusiksi. Piharakennukset on purettu. Aittoja ei nykyään tarvita. Meidän kesäyöt kuluivat siellä, kun serkut tulivat kylään. Meno äityi joskus niin riehakkaaksi, että isä kävi ovella ärjäisemässä. Sen jälkeen ei hihkuttu, mutta hihitys jatkui. Tuolla pellon laidalla on juostu kilpaa ja talvella rakennettu linnoituksia. Ja tuossa naapurin rajalla oli valtava muurahaiskeko, johon tökättiin kuorittu koivunoksa, ja kun muurahaiset olivat aikansa siinä touhunneet, ne ravisteltiin pois ja nuoltiin oksaa. Muurahaishapon maku oli olevinaan hyvää. 

Talon portaat ovat nyt toisenlaiset, hienommat. Tulevatkohan siilit vielä illansuussa niiden alle odottamaan ruokaa? Meille ne tulivat. Isä tiesi, että siilit syövät lihaa, eikä me laitettu lautaselle maitoa niin kuin moni muu. Isä pyysi äitiä kiehauttamaan kalanperkeet aina kun niitä oli ja kaikki tapetut kärpäset kerättiin siilin lautaselle. Meistä tuli innokkaita kärpästen jahtaajia ja joskus riideltiin siitä, kuka saa läpsäistä minkäkin kärpäsen. Jokaisella oli oma puukepin päähän kiinnitetty, rei’itetty nahkalätkä. Ennen nukkumaanmenoa isä haki siilin lautasen pois, etteivät rotat pesiydy nurkille. 

Outo olo, aivan kuin katselisi filmiltä kaikkea. Silmät ovat kamera, joka kuvaa ja mieli on kertojanääni.

Erikoista, että vieläkin kokee talon meidän taloksi, vaikka siitä on lähdetty jo kuusikymmentä vuotta sitten. Se taitaa olla ainoa asia, joka niiltä ajoilta on jäljellä. Asukkaat ovat vaihtuneet ehkä moneen kertaan niin meidän talossa kuin naapureissakin. Noh, tuli tuo nyt viimein katsastettua, ja paljon on kaikenlaista muistissa, lapsuudesta. 

Nyt auton nokka kohti Mikkelin keskustaa, ja vähän siitä ohikin, Graanin naapuriin. Mahtaako pihaportti olla vielä auki että saisi auton vieraspaikalle?  

– – –

Ei kuulu kynän rapinaa sudokuruudukolla, ei liukuestesukkien tepsutusta. Viimeisen kaatumisen jälkeen ostettiin niitä muorille, vaikka se kovasti pisti hanttiin. Niin kuin pisti hanttiin, kun kiellettiin kiipeämästä jakkaralle verhoja vaihtamaan. Sanoi, että tuutte sitten itse joka kerta tekemään homman. 

Huomenna kuolinpesiä lunastava liike tulee tyhjentämään asunnon, niin jakkaroista kuin muustakin. Muistot liukuvat tästä tilasta pois. Kaikenlaiset. Joulut ja syntymäpäivät, pidennetyt viikonloput ympäri vuoden, ja syys- ja hiihtolomat lasten kanssa. Mielen plakkariin ne on tallennettu, kuin ilotulitus lahden takana Mikkelin keskustassa uutenavuotena. Sitä on lasitetulta parvekkeelta monesti ihailtu ja joka ainut kerta muori on toistanut oman vuodenvaihteen loitsunsa mäne pois vanha vuos, uus jo nurkassa kurkkii.

Ei näin kai saisi ajatella, mutta oli hyvä, että muori nukkui pois juuri ennen koronaa. Hän ei koskaan myöntänyt tuntevansa oloaan yksinäiseksi, mutta yhdeksänkymppisen elämä rajoitusten kanssa olisi ollut julmaa. Kyllä ulos tuijotteluun olisi väsynyt, vaikka tästä onkin jumalaisen kaunis näkymä järvelle. Nytkin paatti prutkuttaa aaltoilevan selän yli ja lokit laumana kaartelevat kuin saattueena, ja puistikossa tapahtuu aina jotain, milloin lapset kirmaavat ja rakentelevat mielikuvitusmaailmojaan, milloin naapuritalon seniorit pelaavat mölkkyä. Eikä muori olisi jaksanut kököttää sisällä kuuntelemassa äänikirjoja. Satoi tai paistoi, niin kauppaan piti joka päivä köpötellä, että tuli askelia, jos ei sään puolesta pidemmälle lenkille päässyt. Ja pelko olisi ollut koko ajan hartioilla. Niin muori aina sanoi, että tunteet istuvat hartioilla. Toiset kevyesti, toiset vietävän raskaasti, niin kuin isän kuoleman jälkeen.

Minä olen nyt seuraavana vuorojonossa. Ainakin ikäni puolesta. Vaan silläkin tiellä on ohittajia, ilman vastaantulijoita.

Jätä kommentti
1 kommentti

Unton tontti

Päivä enteilee syksyä. Hevoshaan takana riehuu pumpulimyrsky, kun pelto-ohdakkeiden partasutia muistuttavat haivenkimput lähtevät tuulien matkaan. Huis vaan, puuskina nousevat pellosta ja lentävät joukkueina kohti seuraavaa tilaa. Arto seuraa keittiön ikkunasta jokavuotista näytelmää, huokaisee, on tyytyväinen, että lopetti viljelyn kylätien toisella puolen olevalla maatilkulla ja siirsi tyttären hevoset sinne. 

Ohdakekasvusto levittyy hevoshaan vierellä. Vuosikymmeniä sitten paikalla kasvatettiin perunaa ja muuta juuresta, myös pellava siinä kukki muutamaan otteeseen. Niin oli Vänskän Unton aikaan, sekä hänen vaimonsa Elnan ja heidän tyttärensä Kirstin tietenkin. Elna niitä pellavia vaati, kun kerran oli rantatontti. Matalassa hiekkapohjaisessa vedessä oli hyvä varsia pehmeiksi liottaa ja sen jälkeen  käsitellä niitä langaksi asti. Unto oli rakentanut saunan jatkeeksi Elnalle kangaspuita varten valoisan huoneen. “Oikein järvinäkymä on meidän emännän liina- ja mattopajassa”, Unto oli kehunut. Isä-vainaja sille jaksoi nauraa ja sanoi että Unto rakentaa vaikka rappuset taivaaseen, jos vaimo haluaa.

 Arto oli silloin pikkupoika, mutta muistaa hyvin, että äiti sai Elnalta joululahjaksi pellavapyyhkeitä. Taitaa vielä olla jokunen saunalla jäljellä. Mattoja Elna paukutti vuodet läpeensä. Niitäkin se kantoi heille silloin tällöin. 

Unto ja Elna lopettivat sitten kaiken viljelyn ja jättivät pellot kesannolle. Ensi alkuun Unto jaksoi viikatteella huidella, kun korkealle kurkottavat maitohorsma ja ohdake alkoivat kasvaa. Niin meni muutama syksy, mutta sitten mies keskittyi pihansa rakentamiseen. Unto pystytti pellon laitaan puupöllin merkiksi peltotöiden päättymisestä. Pöllin sahauspintaan hän taitteli peltiä, ettei sade mädätä, maalasi sen ruskeaksi ja kiinnitti siihen vanhan kuokan kuin patsaaksi. Isälle oli sanonut, että se on hänen peltotyönsä muistomerkki.

 Mitään tekemättömänä Unto ei työpäivän jälkeen osannut olla. Alkoi sitten kehitellä kaiken maailman romusta jos jonkinlaisia taideteoksia ympäri pihamaata. Aluksi tuli tontin joka nurkkaan vartijahahmo, mutta vähitellen muuallekin eriaiheisia kokonaisuuksia. Lopulta syntyi kivetty polku niitä yhdistämään. Unto pystytti keskelle patsaspuistoa pylvään, jossa oli tienviittoja puiston eri osiin, jokaisella oma nimensä. Unto kiersi kylillä uuneja muuraamassa ja silmään osui talojen pihoilla joutavana olevaa romua, jota saattoi teoksiin käyttää. Iloisia ihmiset olivat, kun joku ilmaiseksi vei rojun nurkista pois. 

Mielikuvituksen puutteesta Untoa ei voinut syyttää. Pikku-Kirstillekin väsäsi leikkipaikkoja ympäri pihaa, kaapi isoista kivistä sammalta pois ja maalasi niihin kuvia. Oli keittiöitä, kauppoja ja seikkailupolkuja eläimineen. Verstaassaan hän väkersi lisäksi tarvekaluja, joita tyttö toivoi leikkeihinsä. Arto kävi kakarana Kirstin luona leikkimässä jonkin verran, mutta ei hän osannut niissä tyttöjen leikeissä asioita oikein tehdä ja heille tuli aina kinaa. 

 Arton vanhemmat seurasivat touhua ja olivat aluksi vakaasti sitä mieltä, että Unton pää oli pehmennyt. Myöhemmin selvisi, että Elnan masennuskausiin niitä rautaisia soitimella olevia lintuja, lintujen rivitalokoteja ja sota-aikaan liittyviä omituisia teoksia syntyi.  Hän oli selittänyt, että toteutti Elnan toiveita, sillä vaimo oli nähnyt unia, että pihaan nouseva tarinapuisto parantaisi hänet. Toisi hyviä muistoja mieleen ja sillä tavoin ajaisi harmaata pois. Yhdessä pyöreässä kaapissa ruusupuskien vierellä oli sisällä rullalle laitettu Elnan kutoma räsymatto, korkokengät ja valkoiset silkkihanskat. Oven sisäpuolelle Unto oli kirjoittanut kauniita säkeitä tanssimisesta. 

Taisi olla pariskunnan omaa historiaa.

Kaikki oli Arton perheen mielestä hyvin niin kauan, kun Unto jaksoi viikatoida villipeltoaan. Eripuraa syntyi, kun ohdakkeet valtasivat koko alan ja siemensivät syksyllä juuri nyt nähtävällä tavalla naapurin pellolle. Sitä kiistaa käytiin joka syksy. Isä kyttäsi ikkunasta ja seurasi ohdakkeiden kasvua ja syöksyi Unton pihaan oitis, kun ensimmäinen haivenkimppu lähti lentoon. 

Ei siitä mitään apua ollut. Joutavanpäiväinen koko kiista, Arto mietti. Kun hän oli muuttanut omilleen kaupunkiin ja kävi kotona kylässä, hän joutui kuuntelemaan joka syksy samaa marinaa ohdakekirouksesta. 

Kun isä kuoli, Arto muutti pienen perheensä kanssa taloon äidin avuksi. Hän katseli aikansa samaa näkyä syksyisin, mutta ei välittänyt riidellä moisesta. Hän vähensi jo oman työnsä vuoksi viljelyä ja perusti muutaman hevosen tallin, sillä oma tytär oli alkanut harrastaa ratsastusta ja lähin talli oli kymmenen kilometrin päässä. Niin ei tarvinnut Anna-tytärtäkään kuljetella ja säästyi aikaa. Seudulla oli muutenkin kysyntää sellaiselle, kun naapuritaloissakin kasvoi heppatyttöjä. Vaimo auttoi tallin hoitamisessa, joten Arto saattoi jatkaa töitään autokorjaamolla. 

Unton talo meni myyntiin muutama vuosi sitten. Elna oli kuollut jo aiemmin ja Unto eleli talossa siihen asti, kunnes joutui hoitokotiin. Kirsti-tytär asui toisella puolella Suomea eikä häntä kiinnostanut kotitalo muutamaa kesävierailua enempää. Talo oli seissyt tyhjänä, mutta viime keväänä ensimmäisten lämpimien saavuttua kaarsi pihaan moottoripyörä, kyydissä kaksi ihmistä. Pariskunta kiersi kauan ristiin rastiin tonttia, kuvasi yksityiskohtia ja istuutui sitten talon puolipyöreille betonirappusille. Nainen avasi eväsrepun ja levitti retkiantimet. Siinä he istuivat pitkän tovin, puhuivat kiivaasti ja huitelivat käsillään tontin joka laitaan. 

Ostopuuhissa ilmiselvästi olivat. 

Kesäkuun alussa tuli muuttokuorma, vaikkei taloa ollut tyhjennetty Unton jäljiltä. Valkoisen Transitin lisäksi pihaan ajoi kaksi autoa, tavallinen harmaa henkilöauto sekä punainen Camaro. Juuri sellainen, joka Artonkin haaveissa oli nuorempana käynyt. Ei niillä paljon huonekaluja ollut. Taisivat ostaa talon kalustettuna. Saunan pistivät heti ensimmäisenä päivänä lämpiämään. Siitä olikin aikaa, kun Unton saunan piipusta oli taivaalle väräjävä savujuova noussut. 

Arto pyyhkäisi poskea ja mietti ajan kulumista.

Kesällä pariskunta touhusi kovasti ja siisti heinittynyttä pihaa. Vieraita kävi tiuhaan auttamassa ja aina heille lämpisi sauna. Ja käy väkeä vieläkin. Kovasti siellä tonttia kierrellään ja Unton kätten töitä tarkastellaan. Naapureista uudet asukkaat eivät tuntuneet olevan kiinnostuneita. Sen verran nuorempaa porukkaa ovat ettei Arto sitä ihmeenä pitänyt. Tervehtivät kuitenkin, kun kapealla tiellä autoilla vastaan osuttiin.

Tekivät pellonlaitaan parkkipaikan Camarolle, niittivät kasvuston ja lapioivat tilalle hiekkaa. Siinä auto seisoi käyttämättömänä. Pystyttivät sitten auton suojaksi muovisen halpahallikatoksen. Arto tiesi kokemuksesta, ettei tuommoinen tule aukealla paikalla pysymään. Korjaamolla oli kerran askarreltu pihalle samanlainen, muutaman viikon se oli seisonut siinä ennen kuin puuskatuuli tarttui sen liepeisiin ja nakkasi nurin. Suurin piirtein niin kävi Unton tontillakin. Hellejakson päätteeksi pamahti kunnon ukonilma, joka saapuessaan kouraisi kuin valtava karhun kämmen autokatoksen korkealle ilmaan ja heitti komeassa kaaressa järveen. Arto nauroi silloin ääneen ja pani kahvin tippumaan. Oli mukavaa, että ikkunasta seuraamalla sai päiväänsä ajankulua, illalla saattoi tuijottaa telkkaria. Eläkkeelle jäämisen jälkeen elämää oli ollut vaikea kääntää uuteen asentoon, mutta television tuijottamiseen hän ei valoisaan aikaan suostunut. 

– Kuinka päivä on täällä kulunut?

Arto vallan säpsähtää omista ajatuksistaan, kun vaimo astuu eteisestä keittiöön. Hän ei ollut huomannut lainkaan tämän polkupyörän kääntymistä pihaan.

– Mitäs sen kummempia tässä. Kattelen kun ohdakehöytyvät lentelee ja ihmettelen noita Unton talon puuhakkaita uusia asukkaita. Ne ei taida olla missään palkkatöissä, kun kaiket päivät kotosalla touhuavat.

– Kuuntelehan sinä, pysähdyin risteyksessä postilaatikolla ja siellä olikin melkoinen kyläkokous. Tiesivät kertoa, että ei tuohon Unton taloon kukaan ole muuttanut asumaan, vakituisesti. Joku pariskunta siinä väliaikaisesti majailee ja panee paikkoja kuntoon, kun siellä aletaan filmata loppusyksystä elokuvaa. Filmiryhmä tulee, jahka pimeät illat saapuvat. Kuhisivat tuolla jostain ilmoituksesta, että etsivät avustajia lähitienoolta. Minä en semmosta ilmotusta ole nähnyt. Kovasti miettivät, ketkä kyliltä ovat hakeneet mukaan. Onko sinun silmään osunut semmonen ilmoitus?

– En ole mitään nähnyt. Enkä olis ilmoittautunu, vaikka olisivat pyytäneet. Millasta filmiä ne tekevät?

– Joku perhetarina, lähtevät kaupungista koronaa karkuun maalle. Vuodenvaihteeseen asti kuulemma filmaavat. 

– Tässä on sitten aitiopaikka seurata oikean elokuvan tekemistä. Tulee Unton tontista ja talosta vielä nähtävyys. Ei turhaan väkertänyt taidettaan. Kuinka ne ovat osanneet löytää paikan? 

Vaimo kohauttaa harteitaan ja sanoo ettei tiedä. Artoa ei enää kiinnosta ohdakehöytyvien lento vaan hän mittaa katseellaan Unton tonttia aivan uusin silmin. 

Kiikarit pitää hankkia ehdottomasti. Kunnolliset.

***

©pirjopuukko

Jätä kommentti
1 kommentti
Takarivin tontut vasemmalta: Pekka Arppe, Jaana Sarell, Maritta Hirvonen ja Tero Seppänen. Istumassa vasemmalta Irmeli Westermarck, Pirjo Toivanen ja Pirjo Puukko.

Stresa Kustannus osuuskunnan joulukampanja käynnistyi 23.11. ja jatkuu 14.12. asti. Meidän kirjamme saat suoraan kotiisi nopeasti ilman postikuluja. Kaikkien kirjojemme hintoja, tämän syksyn uutuuksia myöten, on alennettu. https://stresa.fi

Vuonna 2017 perustamamme kustantamo on kartuttanut tuotantoaan mukavasti, ja monipuolisesti niin kaunokirjallisuudella kuin tietokirjallisuudellakin. Pienkustantamon kirjat eivät juuri näy blogistien arvioita lukuun ottamatta missään. Voimme vain kaukaisesti haaveilla kirjapinoista Suomalaisen Kirjakaupan pöydillä.

Nyt pukinkonttiin pienkustantamon kirja.

Minulta voi kysyä myös suoraan omia kirjojani (novellikokoelma Mutkanlukutaito ja romaani Kunnes jalkasi kantavat).

Jätä kommentti

ODESSAN HELMI

Tuntematon numero. Pärisköön rauhassa, on joku lehtimyyjä. Jos on tuttu, niin jättää viestin – mikäli on tärkeää. Ei näemmä auta vaikka on markkinointiesto, kun aina joku osaa kiertää sen. Vietävän sitkeä soittaja onkin. Katsotaan miten kauan jaksaa. Siinä tanssii puhelin piirongilla kuin kattilasta yli kuohuva perunankeitinvesi liedellä. Just piti itse soittaa tytölle ja kysyä, mikä sen koiralla on, kun piti lääkäriin viedä. Lopeta nyt jo, että pääsen soittamaan. Että jaksaa tuo hylkyläinen. 

Pakko ottaa riski. 

– Hyvää iltapäivää Marja! Vastasithan viimein. 

– Hyvää iltapäivää. Mutta anteeksi, kenen kanssa minulla on nyt ilo keskustella? Ääni kuulostaa tutulta, mutta nopealla äänimuistikelauksella yksikään nimi ei tartu haaviin. 

– Onko mun ääni muuttunut niin paljon, ettet tunnista. Hyvänen aika Marja, sanooko ohjelma Unkarin kuutamon alla sinulle mitään? 

– Eikä! Pertti! 

Onneksi en livauttanut vahingossa Odessa-nimeä, jolla olen häntä aina mielessäni kutsunut. 

– Perttipä juuri. 

– Miten ihmeessä sinä jaksat antaa puhelimen tuutata ja tuutata. Kauanko olisit vielä jaksanut? 

– Voi kuule, toimittaja-ajoilta jäi selkäytimeen, että sinnikkyys palkitaan. Olisi jäänyt monta hyvää dokumenttia tekemättä, jos olisin luovuttanut heti ensimmäisen torjunnan edessä. 

Tuo ääni. Ärsyttävä mutta mielenkiintoinen, hieman entisestä tummunut ja tupakan lohkoma. Olisi pitänyt tunnistaa, mutta herranen aika siitä on liki kolmekymmentä vuotta. Ja kun joku lepää vuosikymmenten takana uinuvassa aikalaatikkossa, jonka kansi on tiukasti kiinni, sitä ei yksinkertaisesti ole olemassa. 

– Aivan, muistan toki sinnikkyytesi.

Odessa nauraa makeasti. Hän tietää olleensa takiainen, josta oli vaikea päästä eroon. Niin hankalaa asiaa ei ollutkaan, ettei hän olisi jollain tavalla saanut asianosaisia sitä selvittämään. Siksi virastoissa pakoiltiin häntä. 

– Yritin pysytellä pois sosiaalisesta mediasta, mutta niin paljon ajankohtaista sinne on siirtynyt ettei vanha toimittajakettu – vai ketku, ihan miten vaan, no ei vaan osannut olla tulematta mukaan. Siellähän olikin Facebookissa puoli Yleisradiota meidän ajalta. Ei mennyt kauaa, kun sinua ehdotettiin mun kaveriksi. En ottanut, vaan päätin yllättää. 

Aivan. Sen sinä taidat. Et ole muuttunut. Mahdatko itse tietääkään, kuinka sinua imitoitiin, kun jouduttiin syystä tai toisesta ylipääsemättömältä vaikuttavaan tilanteeseen? 

– ja kun sun puhelinnumero ei ollut salainen, niin tässä ollaan. Arvasin että fiksuna tyyppinä et vastaa tuntemattomiin numeroihin. On kuule kiva kuulla sun ääntä. Lähdit niin yllättäen pois Ylestä. Kun tulin Grönlannin työmatkalta ja kysyin sua miksaajaksi, niin sanottiin että sori mut se on lähtenyt pois. Mihin sä oikein menit? 

– Lähdin katsomaan, olisiko minusta johonkin muuhun. 

– Etkö sä viihtynyt Ylessä? Tunnuit tykkäävän äänimaailmojen rakentelusta, ja osasit sen. Mä toivoin aina sua miksaajaksi, kun oli vaikeempi homma edessä, koska sun pinna kesti. Ja sulla on rytmitajua ja hitsi, miten nopeasti leikkasit nauhaa. Jotkut hinkkasi ja hinkkasi leikkauskohtaa ja töpötteli sitten hartaasti nauhateippiä paikalleen. 

– Olen vaan niin kärsimätön luonne. 

– Et et et ole, kärsimätön ihminen on hermostunut. Sä et hermostunut. Vieläkö muistat Odessan? Sen valmiiksi saattaminen olisi kestänyt jonkun muun kanssa ikuisuuden. Sun ilme oli ikuistamisen arvoinen, kun toin ostoskärryssä nauhakasan, josta feature piti koostaa. Muistatko? 

– Juu, oikein hyvin. Kuin olisi eilen tapahtunut. 

Ja sinä kertaat kaikki hankaluudet, joita Odessan matkan varrella oli sattunut. Olin toki kuullut ne kaikki jo aiemmin. Niitä riitti. Olit lähtenyt haistelemaan perestroikan aikaista ilmapiiriä Mustanmeren rannalle. Se oli reissu, jolla kaikki mikä saattoi mennä pieleen, myös meni. Heti alkuun sinut ryöstettiin. Olit ehtinyt tehdä muutaman kävelykierroksen kuuluisilla Potemkinin portailla, joilla kuvattiin Panssarilaiva Potemkinin verinen siviilien teurastus. Nauhoitit tunnelmia. Olkapäälläsi roikkui kallis Nagran stereonauhuri, jota vartioit kiihkeästi. Tuolle keikalle et saanut äänittäjää matkaasi. Oikeastaan luulen ulkotuotannon äänittäjän roolin olleen sinulle lähinnä seuranpito. Sanoit usein, että “Ei siinä muuta ole kuin rec- ja stop-nappuloiden painaminen ja mikrofonin suuntaaminen oikeaan kohteeseen. Luurit päähän ja tasot niin ettei mittari punaselle hypi”. No laitteen vartioinnilla ja äänittämiseen keskittymisellä oli hintansa. Toisella olalla keikkuva kangaslaukku jäi vähemmälle huomiolle ja niinpä se oli lompakkoa kevyempi hotelliin palatessasi. 

– Studio oli loppuilloista aika lämpimän kypsä, mutta niin taidettiin olla mekin. 

– Ei tarvinnut unta houkutella niinä iltoina. 

– Mä olen vieläkin ylpeä siitä jaksosta, jossa Odessan eri ilmapiirit liikkuvat stereokannalla ja haastattelut hiipivät mukaan milloin mistäkin suunnasta. Oon kuunnellut pätkää säännöllisin väliajoin, enkä löydä mitään, mitä muuttaisin siinä. Se on täydellinen. Kauanko me väännettiin sitä kohtaa? 

– Yksi koko iltavuoro. Kohtauksen kestohan oli minuutti, joten hintava miksaus. 

Odessan naurun räksätyksestä ei ole tulla loppua. Kuva meistä äänipöydän takana tarrautuu mieleen. Voin kuulla yhä komennot: Meren ääni! Nyt tori ylös! Tohtori kaukaa! Irena ihan lähellä! Auton tööttäys! Irena pois! Ja niin edelleen ja niin edelleen. Ja ne uudet versiot, joissa jokin elementti lähempänä, jokin kaiutettuna. Nopeita leikkauksia historiaan. Juuri tuon työrupeaman vuoksi annoin sinulle mielessäni nimen Odessa. 

***

Tänään soitto tuli aamupäivällä. Yleensä ne kilahtavat iltamyöhään. 

– Tiedätkö, mä näin viime yönä unta Rossosta. Muistatko sen? 

Kuinka olisin voinut unohtaa Rosson, karvattoman kiinanharjakoiran! Toit sen joskus töihin mukaan. Olet isokokoinen ja vierellesi olisi kuvitellut aivan toisen koirarodun. Kerroit että otitte kesällä yhdessä aurinkoa, kummallakin oli oma aurinkovoidetuubi. Oli vaikea pitää naama peruslukemilla, kun hellittelit mielestäni karmeannäköistä otusta ja lirkutit sille kuin pikkuvauvalle. Kun se kurkisti äänipöydän alta ikään kuin varmistaakseen, eikö oikeasti pääse syliin, sen naama muistutti mielikuvitushahmoa tai pilapiirrosta. Kun lupaa ei tullut, se painautui jalkoihisi tuhisemaan ja urmuttamaan pienellä äänellä. Mutta pahinta oli sen piereskely. Juuri se sai minut pyytämään, että esimies ei buukkaisi minua työpariksesi, mikäli vain vuorojärjestelyin oli mahdollista. 

– Tottakai muistan Rosson. On varmaan mennyt jo koirien taivaaseen. Otitko uutta tilalle?

– En herrajestas! Ei sellaisen ystävän jälkeen voi ottaa uutta. Vertaisi vaan koko ajan. Mutta se uni, se oli niin todentuntuinen ja usko tai älä, minulta herahti kyynel kun herättyäni tajusin ettei ole mitään Rossoa. 

Kuuntelen. Tiedän jo jutun alkaessa että siitä tulee pitkä. Etsin asennetta tilanteeseen. Päätän käyttää aikaa hyväkseni. Laskeudun olohuoneen pehmeälle matolle pitkäkseni ja alan tehdä kuolleen ötökän jumppaliikkeitä. Koska toinen käsi on sidottu puhelimeen, vaihdan sitä välillä kädestä toiseen, joten yläkroppakin saa treeniä. Minunhan ei tarvitse kuin ynähtää välillä merkiksi, että olen yhä taajuudella. Yritän vaihdella sävyjä aina Rosson elämäntilanteiden mukaan ja naurahdan sen hassuille tempuille. 

Nousen ylös sohvalle kun tunnistan alavatsalihasten saaneen riittävän annoksen. Jatkan kasvojoogalla. Venytän suppusuuta korkealle kohti kumpaakin poskipäätä vuorotellen. Laittaisin kynän suuhun kestohymyharjoitukseen, mutta se saattaisi kolista luuriin, joten tyydyn pelkkään venytettyyn sitkohymyyn, sitten vinoja hymyjä, jotta leuan lihakset saavat osansa. 

Kerrot Rosson koko elämäkerran. Kuvittelen, minkä näköinen olet nykyään, kun puhut. Toki kuvasi on ilmestynyt facebookissa ystäväehdotuksena minullekin. Et ole luopunut pitkistä kutreistasi. Väri ja määrä ovat vain muuttuneet. Mutta yhäkö keinutat vartaloasi, pöyhit tukkaasi ja nypit viiksiäsi puhuessasi? 

Luulen sinun vääristelevän tarinaa, sillä jätät jotain kertomatta. Sen osan ainakin, minkä yhdessä koimme. Ei se voinut olla ainutkertaista. 

– Pääsikö Rosso eroon ilmavaivoistaan milloinkaan? 

– Mistä ilmavaivoista? 

Okei. Olet lukinnut osan muististasi. Et voi unohtaa toistuvia kertoja, jolloin vedin äänipöydän hanikat rivakasti alas, oli sitten meneillään kuinka tärkeä miksaus tahansa, ja ryntäsin lämpiön puolelle hengittämään raikasta ilmaa. Palasin tarkkaamoon vasta kun ilmastointi oli hoitanut homman. Ja sinä nauroit, hihitit vedet silmissä herkkähipiäisyydelleni. Et muuten tiedä, että kun nimesi näkyi työlistalla, kollegat pohtivat että tuleeko vain Pertti vaiko Pieru-Pertti-yhdistelmä. 

Joskus tuumin, että en vastaa, kun nimesi loistaa puhelimen näytöllä. En aina jaksaisi kuunnella. Useimmiten haukut nykyisen radiotuotannon. Ei mitään kunnianhimoa, pelkkää löpinää. Ei käytetä mahdollisuuksia, äänimaisemalla voi kertoa yhtä hyvin kuin kuvalla. Siihen sanat, sopivat sanat, selkeästi ja rauhallisesti. Syntyy syvyysvaikutelma, laaja kuva, josta voi zoomata yksityiskohtiin. Puhut, puhut, kertaat koskettavimmat kohtaamiset ääriolosuhteiden ihmisten kanssa, elämisen ankaruudesta, johon on saatu kuitenkin luotua harmoniaa ja kauneutta. On kyliä Siperiassa, Etelä-Amerikassa ja Aasiassa. Mutta on myös miljoonakaupunkien laitamia, selviytyjien mukautuvaa älykkyyttä olosuhteissa, joissa siistien alueiden kasvatit eivät pysyisi hengissä. 

– Pertti, muistatko kun olit kuuntelemassa studiossa Prix Italian voittanutta Jugoslavian heinäsirkkaohjelmaa, kysyn yllättäen. 

– Toki, toki. Meitä kuuntelijoitahan oli siellä studiossa lähes joka osastolta. Hieno toteutus. 

– Tiedätkö mitä? Kun laitoin sen nauhan pyörimään, aloin hetken kuunneltuani hämmästellä niitä taukoja. Käännyin ja yritin siristellä, oliko nauha mennyt väärinpäin. OIRT-maista tulleet nauhat olivat, kuten muistat, sellaisia lupruja verrattuna meidän napakoihin studionauhoihin, joista näki heti, kumpi oli aktiivipuoli. No, arvoin siinä, pitääkö pysäyttää ja tarkistaa, mutta te istuitte lasin takana niin tyytyväisen näköisinä. Annoin nauhan jatkaa pyörimistään kelalta toiselle. Kun juttu oli kuunneltu ja te poistuitte studion puolelta, kaikki ylistivät liki nerokkaasti rytmitettyä kokonaisuutta. Etenkin taukojen tehokasta käyttöä ihailitte. Kun olin lopulta yksin, kelasin nauhan alkuun ja kiepautin sen toisinpäin. Arvaa mitä, ei taukoja, ei yhtään kohinaa, vain äärettömän kirkasta heinäsirkkojen siritystä stereokannalla. 

Odotellessani vastaustasi näen taivaalla kurkiauran…..siellä vaihdetaan juuri johtajaa.

Jätä kommentti

ODOTUS

Puoli tuntia. Joskus ohi karkaava, mutta nyt niin venyvä ja kaikkeen liimautuva. Olen karhea. Minuun tarttuu kaikki ohi leijaileva pöly, joka hiukkanen. Odotan. Muistan. Minä olen ollut silkkiäkin, sellainen että ihot liukastelivat toisissaan.

Missä se viipyy? Lupasi ehdottomasti tulla ajoissa. 

Nyt ei ole sääesteitä, aurinko ampuu julmetun kirkkaita säteitä, jotka tunkeutuvat kaiken läpi. Säälimätön valo näyttää pienimmänkin ilmassa leijuvan moskan. Moska virtaa hengittäessä sisään, livahtaa, keuhkorakkuloihin kiertämään. Toisaalta ihminen päästää itsestään maailmaan kaikenlaista. Ei kehtaisi edes ajatella. Sen ajatteleminen muuttaa sanatkin karkeiksi.

Hävetti kun Veijo paskansi veneen laidan yli juuri ennen Valkeakosken sulkua. Huusin kuiskaamalla että et helvetti tee sitä, mutta se vaan laski housunsa ja venytti takapuolensa pitkälle laidan yli. Sen naamalla oli leveä hymy, joka paljasti kaikki hampaat. Ne ovat hyvin kauniit hampaat. Hetken ihailin niitä. Onneksi ei ollut juuri silloin muita veneilijöitä lähistöllä. Rannalta ehkä joku näki, en uskaltanut tarkemmin tiirata. Ajattelin että jos huomaavat minun huomaavan, niin huutavat jotain hävytöntä. Miksi minua aina hävettää niin helposti enkä osaa nasauttaa vastausta koskaan luontevasti? 

No, Veijo oli juonut pari olutta. Ehkä kipparoidessaan salaa enemmänkin. En huomannut Sääksmäen maisemia ihaillessani. Ei kaljan juominen mikään tekosyy ole, mutta syy kuitenkin. Onhan Veijon työ vaativaa, joten pakko tyhjentää pää lomien aikana. Niin se sanoo.

Pois Valkeakosken muisto. Hus. 

Kas, vastapäisen rivitalon korea rouva tulee kropsuttamaan kivimuuria. Hän on istuttanut sen päälle ja rakoihin kalliokasveja. Tuuli heittelee niiden sekaan vääränlaisia siemeniä, ja rouvalla on aina mukana kori, johon kerätä rikkaruohosaalis ja ohikulkijoiden yöllä heittämät roskat. Ketterä nainen, kertakaikkiaan, lienee taloyhtiön ahkerin pihanhoitaja. Perä liikkuu kuin lohinaaraan pyrstö hiekkaisessa kutukuopassa. Joskus muuriaidan puhdistus kestää, naisen aviomiehen mielestä kai liian kauan ja se huhuilee, että nyt aarteeni sisälle, kaffe odottaa. Joskus mies tohottaa mahansa kanssa mäkeä alas ja koppaa korin käteensä. Sitten taputtaa rouvaa takapuolelle ja nykii päällään kotia kohti, että sisälle pitäisi jo tulla. Hymyssä suin rouva aina lähtee mukaan. Ei suutu taputtelusta. 

Meillä ei taputella. Enää. 

Kohta melkein tunti. En pysty juomaan enää yhtään kahvikupillista. Vatsassa käy mulina, mikä ei hyvää tiedä. Hyvää ei tiedä sekään, että Veijo viipyy näin kauan. Ei se koskaan ole ajoissa, vaan kupperoi tapansa mukaan aina jonkin toissijaisen asian äärellä, mutta että näin paljon. Minulla on kai sitten pitkä pinna. Moni olisi jo ottanut pitkät. Jättänyt tuommoisen odoteltavan. Mutta sisällä lämpimässä on niin helppo odottaa ja ihminen tottuu arkeensa – huonoonkin. 

Nyt ottaisin Jaffaa jos olisi. Sitä vihreätä mieluiten. Punainen on kyllä pehmeimmän makuista, keltainen taas semmoista lällyä. Vihreätä ottaisin. Jos olisin lapsi, niin heittäytyisin lattialle ja huutaisin että mä haluun jaffaaaaa, mä haluun jaffaaaa. Erityisopettajan tyttö teki niin aina kaupassa. Ihmettelin, miten sama opettaja sai meidän Pellen kuuliaiseksi pojaksi koulussa. Omaansa ei ainakaan näkyvällä tavalla edes yrittänyt. Antoi huutaa, itse käveli ylväästi kassalle kuin ei tyttöä olisi ollutkaan. Maksoi ja käveli ulos, tyttö parkuen perässä. Ei minun tarvitse sitä ymmärtää. Mutta Pellen se sai ruotuun. Kiitos hänelle siitä. Aika mimmi. Minulta loppuivat eväät pojan kanssa. Ei auttanut vaikka kaikki mahdolliset kasvatusoppaat kahlasin läpi. Työnsin kirjat sitten saunanpesään. Humpuuki paloi nätisti. Työkaveri sanoi, että mitäs annoitte pojalle tuommoisen nimen. Herranenaika, mitäköhän se sanoisi tuosta molempien iltalehtien vouhkaamasta juuri kastetusta Donna Rubinasta? Voi lapsiparkaa myöhemmin koulussa. Nimi kuin huutomerkki. Mistä tuommoisia vanhempia tulee? Ja miksi niistä kirjoitetaan, etusivun täydeltä? Julmettu otsikko, että nyt kysellään lääkäriltä, joko voisi sänkyhommat aloittaa, kun mies käy kuumana. En lukenut juttua edemmäs. Hyi.

Niin ihminen tottuu huonompaankin. Meillä kaikilla on omat puutteemme. Joskus sitä ei vaan itsestä huomaa. On niin ajattelevinaan tarkkaan ja hienosti. Pohtii puolelta jos toiselta, miettii moraalia ja etiikkaa. Menipä nyt filosofiseksi tämä ajatuskuvio. Tulee mieleen 70-luvun iltojen pitkät keskustelut. Raide oli yhteen suuntaan vaikka luultiin että dialogia maailman kanssa käytiin. Viisaita tyttöjä ja poikia, napapaidoissamme ja leveälahkeisissa housuissa, jotka vedettiin kosteina päälle sängyllä maaten. Sillä tavalla sai vetoketjun kiinni. Naurettiin muille. Niille, jotka eivät ymmärtäneet solidaarisuuden päälle.

Nyt ei naurata. Pandoran lippaassa ei taida olla enää edes toivoa osattomille. Sieltä tulee vaan trumppeja ja boriksia, jotka kuolaavat maapallolla, kuin pieni lapsi kumilelulla puhkeamassa olevia hampaitaan.

Onneksi Pelle ehti saada töitä, ei nyt sellaiselta alalta, mistä olin haaveillut. Noh, hän nautti pikkupojasta asti maassa möyrimisestä. Nyt saa sutia päivät pitkät. Ei arkeologin apulaisen työ mitenkään hohdokasta ole, Pellen kaveri löysi muutama vuosi sitten koiran luurangon 1500-luvulta, ihan lehdissä siitä oli. Semmoisia aarteita löytävät.

Ennen sai töitä jokainen. Nyt roikkuu nurkilla kaikenlaista olevaista. Ilman tulevaisuutta. Rytkösen mamman kaksospojatkin vahtaavat äitiään kotinurkissa, 40-vuotiaat. Häpeäisivät. Postiljooni iski silmänsä mammaan, kun tämä aina sitä pihatietään kropsutti. Kävelin Reksun kanssa ohi ja näin, että usein olivat jääneet suustaan kiinni. Nojailivat portinpieleen, nauroivat ja käklättivät. Syreenien tuoksu alkukesästä leijui niiden ympärillä. Se on ihana tuoksu, mutta ei sitä kaiken kesää jaksaisi. Aloin ihan tarkoituksella lenkittää koiraa sitä kautta ja huomasin joskus, että vapaa-ajallaankin postiljooni oli juttusilla. Mamman kissat istuivat portintolppien päällä. Meidän Reksu puhkesi hirveään haukkuun, mutta kissat eivät olleet moksiskaan, istuivat kuin sfinksit paikoillaan. 

Eläimilläkin pitää kisata. Kävin äidin luona Savonlinnassa ja Olavinkatua eestaas kulki nainen koiran kanssa. Se sanoi äidille, että tämä on oikea helmi, tämmöisiä ei ole Suomessa kuin kolme. Valehteli. Äiti uskoi, mutta sanoin sille, että huomiota se vaan kerjää, ja noita koiria on Suomessa vaikka kuinka. Äiti alkoi uskoa minua sen jälkeen kun valmistuin maisteriksi. 

Postiljooni muka lenkillä, että kunto pysyisi. Niin se meidän postilaatikolla selitti, kun osuin jaon aikaan portille. En minä mitään selitystä ollut kaivannut, ja oli melko huono argumentti, kun mies muutenkin kiertää päivät pitkät. Aina se jotain juttelee jos kohdalle osuu, muutaman sanan, mutta ei jää pidemmäksi aikaa, minun portille. 

Mutta ne mamman pojat, ne pani hanttiin, kun huomasivat vispilänkaupan. Nokisutari Ryynänen naapurista tiesi kaiken, ammattinsa vuoksi.

– Et jumalauta ota mitään kulliurpoa tänne roikkumaan, pojat olivat sanoneet.

Oli hupaisan näköistä, kun Ryynänen naama mustana imitoi poikien puhetta. Eivät kuulemma lähde pojat kotoaan millään. Peräkammarin olijoita. Mamma parka. Ei se niin vanha ole, ettei yksi kierros elämää vielä mahtuisi. Ja ihan kuosissa pysynyt, ikäisekseen. Hiukset aina laitettu ja muutenkin, ei kuleksi verkkahousuissa vaan hame päällä arkenakin. Ihan nainen se on. Ilman niitä kammarin aarteita sutarikin olisi kuulemma voinut lähemmin tuttavuutta tehdä. Sutari on leski ja katselee ympärilleen sillä silmällä. Itse se asian niin tunnusti. On kuulemma yksinäinen, asuu puolisokean äitinsä kanssa. Sutari on kova utelemaan, mutta en ole kertonut meistä mitään, mikä panisi hänen kielensä kalkattamaan muualla. 

Yli tunti. Ei näy tiellä liikettä vaikka kuinka tuijottaisi. Nyt on jotain pahasti vinossa. Veijon puhelinkaan ei vastaa. Onko se unohtanut koko asian? Mielestäni illalla sovittiin selkeästi että tulee kolmelta hakemaan. Kuudelta menee kauppa kiinni, ja sinne ajaa yli puoli tuntia. Aikaa valitsemiseen ja miettimiseen täytyy olla riittävästi.

Nyt kääntyy Saabin nokka pihaan. Reksukin heräsi ja juoksee raput alas ovelle vastaan. Juuri ja juuri ennätetään Tuuppasen antiikkikauppaan, kun heti lähdetään. Laitan takin valmiiksi päälle. Panisiko silkkihuivin kaulaan?

– Mikä sinua pidätteli, mehän sovittiin kolmeksi? Etkä puhelimeenkaan vastaa. Hermostuin.

– Näin että yritit soittaa. En voinut kesken palaveria vastata. Me joudutaan irtisanomaan pari lähes korvaamatonta työntekijää. On niin alavireinen olo, ettei Tuuppasen harvinaiset aarrelöydöt tänään oikein jaksa innostaa. Olga, jos jätetään tämä yksi viikko väliin. 

© Pirjo Puukko

Jätä kommentti

UIMAVALVOJA

– Morjens, tervetuloa iltahugiin. Se on sit rataköysien siirtelyä ekat tunnit, mut anna katseen levätä leideissä.

Salokorpi virnistää niin että puuttuvan poskihampaan aukko paistaa kuin musta kuu. Olen kuullut saman tervehdyksen samalla vitsikierteellä monesti. Mies hiertää laiskasti itseään ylös tuolista vapauttaakseen sen minulle.

– Morjens vaan sullekin ja onnea vapaailtaan, minne ikinä suunnistat. Tää on aina herkkua, sen kun istuu lasin takana ja ihailee.

Salokorpi hörähtää keräillessään kimpsujaan kasaan ja kiroilee, kun puhelin luiskahtaa lattialle ja liukuu pöydän alle. Massaa miehellä on sen verran että pieneen tilaan sulloutuminen panee puhaltamaan. Yritän pitää naaman peruslukemilla, kun Salokorven pää on ylös noustessa tulipunainen, ja viimeponnistus saa takapuolen narahtamaan.

– Perkele näitä pieniä tiloja! Persekään kestä tämmösiä. Läpsyt sitten vaan.

Heilautan naurettavalle lähtötervehdykselle ja paneudun illan ohjelmaan. Pari hydrobic-settiä. Ensimmäistä varten pitää siirtää kaksi köyttä pois radoilta, kun on niin iso ryhmä. Tiedossa on taas uimareiden kiukuttelua, sillä niiden mielestä uimahalli on uimista varten. Onneksi uimakoulua ei tänään ole, joten pikkuallasta ei tarvitse vahtia. 

Annan katseen skannata työpaikan. Kalervo on näköjään tullut uimaan pitkästä aikaa. Hän saa sellaisten päät kääntymään, jotka eivät ole aiemmin miestä nähneet. Untuvikkona minäkin kiersin altaan reunaa ja tarkistin, että varmasti tulkitsin oikein. Menin sitten kysymään, miksi hänellä on alushousut päässään. Kalervon ilmekään ei värähtänyt. Hän kertoi korrektisti nimensä toista nimeä myöten ja selosti alhaisen tulotasonsa, minkä vuoksi hänellä ei ollut varaa investoida uimalakkiin. Huomautin, ettei ollut pakko käyttää uimalakkia, kuten hän havaitsisi katsomalla ympärilleen. Kalervo ei kääntänyt edes päätään muihin vaan tapitti edelleen suoraan silmiini ja sanoi nähneensä seinällä ilmoituksen, että pitkät hiukset on sidottava kiinni tai sitten pidettävä uimalakkia. Koska hän ei ollut aikeissa tuhlata yhtään ylimääräistä liikuntaharrastukseensa, hän piti puhtaita alushousuja vallan sopivana ratkaisuna. Lopuksi mies kumarsi kohteliaasti ja alkoi laskeutua määrätietoisesti luiskaa pitkin veteen. En osannut kuin seisoa paikallani ja seurata, kuinka Kalervo aloitti uimisensa. Tyyli oli aivan oma, ei mikään tuntemistani. Kalervo on taatusti kahdeksankymppinen, joten korkeaa ikäänsä kunnioittaen en tohtinut ärhennellä. Jos hänelle sopi uida alushousut päässään, mikäs siinä. Ilmeisesti kuiskuttelu ja kääntyvät silmäparit eivät häntä häirinneet. Siitä vaan Kalervo, ylpeästi altaaseen. Vanha hippi.

Täytän kuukauden tuntilomaketta ja katson seuraavien viikkojen valvontavuorot. Tekisin mielelläni päivävuoroja, jolloin ennättäisin toisella silmällä lukea viimeiseen uimavalvojan tenttiin. Koululaisryhmät ovat niin tiukasti opettajan valvonnassa, ettei tarvitse kuin olla valmiudessa. Köysien siirtelyjäkään ei päivisin ole.

Aah, ja sieltä saapuu madam. Senioritreffiparin urospuolisko onkin jo altaassa, niin kuin on aina, ennen naista. Herrasmies ui rauhallisesti, pää tiukasti vedenpinnan yläpuolella kuten vanhemman ikäpolven ihmisillä on tapana. Jokaisen ratakierroksen jälkeen hän jää seisomaan päätyyn, tähyilee askelmille, jotka nousevat naisten puolelle. Ikään kuin pohtisi, eikö daami tulekaan tänään. No, tulee tulee, tupeerattu musta pallo pitkän kaulan jatkeena näkyy jo. Nainen laskeutuu portaita alas ja sitten harkitun hitaasti altaaseen. Hän ui liioitellun rauhallisin vedoin. Käsittämättömän hoikka vanha nainen, jonka hiuskuontalo on aina moitteeton, ei ainuttakaan hapsottavaa irtokarvaa. Eikä tukkaa kastella koskaan. 

Mies kohentaa ryhtiään, pyöräyttää kämmenellä varmuudeksi harvat karvansa päälaella ruotuun ja hymyilee koko valkaistulla arsenaalillaan. Nainen näkee miehen. Miten ihmeessä hän pystyy liukumaan pää noin korkealla, kuin käärmeellä, ja hymyilemään koko matkan leveästi? Päätyyn saavuttuaan hän tervehtii ja asettuu miehen viereen. Siinä he jutustelevat ainakin vartin ennen kuin lähtevät yhdessä uimaan palatakseen kierroksen jälkeen taas altaan päätyyn pitämään seuraa toisilleen. Kunpa voisi kuuluisana kattokärpäsenä lentää heidän vierelleen. Aviopari ei voi olla kyseessä, sillä kai he kotona asiansa puhuisivat. Liekö allaslempeä, täällä syttynyt rakkaustarina? Ehkä molemmilla on kotona kumppani, sen verran olen vilkuillut, että kumpaisellakin on sormukset vasemmassa nimettömässä. 

– Taneli, meinaakko tulla ollenkaan siirtämään köysiä?

– Joo, joo mä tuun heti.

Hitto, niin tiiviisti seurasin lemmenparia, että unohdin katsoa kelloa. Viis minsaa tunnin alkuun, hyvin ennätän. Tää tumma ja vähän tuhdimpi hydrobicin vetäjä on melko tiukkis. Nekin on kaikki erilaisia. Toiset ei edes moikkaa, toiset jää rupattelemaan kopin ovelle. 

Vetäjät on yleensä ihan hiessä kun ne näyttää liikkeet altaan reunalla. Kuivausrätti heiluu tuon tuosta ja vesipullo tyhjenee. Tai ei kaikille ehdi tulla hiki, on heissä semmosiakin, jotka vähän jalkaa ja kättä malliksi heilauttaa. Motivaationpuute ilmiselvästi. Jotkut taas keksii alati uutta ja painaa täysillä mukana. Kaikenlaista härpäkettä ilmestyy altaan reunalle ennen tuntia. On räpylää ja rinkulaa, ämpärin kantta ja muovikukkaa veden vastukseksi. Nyt näkyy makaavan lötköpötköjä rivissä. 

– Eiku siirrä kaks köyttä pois, meitä on tässä ryhmässä 25.

– Ai joo, äsken vielä kopissa muistin sen. Sori leidit, kohta mahtuu.

Osa on tullut jo hyvissä ajoin veteen varmistamaan hyvän paikan. Joskus osuu niin helvetin pieniä naisia että matalassa päässä on tungosta. Se on tarkkaa että veden pinta on just kainaloon asti. 

– Tuleekohan mursu tänään, nutturapää supattaa vieruskaverille.

Minä kuulen kuiskauksen hyvin. Tiedän, kenestä on kyse. Vilkaisen pikaradan nopeasti päästä päähän, ei näy vielä, mutta yleensä se ilmestyy näihin aikoihin. Aina ruskettunut. Kalju ja lihaksikas. Ui helvetin kauan pysähtymättä kertaakaan, painelee sitten saunaan ja tulee vetämään toisen rundin. 

– Kiitos, nyt me mahutaan hyvin, sirrakkasilmäinen nauravainen nainen sanoo.

Joo, nyt naiset mahtuu hyvin, mutta pois otetulta radalta on siirtynyt vihainen sonnilauma ainoalle nopeiden uimareiden radalle. Ja kas, sieltähän mursukin saapuu. Hän aloittaa pitkällä sukelluksella ja käy nappaamassa ilmaa keuhkoihin päätä vinosti pinnalla häthätää vilauttaen, ja loiskauttaa potkuillaan julmetut pärskeet. Naiset hoksaavat heti suosikkinsa saapuneen. Etenkin silmälasipäiset rakastavat vettä auraavaa mursua, sillä loiskaus sataa heidän päälleen ja pisaroittaa silmälasit. He kääntyvät tuijottamaan mursua närkästysilme naamalla, vaikkei se mitään auta, sillä mursu ei katsele ympärilleen. Kieltämättä erikoinen uimatyyli. Ei muut roiski tuolleen, potkaisun ääni kuulostaa siltä kuin iso elävä molskahtaisi katosta veteen. Tajuan hyvin naisten hänelle antaman nimityksen, mursu.

Tää on ihan kuin teatteria seurais. Musiikkiteatteria. Tällä vetäjällä onkin ihan tuliterää kamaa. Viimeisintä Arttu Viskaria ja muita suomalaisia. On ilmeisesti ajatellut että näille ikääntyneemmille sopii suomalainen musa. Joillakin soi samat koosteet vuodesta toiseen. Daruden Sandstormia ja muuta konemusaa, omasta nuoruudesta mukana raahattuna. Vaan mahtaako tuolla musiikilla edes olla väliä noille jumppareille, kun ne juoksee, hiihtää, kauhoo ja tekee delfiiniä. Vetäjä huutaa kuin olympiakisaajille että jaksaa jaksaa jaksaa.

Vakituiset varttuneemmat uimaäijät on näköjään menny taas yläorrelle istumaan ja seuraavat sieltä, kun naiset hiihtää, twistaa ja panee boleroksi tai mitä nyt milloinkin käsketään. Ei vaan, kyllä ne taitaa vetäjää katsella. Ukot jaksaa aina istua paikallaan loppuvenyttelyihin asti, jolloin ne ryntää kylmäaltaaseen, tai amme toi paremminkin on, kun siihen mahtuu vaan yksi kerrallaan, ja osa alkaa vetää leukoja tangolla. Naiset joutuvat kävelemään niiden ohi. Tiedän että jotkut heistä haluais pulahtaa jumpan jälkeen kylmäaltaaseen ennen saunaa, sillä olen kuullut narinaa aiheesta. Taidankin mennä vihjaamaan äijille asiasta, niin saatais tämäkin ongelma hoidettua.

– Moi sankarit.

Yläorren äijäkööri morjenstaa kukin omalla tavallaan.

– Kuulkaas. Voisitteko te odottaa sen verran tuon naisten jumpan jälkeen, että katsoisitte, jos joku heistä haluais käydä kylmäaltaalla pulahtamassa? Oon joskus toisella korvalla kuullut narinaa, että menette aina just silloin jonossa sinne.

– Höh, ja me kun varta vasten ollaan menty sinne sen tähen, että jos niiltä vaikka sananen irtoais. Kun ei juoda eikä käydä kapakoissa, niin aateltiin, että näistä urheilullisista vois saada juttuseuraa.

– Ahaa. Okei. Asia selvä. Kunhan tuli mieleen.

Palaan uimavalvojan koppiini ja istahdan. Suoraan näkökentässäni tehdään juuri hydrobic-liikkeenä sammakkoa. Vetäjä huutaa naisille, että ei hypätä vaan nostetaan vatsalihaksilla jalat ja yläkropan lihaksilla painetaan kädet niin alas kuin mahdollista – mitä suurempi liike, sitä enemmän lihakset ovat työssä. Sammakkolauma loikkii paikallaan Tuure Kilpeläisen tahdissa.

Käännän päätä oikealle ja katson sivulasin läpi äijiä orrellaan. Isomahainen viiksiniekka virnistää minulle ja vinkkaa silmää. En ole enää lainkaan varma, oliko asia niin kuin antoivat äsken ymmärtää. Pitikin mennä heille mestaroimaan.

©pirjopuukko

Jätä kommentti
1 kommentti

PIHALLA

Siinä se taas köpöttelee, hartiat korvissa. Pälyilee pihan läpeensä kuin tarkistaisi, onko asiattomia eksynyt. 

Piilopaikkoja ei ole. Tämä on moderni piha, kuin avokonttori. Roskille on nurkan takana imuputket seinässä, luukkujen takana, ei tarvita katoksia roskapöntöille. Luukuille tuokin on menossa, koska kädessä keinuu pikkuruinen biojätepussi. Onko Pirkka-pussi? Tuota lähikauppaako se käyttää? Hullu, jos käyttää, siellä kaikki maksaa enemmän kuin muualla. Kauppias imelä, kunnon marmeladi. Ei pussissa taida olla mitään tekstiä. Pahus kun tyttö ei jaksanut tulla pesemään ikkunoita, niin ei näe tarkasti.

Minkä se nyt äkkäsi kun tuolleen paikalleen seisahti? Matalan muurin juureen tuijottaa. Ja päätään kääntelee kuin lintu. Mihin se menee? Pysähtyy, kyykkii. Ahaa, se poimii jotain. Ravistelee kourassaan, tulee takaisin avopihalle. Se löysi kepin. No jo sinulla siinä on aarre. Tuo on vissiin se, mistä penskat riiteli yhtenä iltana kovaäänisesti, koko kortteli raikui. Vaan olet sinä epäluuloinen. Ohoh, tökkäsi muurin juureen! Pelästyin ihan. Mahtaa olla jotain mielenkiintoista. Mitä ihmettä se ronkkii kukkapenkin takaa? Sohii, sohii, johonkin tarttuu, mustaa muovia. Onko se jätesäkki? Ruumis! Ei, on pienempi pussi. Vedä nyt sitä esiin eläkä vaan pyörittele. Äh, se on vaan muovipussi. Juu juu, kurki sisään, ties mitä löytyy.

Pitihän se arvata, pari tölkkiä. Yöllä käy ulkopuolisia kaljoittelemassa, kun on kuivat penkit. Ja nyt sinä ressu olet ihan tunnontuskissa, että uskaltaako ottaa itselle vai pitääkö viedä taloyhtiön yhteiseen tilaan, jonne kerätään kaikkea, mistä voi pikkujoulukassaan saada rahaa. Voi hyvänen aika. Sinä löysit – sinä pidät pihasta huolta, mitä siinä ihmettelet – ota ne ja vie kotiin ja sitten kauppareissulla työnnät automaattiin ja saat muutaman lantin vaivanpalkkaa. Moni ei viitsi edes kyykistyä tuommosen muovipussin takia, antavat tuulen riepottaa sitä, ja sitten pikkuiset ipanat löytää ja panevat vielä suuhunsa. Ei niiden äidit mitään huomaa, kännykkää näpelöivät, pääasia että jotain touhuääntä vierestä kuuluu. 

On tuo ihmeellinen nainen. Tulee joka päivä kolme kertaa kutakuinkin samaan aikaan ulos pienen, valkoisen koiran kanssa. Jos on pikkusenkaan tuulta, niin on pipo päässä, syvällä. Kävelee lyhyin askelin ikään kuin olisi pissahätä. Muistan kun meidän Annika käveli pylly pitkällä lyhyin askelin. Kun kysyin, pitääkö mennä vessaan, se sanoi ettei ollut mitään pissahätää. Muutamaan otteeseen uskoin, ja housupyykille jouduin. Aloin kantaa potalle vaikka väkisin. Oisko tuolla naisella jokin vaiva? Alapäässä? Yläpäästä tuo ei johdu. Silloin horjutaan toisella tavalla.

Kas, päätti vissiin miettiä asiaa, kun laski pussin maahan. Ja kivi vielä painoksi ettei tuuli vie. Ensin pitää hoitaa omat roskat. Töp töp töp, rappuset alas ja nurkan taakse imuputkille. Tämä on hyvä piha tarkkailla kaikenlaista. Uusi piha. Rakensivat ison shakkilaudankin siihen, ja hiekka-alueen petankille. Mutta mölkkyä heittelevät. Moukat. Poutapäivinä eläkeläiset tulevat sovittuna aikana  ja tohottavat penkin ympärillä mölkkylaatikon ja pumpputermoskannun kanssa. Tekisi mieli huutaa ikkunasta, että pelatkaa petankkia. 

Nyt kahvihammasta kolottaa niin että  tilaus on tehtävä. 

– Timo,  panisitko kahvin tulemaan. Mennään parvekkeelle juomaan, kun aurinkokin kerkesi nurkan taakse, niin ei ole liian kuuma.

– Minä laitan. Työnnänkö sinut sinne valmiiksi oottamaan?

– Ei, kyllä minä jaksan rullata, jos avaat oven valmiiksi.

Jätä kommentti

Asuin vanhassa, tuiskujen harmaannuttamassa mineriittitalossa kahden tien risteyksessä. Talon pääsisäänkäynti oli vuonna 1950 rakennettu komeasti suoraan kohti risteystä. Oli taatusti hienoa astella pihatietä, jonka molemmin puolin kasvoi mättäinä ensin hopeahärkkiä ja sammalleimua ja sen jälkeen vuorenkilpeä ennen liuskekivin päällystettyä tasannetta ja sisäänkäynnin askelmaa. Siinä saattoi rauhassa kaivella avainta yläpuolella suojaavan katoksen alla. 

Kun muutin taloon vuonna 1995, sisäänkäynti ei enää ollut käytössä. Liuskekivitasanne oli ruohottunut ja tie liki poluksi muuttunut. Risteyksen teitä oli vuosikymmeniä sitten levennetty ja tontista rouskaistu kulmasta pala pois. Nyt sisään mentiin pihan puolelta, huomaamattomasti kellarin kautta.

Oikeassa laidassa koivunoksien välissä ”puhelinkopin” ikkuna (kuva kotiarkistosta)

Ja miksi tässä kuvailen mitätöntä vanhaa sisäänkäyntiä? Siksi, että talon entisestä pääeteisestä tuli perheeni ”puhelinkoppi”, elettiinhän vielä lankapuhelinaikaa. Pitkien puheluiden lomassa katsoin aina ikkunasta ulos, seurasin vuodenkiertoa koivurivistössä ja tietysti tien tapahtumia. 

Luuri korvalla korituolissa istuessani näin hänet ensimmäisen kerran. Pitkä, laiha nuori mies. Aina mustissa vaatteissa. Selkään asti ulottuva musta tukka, ei poninhännällä kuten siihen aikaan lähes kaikilla pitkätukkaisilla miehillä, vaan auki. Hän tuli rautatieaseman suunnasta ja eteni Tuomelankatua pitkin kohti Ruutikellarintien risteystä. Häneen ei voinut olla kiinnittämättä huomiota. Mies ei katsonut koskaan sivuilleen, käveli vain, ikään kuin omiin ajatuksiinsa uppoutuneena. Joka arkipäivä samaan aikaan. Tämän tulin huomaamaan, vaikka en totisesti kytännyt hänen aikataulujaan. Kun asuu tarpeeksi kauan samassa paikassa, työskentelee osin kotonaan ja puhuu paljon ikkunan äärellä lankapuhelimessa, silmä nappaa toistuvat asiat. Kuten korkokenkänaisen, jonka askeleet nakuttivat kuin suutarin vasara, koiraansa kiskovan kiukkuisen miehen, tukevan perhepäivähoitajan ja aamupäivän hiipivän vanhan miehen. Mutta he jäivät sinne, muistoihin.

Vaan tämä yksi on jatkanut katseen tai mielenkiinnon kohteena näihin päiviin saakka. Vuonna 2004 huomasin paikallislehdessä jutun, että tämä talonohikulkija on kirjoittanut kirjan. No jopas, hän oli tehnyt sen, mistä itse vasta haaveilin. Tosin hän jatkoi kävelyään päivittäin, edelleen samaan aikaan, loivaa mäkeä ylös. Eikä mikään hänen olemuksessaan muuttunut. Ja seuraavana vuonna ilmestyi toinen kirja, mutta risteysaskeleet jatkuivat ennallaan.

Vuonna 2006 muutin pois talosta ja koko pikkukaupungista. Viestinnän opettajana olin opetellut sosiaalisen median käytön, ja teatterikriitikkona sukeltelin usein verkon fiktio-osastoilla. Katselin toisenlaisen ruudun takaa tuttua hahmoa ja hänestä kirjoitettuja juttuja. Ja yhtäkkiä törmäsin KultTV:n (https://www.kirjastokaista.fi/kulttv/) herkullisiin pätkiin. Silloin ikkunantakainen kulkija sai äänen jutustelessaan kirjallisuudesta Räkärodeo-Miettisen kanssa, joka oli minulle entuudestaan tuttu. Toimittaja Miettiseen olin törmännyt äänitarkkailijan roolissa opastaessani häntä Radio Hämeen studiotekniikan saloihin, kun hän alkoi vetää suoria Radiomafian lähetyksiä 90-luvun alussa. Kirjailija siis Kimmo Miettinenkin nykyisin.

Ja tämä puhelinkopissa katseen kohteeksi joutunut takoo huimaa vauhtia teoksia ulos. Ja menestyy, Finlandia-ehdokkaaksi asti. Olen lukenut hänen kirjojaan ja seurannut hänen aktiivisia keskustelunavauksiaan kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta. Mutta, on hämmentävää, kuinka mieleni piirtää edelleen kuvaa vakaasti loivaa ylämäkeä kävelevästä mietteliäästä miehestä, kun näen hänen nimensä tai kuvansa jossain. Se on se tuttu kulkija koivurivistön takaa, siitä ihan meidän kulmalta. 

Tänä päivänä hänet tuntevat kaikki. JP Koskista ei voi ohittaa, sillä hän kirjoittaa kaikille, aikuisille, nuorille ja lapsille. 

Risteys entisellään, talon väri muuttunut ja tontti rakennettu täyteen, mutta se vanha sisäänkäynti ennallaan


Jätä kommentti