Kuva: Amelia Nyman Art

Yritin kuunnella Miika Nousiaisen Pintaremontti-kirjaa. Jaksoin pari tuntia. En oikein syttynyt tekstille ja lisäksi puhetta oli taltiointivaiheessa korjattu teknisesti heikohkosti. Mutta näyttämöllä, siellä teksti on ikään kuin vallan toinen, leikittelevästi tummia virtoja kauhova ja iloisesti yllättävä.

Näyttämön voima on siinä, että siellä on mahdollista pihdata tietoa, katsoja näkee roolihahmon käytöksestä, että jotain hänelle on tapahtunut. Kirjassa on kerrottava selvemmin, missä mennään. Nousiaisen teksti on kirjassakin nokkelaa, mutta ei yllätä samoin kuin  Minna Leinon dramatisoima näyttämöversio.

Pintaremontti kuvaa eri sukupolvia kipukohtineen huumorin vahvalla kierteellä. Omakotitaloja rakentanut sukupolvi tapoineen kummittelee hyvinvointia rakentaneiden jälkeläistensä elämässä, ja uusi, imagoaan rakentava aikuistunut sukupolvi kompastelee arjessa omine ongelmineen. Avioeron jälkeinen yksinhuoltajuus tai toisaalla lapsettomuus ja kumppanin löytämisen vaikeus hiertävät tätä joukkoa.

Irene Ahon ohjaama esitys lähtee liikkeelle hautajaisista kuten kirjan tapahtumat. Olisiko oivallisempaa paikkaa esitellä suku ja sen tapa kohdata toisensa. Lapsenteko-ohjeita jaetaan hedelmällisyysiässä oleville ja muutenkin ollaan hienotunteisuuden rajamailla.

Katri Rentton nukkekotimainen lavastus tarjoilee erilaisia koteja, joissa kukin yrittää elää elämäänsä tavallaan. Kodeissa vaietaan, riidellään, haaveillaan, surraan ja tehdään bloggaripäivityksiä, joilla ei tietenkään ole mitään tekemistä todellisen arjen kanssa. Hahmogalleria on värikäs.

Kuva Stefan Bremer

Tyytymättömiä elämäänsä ovat niin Juha Variksen Sami ja Heikki Pitkäsen Pesonen poikamiehinä kuin Annika Poijärven Henna miehensä Esan (Ilja Peltonen) kanssa ja Pyry Nikkilän Markus väsyneenä yksinhuoltajaisänä. Tiina Weckström taipuu monissa rooleissaan ilahduttavan muuntuvana. Hahmoista kenties kutkuttavin on Katja Küttnerin hyvinvointibloggari Sini hunajaisessa hörhelö-asussaan. Ikään kuin arjen transsin keskeltä tämä perheenäiti saarnaa rauhoittavalla äänellä avioliittonsa ihanuudesta, julistaa ruumiinsa temppeliksi, ja jakaa neuvoja seuraajakatraalleen. 

Roolihahmojen lisäksi esitystä värittää musiikki. Muusikoiden koreografisen ratkaisun onnistumisesta en ole aivan vakuuttunut, mutta musiikki itsessään on mainiota. Hedelmällisyyslaulu on kerrassaan herkullinen. Ja jotta kaikki olisi täydellistä, on loppukin auvoinen, kuten saduissa pitääkin. Ja satuihin taas kannattaa suhtautua tietyllä varauksella, mikä kiepauttaa näyttämöllä nähdyn uuteen valoon.

Pintaremontti, Miika Nousiainen. Ohjaus Irene Aho, dramatisointi Minna Leino, lavastus Katri Rentto, pukusuunnittelu Auli Turtiainen, valosuunnittelu Kalle Ropponen, musiikki ja äänisuunnittelu Timo Hietala, koreografia Ninu Lindfors, videosuunnittelu Petri Tarkiainen. Kantaesitys 27.10.2021 Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä.

Kuva Stefan Bremer.
Jätä kommentti

Juha Jokelan kirjoittama ja ohjaama näytelmä Dosentit saa aikaan sen, että lukiessani uutista yliopiston rehtorin irtisanomisesta haluaisin ehdottomasti tietää taustoista enemmän. Näyttämöllä ollaan vahvasti tässä ajassa ja tuodaan pohdittavaksi ei pelkästään tiedeyhteisöön vaan yleisemmin yhteiskunnan valtamekanismeihin liittyvää problematiikkaa. Valtaa Jokela on käsitellyt myös erinomaisissa näytelmissään Patriarkka (2012) ja Sumu (2016), nekin Kansallisteatterissa esitettyjä. Jokela osaa pujottaa henkilökohtaisen yhteiskunnalliseen kehikkoon tavalla, joka puhuttelee ja pakottaa ottamaan kantaa. 

Kuvassa Ria Kataja. Kuva Katri Naukkarinen

Näytelmän katsoja asettuu esityksen alussa Tiede tässä ja nyt 2020 -luennon seuraajaksi. Yliopiston työntekijät eivät nimittäin voi hyvin kuten sosiaalipsykologian professori Johanna Virtasen (Ria Kataja) tekemä tutkimus osoittaa. Tieteen maailman kuvittelisi lepäävän vahvasti perustelujen ja tarkasti harkittujen analyysien varassa, kuten Virtanenkin on ajatellut. Tänä päivänä ohjaus kulkee kuitenkin yhä vahvemmin sosiaalisen median kautta ja räksytys “kaiken maailman dosenteista” kertoo uudesta, muuttuneesta asetelmasta, jossa yliopiston autonomia on historiaa. 

Professori Virtanen tutkii yliopiston rapautunutta tilaa markkinavoimien myllerryksessä, jossa rahoitusta on leikattu, kilpailu työpaikoista on kovaa ja aivovienti lisääntyy. Tiede itsessään ei ole enää arvokasta. Tässä ilmapiirissä on vaikea työskennellä stressaantumatta, etenkin kun työpanos on jatkuvan tarkkailun kohteena. Tekstiin tuodaan mukaan valistusajan brittifilosofi Jeremy Benthamin panoptikon-periaate, jossa vankeja tarkkaillaan pyöreästä tornista niin, että he eivät itse sitä näe. Nyt vartijoita on kaikkialla, yliopistollakin, eikä heitä silti näe. 

Ria Kataja tekee roolin vailla vertaa. Hänellä on työstettävänään hirvittävä määrä tekstiä, josta osa akateemisen ankaraa, joten tehtävä ei ole helppo. Kataja on professorina tinkimätön, työtoverina lojaali, yksinhuoltajaäitinä ja rakastettuna hieman eksyksissä, mutta kaikissa vahvasti ja koskettavasti. Muut hahmot jäävät väistämättä hieman syrjään, niin Hannu-Pekka Björkmanin ex-mies ja poika (Otto Rokka) kuin yliopiston rehtori (Maria Kuusiluoma) sekä dekaani (Tommi Korpela). Virtasen tutkimuksessa mukana oleva kollega Fiona Eskola on Marja Salon esittämänä virkistävä hahmo, kuvia kumartamaton sinnikäs työmyyrä. Tämä kaksikko joutuu sosiaalisen median maalittamaksi tonkiessaan yliopiston klikkejä ja ulkopuolisia verkostoja. 

Kuvassa Marja Salo ja Ria Kataja. Kuva Katri Naukkarinen

Kati Lukan lavastus on yksinkertainen, mutta viestii paljon. Yliopiston pyöreä, historiallinen kirjasto asettuu kaareksi kuin suojaavat siivet ja sen sisällä kahdessa tasossa kaikki tapahtuu. Kirjojen hyllymetrejä laikuttavat heijastetut twitter-viestit ja videopalaverit kuin arvokkuutta nakertavat uuden ajan airuet. 

Dosentit on ehdottomasti näytelmä, jota kannattaa mennä katsomaan, mikäli vähääkään on huolissaan korkeakouluissa tapahtuneesta muutoksesta ja pitää tiivistunnelmaisesta, älykkäästä teatterista.

Kuvassa Marja Salo ja Ria Kataja. Kuva Katri Naukkarinen

Dosentit, Kirjoittanut ja ohjannut Juha Jokela. Lavastus Kati Lukka, pukusuunnittelu Auli Turtiainen, valosuunnittelu Nadja Räikkä, musiikki ja äänisuunnittelu Tuuli Kyttälä, videosuunnittelu Timo Teräväinen, dramaturgia Minna Leino ja Hanna Suutela. Kantaesitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 15.9.21.

Jätä kommentti

Katson esitystä näyttämöllä, mutta samalla kelaan omia muistojani. Peilaan näkemääni niihin aikoihin ja paikkoihin, joihin näytelmän päähenkilö tai hänen kirjoittamansa näytelmät omassa elämässäni sijoittuvat. Juuri tuollainen poikamainen tyyppi esitteli itsensä joskus 90-luvulla draamakirjoittamisen kurssilla. Ja millaisia tekstejä hän synnyttikään näyttämölle. Olen käynyt katsomassa ne kaikki, joitakin eri versioina. Aina joku eksyy kuvineen päällimmäisenä, ja viimeisin Kansallisteatterissa 2006 nähty Kutsumattomia vieraita, kuin nyt nähtävää näytelmää ennakoivana. Ikään kuin kävisin dialogia Reko Lundánista (1969– 2006) kertovan tekstin kanssa, sillä hänen viimeisistä ajoistaan kertova Kati Kaartisen Tunnit, viikot, kuukaudet kulkee kirjoittamisen ja ohjaamisen maastossa sekä muistamisen kipeällä pinnalla, jossa vimmaisesti kaivetaan edes pieniä toivon pilkahduksia tummenevista päivistä. Katsomiskokemus muuttuu kovin henkilökohtaiseksi.

Timo Tuominen ja Petra Karjalainen. Kuva Katri Naukkarinen.

Näytelmä kiertää kehän ja alkaa yhdestä hetkestä, jolloin Lundánin vaimo Tina on kasvokkain kuolleen miehensä kanssa ja pyytää tätä olemaan ilmestymättä arkeensa. Näytelmän lopussa vaimo pystyy jo elämään sen tosiasian kanssa että mies on kuollut ja tämän haamu pysyy yhä useammin poissa. Mutta tuon ajanjakson aikana käydään monta tuskaista painia. Tapahtumia taustoittavat takaseinälle heijastetut valokuvat, joissa vilistää pariskunnan yhteinen elämä. Jokainen, joka on läheisen menettänyt, tietää kuinka vahva valokuvien voima on. 

Tina Lundánin kirjoittama romaani Ensimmäinen kesä (2008) on ollut yksi Kaartisen tekstin taustamateriaaleista. Tina käy läpi menneitä vuosia, ilon hetkiä, tunnelmia, perheen arkea lapsineen, ja etsii omalle, Rekon sairastamisen aikaiselle toiminnalleen oikeutusta. Nuoren ihmisen äkillinen ja yllättävä sairastuminen ja sitä seuraava taistelu kuolemaa vastaan ei ole vain hänen, sillä samassa pelon värjäämässä arjessa elää koko perhe. Voiko lapsille kertoa asiasta ja kuinka paljon, saako itse väsyä, suuttua ja ahdistua? Reko etsii toivoa kaikkialta, hän ei tahdo luovuttaa, sillä näytelmä odottaa ohjaamista ja uudet ideat toteuttamistaan. Niinpä hän kääntyy jopa uskonnon äärelle toivoa anomaan ja uuvuttaa itsensä juoksulenkeillä, kunnes yhä uudet ja uudet päästä otetut kuvat kertovat karua kieltään.

Tuomas Rinta-Panttilan ohjauksessa puhutaan ja lauletaan pääosin suoraan yleisölle. Menneeseen matkataan muistojen kautta. Niihin kohtauksiin olisin kaivannut enemmän Rekon ja Tinan fyysistä läheisyyttä toisiinsa. 

Timo Tuominen ja Petra Karjalainen. Kuva Katri Naukkarinen.

Jussi Tuurnan musiikki luo vahvan vireen kokonaisuuteen, jo siksi, että orkesteri on näyttämöllä kaiken aikaa. Lauluissa toistuvat lauseet, joilla on erityismerkitys, kuten se että täytyy muistaa silittää ja koskettaa eikä saa antaa pelolle valtaa. Tuominen ja Karjalainen laulavat erittäin komeasti.

Väliajaton esitys on intensiivinen. Etenkin loppupuolella on pakko purra poskea, ettei liikutus voittaisi katsomiskokemusta. Kanssakatsojani kommentoi esityksen jälkeen, että huomasi minun istuneen liikahtamatta koko esityksen ajan. Se kertonee jotain.

Tunnit, viikot, kuukaudet – Kuvia muistamisesta ja katoamisesta. Kirjoittanut Kati Kaartinen Reko ja Tina Lundánin romaanin Viikkoja, kuukausia (2006) ja Tina Lundánin romaanin Ensimmäinen kesä (2008) pohjalta. Ohjaus Tuomas Rinta-Panttila, musiikki Jussi Tuurna. Rooleissa Petra Karjalainen ja Timo Tuominen. Kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 24.9.2021.

Jätä kommentti
1 kommentti

Susanna Kuparisen ja Jari Hanskan yhdessä kirjoittaman Sokea piste -näytelmän alussa kaupat tyhjenevät vessapaperista vuoden 2020 koronakeväällä. Kohtauksen koomisesta ilmeestä voi lukea näytelmän lukuohjeen. Vakavaa koomisen kautta, olkaa hyvä.

Päätän olla välittämättä niistä etukäteen nostetuista negatiivistista jutuista, joissa on manailtu Kuparisen taustahaastattelujen tekotapaa. Vastauksia kysymyksiinsä Kuparinen ei poliitikoilta juuri saanut, mutta pöytäkirjoistakin löytyi materiaalia ja niiden pohjalta linjoja esitykseen on vedetty. Ja millä tavalla!  

Näyttämöllä vakuutetaan että esitys on näytelmää, ja paikoin vahvasti ohjaajan omaa näkemystä tapahtumista ja henkilökuvauksista. Vieraannutusta käytetään ronskisti, sillä jok’ikinen roolihahmo esitellään näyttelijöineen. Ohjaaja Kuparisen tyylivalinta on vahva liioittelu, jonka tuloksena syntyy mehukkaita karikatyyrejä. Se on pistävän hupaisaa, ja kohdalleen osuu.

Kuvassa Pirjo Määttä.
Kuva Mitro Härkönen.

Sokea piste on ennen muuta satiiria, kohdennettua kuvausta Helsingin kaupungin päättäjien toiminnasta korona-aikana, jolloin leikataan kouluilta ja päiväkodeilta, vaikka budjetti näyttää ylijäämäistä. Tulostavoitteeseen kurkotetaan ja sen varjolla leikataan sieltä, missä on jo vähiten. Tutkimustulokset näyttävät, että koulumaailma kulkee kohti eriarvoistumista resurssipulan vuoksi, mutta ongelmaa ei haluta nähdä, tai ainakin huonoihin kompromisseihin taivutaan. 

Katsoja pääsee ikään kuin kulissien taakse, jossa haastattelija Kuparinen, aivan mainion Noora Dadun näyttelemänä, herkeämättä yrittää saada vastauksia. Häntä avustaa Tero Koposen esittämä Jari Hanska. Kamera liikkuu ja kieppuu yrittäessään vangita haastateltavia kohteekseen. Ne, jotka eivät halua sanoa halaistua sanaa, väistävät ja ne, jotka asemansa puolesta vastaavat, latelevat mitäänsanomatonta jargonia.  

Antti Pääkkönen, Kristiina Halttu, Aksa Korttila, Pirjo Määttä ja Joonas Heikkinen.
Kuva Mitro Härkönen.

Vauhti on hurja, plarit lentelevät, näyttelijät tekevät kautta linjan loistavaa työtä milloin missäkin roolissa. Kristiina Halttu, Joonas Heikkinen, Aksa Korttila, Pirjo Määttä, Matti Onnismaa ja Antti Pääkkönen puurtavat kaoottisen kaupunginvaltuuston toimijoina. Ydin ei kuitenkaan katoa; tässä on nyt jotain mätää, kun arvot katoavat leikkuriin. Rivien välit ovat pullollaan vastausehdotuksia.

Kuvassa Noora Dadu.
Kuva Mitro Härkönen.

Tulevaisuuden näkymien kehyksenä toimii Kuparisen 4-vuotias tytär luurankomuodossa. Hän esittää hellyttävän intensiivisesti superstressaantuneelle äidilleen omat vaikeat kysymyksensä.

Vallilan Kansallisteatteri tarjoilee siis teatteria tästä ajasta ja ajan arvoista, eikä kainostele osoittaa kriittisellä sormellaan. Esitys jättää hyvin vahvan jäljen, vaikka on läpeensä täynnä poliittista liturgiaa ja numerosarjoja. Liike, musiikki ja näyttämöllepano kyseenalaistavat tuotetun puheen. Suosittelen vahvasti näytelmää jokaiselle tätä aikaa ihmettelevälle.

***

Susanna Kuparinen ja Jari Hanska: Sokea piste. Ohjaus Susanna Kuparinen, musiikki Kerkko Koskinen, lavastus ja esitysdramaturgia Akse Pettersson, pukusuunnittelu Saara Ryymin, valo- ja videosuunnittelu Ville Virtanen, livevideosuunnittelu Ida Järvinen, äänisuunnittelu Mika Venhovaara. Kantaesitys Vallilan Kansallisteatterissa 6.10.2021.

Jätä kommentti
1 kommentti

Jännitän etukäteen, kuinka Pajtim Statovcin monisäikeinen teos Bolla kääntyy teatterin lavalle, kuinka kirjailijan sävykäs kieli elää näyttämöllä. Kirjan lukemisesta on niin vähän aikaa, ja pidin siitä kovin, joten olen erityisen herkkä notkahduksille.

Tuomas Timosen näytelmäsovitus on selkeä kokonaisuus kirjan monipolvisesta juonesta. Katsojana koen olevani tukevasti tapahtumien käänteissä mukana. Milja Sarkolan ohjaus puristaa pintaan kipeän olennaisen.

Tapahtumat sijoittuvat Kosovoon, vuosiin 1995–2004. Poliittiset ristiriidat kietoutuvat ihmisten henkilökohtaisen arjen rinnalle ja vaikuttavat kunkin valintoihin. Kahden miehen mahdoton rakkaus on keskiössä, on naimisissa oleva albaani Arsim ja serbi Miloš, mutta Balkanin niemimaan tulehtunut tilanne virittää rinnalle ilmapiiriä, joka venyttää rakastamisen tematiikkaa laajemmalle. Kenen rakkaus on vahvinta ja oikeudenmukaisinta? Millaisissa ratkaisuissa on inhimillisyyttä ja millaisissa pelkkää himoa? Mikä on oikein tai väärin?

Helsingin Kaupunginteatteri – Bolla – Kuvassa Samuli Niittymäki ja Mikko Kauppila – Kuva Ilkka Saastamoinen

Henkilöt kulkevat kuin rastilta toiselle, joilla ratkaisevat kohdalleen osuvia ongelmia. Samuli Niittymäen Arsimin ja Mikko Kauppilan Milošin arasti kehittyvä rakkaus on kaunista ja heidän intiimi kohtaamisensa luonteva. Arsim joutuu vaimoineen ja lapsineen lähtemään Kosovosta, kun taas Milos jää sinne sotimaan. Sodan jälkeen tapahtuva jälleennäkeminen näytelmän lopussa on se hetki, jolloin kaikki punnitaan.

Arsimin vaimo Ajshe (Jessica Grabowsky) on nöyrä ja alistuva, mutta hänessä on yllättäen lopulta näkymätöntä sitkeyttä, joka kantaa murtumien läpi. Jouko Klemettilä ja Ursula Salo työstävät monia pääparin elämään liittyviä henkilöitä muuntautuen hienosti erilaisiin rooleihin.

Helsingin Kaupunginteatteri – Bolla – Kuvassa Ursula Salo ja Jouko Klemettilä – Kuva Ilkka Saastamoinen

Näyttämökuva on niukka ja kertoo viittauksenomaisesti, missä ollaan ja minne mennään. Se antaa tilaa taustalla tapahtuvalle, niin näkyvälle kuin aavistettavaksi jätetylle. Kaisa Rasilan lavastus tarjoaa vain seinämärakenteen aukkoineen, muutaman tuolin ja vuoteen. Siitä tiivistymästä näytelmän henkilöiden on rimpuiltava valitsemilleen teille.

Aleksi Sauran musiikki ja äänimaisema on läpi esityksen se elementti, johon itse eniten kiinnitin huomiota. Se on kuin Statovcin sävykäs kirjan kieli, sillä dialogissa hänen hienot nyanssinsa katoavat. Ja se on kuin yksi rooli näyttämöllä, kulttuurin yhteentörmäykset, ja myös hahmojen mielenmaisema, se paholainen, bolla. Ja kaikkea tätä nousematta päärooliin vaan ujuttamalla kauniin ovelasti äänilonkeroitaan kaikkialle. 

Pajtim Statovci: Bolla. Romaanin sovitus näytelmäksi Tuomas Timonen, ohjaus Milja Sarkola, Sävellys ja äänisuunnittelu Aleksi Saura, lavastus Kaisa Rasila, pukusuunnittelu Elina Kolehmainen, valosuunnittelu Kari Leppälä, dramaturgi Ari-Pekka Lahti. Maailman kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 2.9.2021.

Jätä kommentti
13.09.2021

Me teimme sen

Kategoria: Yleinen

Likka piirteli koko lapsuutensa. Oppi piirtämään ennen kuin puhui selkeästi. Ja millaisia kuvia sieltä syntyikään! Tarinoita, draamaa täynnä. Useimmiten oltiin eläinmaailmassa, mikä saattoi olla piirrettyjen leffojen ansiota – tai ehkä eläimet vaan antoivat vapaamman maaston juoksuttaa mitä villeimpiä ideoita. 

Siihen asti, kunnes likka oppi kirjoittamaan, sain toimia kirjurina. Niitattuja satuvihkosia kertyi lopulta iso pahvilaatikollinen. En epäillyt hetkeäkään etteikö kuvien tekeminen kuuluisi myös hänen aikuiselämäänsä. Niin myös kävi.

Piirtäjäksi syntynyt ilmaisee itseään liki kaiken aikaa piirtämällä. Ilo jalostuu kuvina ja pelko lientyy piirtämällä. Kerran ekaluokkalaisena likka tuli koulusta jotenkin allapäin. Ehdotin, että hän menisi piirtämään tunteistaan, kuten hänellä oli pienempänä tapana tehdä aina kun tapahtui jotain myllertävää. Likka nousi laiskasti rappusia omaan huoneeseensa ja mutisi hieman vastentahtoisesti joojoonsa. Jonkin ajan kuluttua hän tuli viereeni olohuoneeseen ja sanoi, että ei sittenkään viitsinyt tehdä pelkästään surullista kuvaa.

Ja tällainen kuva sieltä tuli.

© Amelia Nyman, 1994

Kun olin saanut novellikokoelman (Mutkanlukutaito 2017) ja romaanin (Kunnes jalkasi kantavat 2019) maailmalle, alkoi päässäni leikitellä lapsille suunnattu teksti. Niin syntyi tarina linnunpoikasesta, jonka pieni poika löytää metsästä. 

Lastenkirjassa täytyy tietysti olla kuvia. Kauas ei tarvinnut katsetta suunnata. Ja kyllä, tyttäreni suostui kuvittamaan tarinani. Alkoi liki vuoden mittainen työrupeama. Tämän oli kai tapahduttava.

Jos tekstin tuottaminen on joskus vaikeaa, niin sitä on myös kuvittajan työ. Meillä ei ollut erimielisyyksiä, mutta samalla tavalla kuin kirjoittaja kipuilee valittujen sanojen, tyylin ja ties minkä kanssa, kipuilee myös kuvantekijä. Mitä tilaaja oikeasti haluaa, mitä itse haluaa, mitä lukijat haluavat? 

Vaan me saimme kirjamme valmiiksi. Kesälintuni lennä, lennä ilmestyy tämän vuoden lokakuussa. Teksti on suunnattu 6–10-vuotiaille, mutta toki sitä voi pienemmillekin lukea. Tarinaan on pujotettu asioita, jotka parhaimmillaan panevat pienet mielet pohtimaan kirjassa tehtyjen ratkaisujen järkevyyttä. 

Kesälintuni lennä, lennä on Stresa Kustannuksen syksyn 2021 julkaisuja.

Jätä kommentti

Niin kuin taivaassa -musikaali, Kay Pollak, Carin Pollak ja Fredrik Kempe,  suomennos Aino Piirola, laulujen sanat Maija Vilkkumaa, ohjaus ja koreografia Jakob Höglund, kapellimestari Eeva Kontu, lavastus Sven Haraldsson, pukusuunnittelu Samu-Jussi Koski, valosuunnittelu William Iles, äänisuunnittelu Kai Poutanen. Suomen kantaesitys HKT:n suurella näyttämöllä 26.8.2021.

Helsingin Kaupunginteatteri – Niin kuin taivaassa – Kuva Otto-Ville Väätäinen

Niin kuin taivaassa -musikaalin tarina nuoren Danielin matkasta maailmanmaineeseen ensin viulistina ja sittemmin kapellimestarina on riipaiseva. Esiintymiset maailman lavoilla on lyöty vuosiksi lukkoon, mutta sydän ei kestä paineita. Toipilas palaa synnyinseudulleen Pohjois-Ruotsiin, pikkupaikkakunnalle josta on äitinsä kanssa paennut kiusattuna lapsena. Siellä Danielin tarkoitus on vain kuunnella musiikkia, mutta toisin käy, kun hänet saadaan houkuteltua kirkkokuoron johtajaksi. Ja pian Daniel saa huomata, että kahvittelu on yhtä tärkeää kuin laulujen hiominen huippuunsa.

Pieni paikkakunta tarjoaa tiivistetyssä paketissa melkoisen määrän erilaisia ihmiskohtaloita. Yhteisöllisyys on kuitenkin vahvaa ja erilaisuutta siedetään, paikoin liiankin pitkälle. Esimerkiksi perheväkivaltaan on tiiviissä yhteisössä vaikea puuttua. 

Musikaali pohjaa Så som i himmelen -elokuvaan (2004), joka keräsi miljoonayleisön ja oli myös Ruotsin Oscar-ehdokas. Säveltäjä Fredrik Kempe kertoo pyrkineensä tekemään musikaalin laulut sellaisiksi, että ne olisivat mahdollisimman luonteva osa kerrontaa. Tämä toteutuu, sillä musiikki on esityksen orgaaninen osa, ei päälleliimatun erillinen.

Liekö syy puolityhjän katsomon, että kesti tavanomaista pidempään päästä esityksen imuun mukaan. Normaalisti katsomon tiheän odottava tunnelma kannattelee ensimmäisiä hetkiä. Niin tai näin, lopulta Jakob Höglundin ohjaama esitys kiinnitti katsojansa hyvinkin tiukasti poimuihinsa, jopa liikutukseen asti. Onnistunut kokonaisuus on ennen muuta kaikkien näyttämöllä olleiden saumattoman yhteistyön tulos, ja lisäksi lavastuksen ja valaistuksen oivaltavien ratkaisujen summa.  

Sven Haraldssonin alun kaunis, niukan graafinen lavastuksen ilme avautuu moneen suuntaan ja liikuttaa elementtejään tarinan mutkissa. Erilaiset pilarit ja laatikot toimivat tilojen rakentamisen lisäksi myös äänimaiseman lähteinä. Ne rytmittävät liikuttelijoidensa käsissä sydämen sykkeinä ja ne kuiskivat ja ropisevat. Ne liikkuvat vinhasti muuttuen oviksi, penkeiksi, puiksi, esteiksi ja jopa kirkoksi.  

William Ilesin valaistus on osa tarinaa. Se keventää, riisuu, jäsentää tai liikuttaa. Myös varjokuvilla väritetään tapahtumia.

Helsingin Kaupunginteatteri – Niin kuin taivaassa –Kuvassa Tuukka Leppänen, Miska Lundberg ja Oona Airola – Kuva Otto-Ville Väätäinen

Ja näyttelijät, he ovat oivasti valittu joukko. Tuukka Leppänen on vahvasti reagoiva Daniel ja Oona Airola hänen vastaparinaan yhtä vakuuttavasti pikkukaupungin nokkela kassaneiti Lena. Näiden kahden suhde kehittyy purkamalla pelkoja ja rakentamalla uskoa elämää kannattaviin voimiin. Kuoroon mahtuu melkoinen tyyppigalleria, jossa Puntti Valtosen myyntitykki Arne puhuu muidenkin puolesta ja lunastaa koomisen paikkansa, Antti Timonen tekee elämää pelkäävän hauraan pastorin tarkasti ja Sanna Majuri hänen Inger-vaimonaan venyy ristipaineessa viiltävästi. 

Danielin hahmoa eri ikäkausina esittävät pikkuviulistit soittavat kirkkaasti. He tuovat välähdyksenomaisesti näyttämölle kuvia Danielin lapsuudesta, johon hän kaipaa, mutta jossa on myös omat peikkonsa.

Näyttämöllä koetaan riemukkaita onnistumisen hetkiä, joita ensemble kuljettaa taidokkaasti. Laulu Me oltiin suursuksee on ilon ylistys, jossa koko näyttämö hehkuu niin lavastuksen, rekvisiitan, valaistuksen kuin kuoron huikeana laulu-kuppirummutus-yhdistelmänä. Elämän tummaa sävyä edustaa pahoinpidelty Gabriella, jonka laulun Emilia Nyman esittää julmetun koskettavasti.

Niin kuin taivaassa on kelpo musikaali, josta jää paljon pohdittavaa kotimatkallekin. Näin esityksen ennakossa.

Helsingin Kaupunginteatteri – Niin kuin taivaassa – Kuva Otto-Ville Väätäinen
Jätä kommentti

LOMASÄNKI

Sulamaan presidentti Kaarle seisoo suihkussa kasvot yläviistoon ja antaa veden voidella itseään. Lämpö kuorruttaa hänet ja heilauttaa autuaaseen muistotilaan, jossa hän seisoo asvalttiin piirretyn ringin kehällä. Viereltä kuuluu kikatusta. Aurinko panee siristelemään ja korttelin sisäpiha väreilee kuin tulikärpäsparvi. Hymyilyttää.  

Kunpa voisi jäädä tähän pidemmäksi aikaa. Mutta ei, velvollisuudet odottavat ja tiukka minuuttiaikataulu tikittää otsaluun takana. Ensin valtioneuvosto, sitten Palamaan uuden lähettilään tapaaminen, radiohaastattelu ja mitä niitä vielä oli. 

Onneksi on avustaja.

Käsi painaa vastahakoisesti vesihanan kiinni ja viileys iskee heti ihon kananlihalle. Kaarle vilkaisee ohimennen peiliin ja toteaa saman minkä vuosien mittaan useasti: komea mies, ei puolta sanaa. Hiusraja pakenee ja silmäpussit suurenevat päivä päivältä, mutta charmi on jäljellä. Hän tekee muutaman poseerausasennon ja ilmehtii hämmennystä, yllättyneisyyttä, mielihyvää ja ankaruutta. Hän urahtaa härnäävästi. 

Tiikeri.

Kaarle nappaa laajalla käden kouraisulla pyyhkeen ja hieroo pyörivin liikkein ihoa. Karhea frotee panee veren kiertämään. Grrrrr.

Peilikaapista hän kurottaa sähköhammasharjan ja jurruttaa hammasrivistöään pitkän tovin. Huuhdeltuaan suunsa hän työntää naaman aivan peilin lähelle ja irvistää koko purukalustolla. Ei ole vielä tarvetta suuhygienistille. Valkoinen linja hohtaa poskiperiin asti. Mutta siitä eteenpäin, niin, katse ei halua jatkaa, vaan jatkaa silti.

Ja se iskee taas. 

Hän yrittää olla ajattelematta sileitä poskiaan ja suuntaa ajatuksensa keittiöön ja Liljaan. 

Lilja on varmaan jo juonut aamukahvinsa joten pitää kiirehtiä että ehtii tuokion rupatella yhdessä sillä yhteistä aikaa on nykyään niin vähän. Onneksi sentään öisin, grrrrrrau ja onneksi Liljalla on päivisin paljon harrastuksia sillä tylsää olisi muuten kun on tämä vuosi ollut melkoinen koettelemus kummallekin, suhteelle ja kaikelle ja lapsillekin vaikka aikuisia ovatkin jo niin silti huoli niiden opinnoista ja tulevaisuudesta ja maailmantilasta niin kuin nyt siltä kantilta että kannattaako lähteä vaihto-opiskelijaksi kun on kaikkialla niin levotonta ja..

Ei auta, ei auta vaikka tietää, ettei ole tarpeen hävetä. 

Sieltä se puskee kuten on vuosien mittaan ottanut tavakseen. 

Muutaman harvan karvan poistaminen ylähuulen päältä pilaa koko aamun. Korvissa kaikuu lapsuus- ja nuoruusajan äänimaisema, kun isä kulki ympäri kotia aamukiireessään ja surisutti parranajokoneellaan. Rapina oli hirmuinen, kun terässänki katkeili. Joskus isällä oli niin kiire, että otti koneen mukaansa ja ajoi parran autossaan, työmatkalla. Kerran hän oli törmännyt maantietolppaan surratessaan leuanalustaa. Silloin Kaarle ajatteli, että joskus hänkin surruttaa, mutta ei koskaan autoa ajaessaan.

Miten tuollaiset äänet voivatkin menneestä tunkea mieleen ja raapia kipeästi aamun pilalle. 

Presidentin ei olisi edes suotavaa kasvattaa partaa. Ei yhdelläkään länsimaalaisella johtajalla ole partaa. 

Kaarle kampaa hiuksensa. Hän yrittää olla katsomatta kasvojaan, joiden sileälle pinnalle tietää alakulon asettuneen. 

Kohta se on ohi. Kun pääsee hommiin. Kun pääsee antamaan madonluvut laiskasti toimivalle viestintäosastolle. Sovittiin että ehdotukset olisivat valmiina tämän viikon alussa, mutta eivät ole. Silloin olivat aina ajoissa kun hän itse oli vastuussa. Hän on jämpti mies.

Iltapäivällä hän näkee uuden, luultavasti hämillään olevan lähettilään, jolle on hyvä antaa eväitä onnistumiseen ja rohkaisua sietää tämän oudon maan olosuhteita ja kansaa.

Ja kun toimittaja esittää illansuussa mitä kohteliaimmin Herra presidentti -tyyliin asettelemiaan kysymyksiä, hän tietää osaavansa vastata, viileän analyyttisesti mutta rakentavasti. 

Ennen kaikkea Kaarle tietää mikrofonin rakastavan hänen ääntään. Se ei ole nasaalia tööttäilyä eikä rohisevaa narinaa, vaan pehmeästi pyörähtelevää samettivirtaa. Pressan plyyshi – niin sitä kuvaillaan mediassa. Ääni sai vuoden voice-palkinnon jo kymmenen vuotta sitten, kun hän oli vasta politiikan portaiden puolivälissä. 

Isällä oli kimakka ääni, hah.  

Rinnassa hulahtaa, ja Kaarle uskaltaa katsoa peilistä itseään silmiin. Nyt vaan tiukkana. Hän on pressa ja hän pärjää. 

Kylpytakki sujahtaa päälle ja muutamalla askeleella Kaarle siirtyy käytävää pitkin ruokailutilaan.

–Joko sä ehdit aamiaisen syödä? 

–Mmmjoo-o, Lilja vastaa lehden takaa.

Kaarle voitelee sämpylän ja kaataa kahvin kuppiin. On puoli tuntia siihen kun auto tulee hakemaan. Koska Lilja on niin keskittynyt lukemiseen, hän avaa puhelimensa ja klikkaa iltapäivälehden sivulle. Ensimmäisenä ponnahtaa esiin otsikko nuorten miesten trendijutusta. Kaarle tuhahtaa, mutta tekstistä osuu silmään yksi sana. Parta.  Miehet ovat valmiita maksamaan 7000 rahaa parran istuttamisesta. Huolettoman näköinen karvanaama on muotia.

Mikä hinta se nyt on muka? 

Kaarle nauliutuu juttuun, lukee ahnaasti. Ajatus tekee laajan kierroksen, noukkii tulevasta kesästä mahdollisia ajanjaksoja, jolloin livahtaa muka lomamatkalle. 7000 ei todella ole paljon.

Kaarlen mieli herkistyy. Hän näkee itsensä seisomassa aamulla peilin edessä, ilman ahdistusta.

Ajatukset laukkaavat villinä. Jonain kesänä Sulamaan presidentti voi antaa  haastattelun medialle kesäasunnollaan hymyillen, rento lomasänki kasvoillaan.   

***

©pirjopuukko

Jätä kommentti

HARAVASTA KATKES PII

Muuten on jo hämärää, vain seurakuntatalon ikkunarivistöön ilta-aurinko ylettyy vielä, ja se tuntuu vilkuttavan minulle kun istahdan sohvalle. Risti loistaa tiiliseinällä kuten joka ilta, muistuttaa että talo on siunattu, harrassieluisia huhuileva: tervetuloa ihmispolot, pelastetut tai yhä harhaan kulkevat, tervetuloa, täällä kohtaat ihmisen ja hengen. 

Minulla ei ole harrasta mieltä, ei ainakaan uskonnollista. Voiko mieli olla harras ilman uskontoa? Monenmoista tehdään hartaasti ilman minkäänlaista rihmaa jumaliin ja uskontoihin, joten annan mielelleni luvan olla harras ilman uskontoa. Pyöröpuikko lepää sylissäni vain hetken ja kohta tuiskin taas käsinvärjätyn langan silmukoita menemään. Design-villapaidan yläosa on jo valmis ja nyt kiritään kohti helmaa. Tämä on kiihkeästi etenevä topdown-työ ja on muistettava lopettaa ennen lattianrajaa. Ajatus hartaasti tekemisestä alkaa naurattaa. 

Assosiaatio on hurmaava mahdollisuus. 

Pystyn herättämään henkiin vieläkin ne äänet, jotka kulkeutuivat avoimesta ikkunasta korviini juuri nukahtamisen hetkellä, kesäisen yön äärellä. Naapuritontilla oli jo aikaa sitten suljettu kesäterassi lahoavine rakennelmineen ja se houkutteli illan ja yön kulkijoita yllättävän kusihädän iskiessä. Joskus niin tapahtui päivisinkin. Tyypit yrittivät ahtautua syrjäisimpään nurkkaan ikään kuin ympäröivään miljööseen sulautuneina ja lorottivat jäykistyneessä köyryasennossa muina miehinä. Naisiin ei silmäni koskaan osunut noissa hätätilanteissa. Parvekkeella asiaa ei voinut estyä näkemästä ellei pitänyt silmiään kiinni tai kirjaan naulittuina. 

Naisen ääneen havahduin kerran juuri  ennen unen tuloa. Ensin luulin jonkin eläimen meuhaavan ulkona. Pikkukaupungin keskustaan eksyy öisillä vaelluksillaan kaikenlaisia eläväisiä. Tuossa äänessä oli kuitenkin jotain tuttua. Horteen lamaannuttamat aistini rekisteröivät intohimoon liittyvää ääntelyä. Oliko se todella sitä? Eläimen kiimaa? Mitä kauemmin ääntely jatkui, sitä enemmän aloin hahmottaa, että ihminen siellä ääniaaltoja tuotti. Toisen kerroksen ikkunani oli sen verran raollaan, että tunnistin aaltoilevan voihkinnan naisen kiihkoksi, jota rytmittivät murinamaiset miehen urahtelut. Kesäilta oli houkutellut kohdakkain osuneet ja toivoin että tuo kiihkon tekele rynnisi nopeasti päämääräänsä, jotta voisin nukahtaa. Niin ei käynyt. 

– Älä shinne, ei she shielä.

– No vittu kun mä yritän. Misshä helvetissä she on?

– No nyt, juu juu juu…eiku taash…

Ja se jatkui ja jatkui. Välillä ärräpäät luikahtivat terävinä. Kun homma pääsi uudelleen nousukiitoon, mouruaminen kiiri pidäkkeettä. Nainen pyyteli tulemaan ja voihki ja mies hoki ihanaa pillua. Sitten meni taas mönkään. Pariskunta päätti vaihtaa paikkaa. 

– Perkele tässhä penkillä on naula shaatana.

– No mä shiirryn vähän.

Ei puhettakaan että olisin voinut nukahtaa, joten annoin autuuden virrata ikkunanraosta ja pohdin, kuinka monessa makuukammarissa kuunneltiin samaa harrasta yömessua. Kukaan ei kuitenkaan ota puheeksi sitä pihalla tavattaessa, vaikka kertomisen halu mielessä miten kihelmöisi. 

– – –

Ikkuna on ihmeellinen näyttämö, katsoa tai kuunnella, ja miksei haistellakin. Etelässä mammat ja papat istuvat ulko-oven vierellä kadulla. Siellä katsellaan ujostelematta vieraita ja outoja ihmisiä. Kuinka teräviä ne katseet olivatkaan Firenzen keskustan ulkopuolella, kun kävelimme siskon kanssa majapaikastamme bussipysäkille. Aina samat mammat ja papat, vaienneina kun kuljimme ohi, sen jälkeen taas papatusta, kun oudot ohikulkijat oli mitattu. 

Meillä  täällä katsellaan ikkunasta. On katseltu aina. Hienompi väki aiemmin juorupeilien kautta. Ruokapöydässä istuessani tunnistan itsessäni hienoisen kyylän, kun seuraan vinottain vastapäätä olevan kerrostalon tapahtumia. Erityisesti yhteen vanhaan mieheen olen kiinnittänyt huomioni. Hänen parvekkeensa on tyhjä. Siellä on vain se jokaisella parvekkeella oleva teline, johon voi ripustaa tuulettumaan vaatteita. Olen nimennyt miehen Kaukoksi.

Kauko tuo joka päivä suunnilleen samaan aikaan telineeseen kuivumaan yhden alusvaatteen, housut tai paidan. Näin tapahtuu yhden maissa iltapäivällä. Siitä alkaa kuvaelma, jossa mies käy aika ajoin kokeilemassa, onko vaate mahdollisesti kuiva. Kauko hiipii selkä köyryssä, lähestyy hitaasti telinettä, ojentaa kätensä varoen. Jos vaate ei ole kuiva, hän hiipii takaisin sisään. Kun Kauko vihdoin tuntee näpeissään kuivan kankaan, hänen selkänsä aivan selkeästi suoristuu hetkeksi, hän irrottaa vaatteen lempeästi ja kävelee reippain askelin sisään. Muutoin Kauko ei vietä aikaansa parvekkeella. 

Olen alkanut rakennella Kaukolle elämäntarinaa. Mies on syntynyt Hämeessä, ehkä Hattulassa. Hänellä on ollut erikoinen elämä. Tai ehkei se loppujen lopuksi ole erikoinen, mutta hyvin alakuloiseksi se on muovautunut. Loppunäytös ennen vanhuutta tapahtuu lammen rannalla.

– – –

 – On niin kuin vapahtaja kävelisi tässä paljain jaloin, Kauko  huokaisi ja hieroi rouhealla kämmenellä rinnuksiaan. 

Tanen kanssa oli iltapäivällä käyty kirkonkylällä pitkäripaisessa. Sieltä hankittu neste kulki lämpöisenä kurkkua pitkin kohti vatsaa ja pani jo mennessään mielen väräjämään, niin lempeästi että saattoi kuulla harppujen helisevän lähimetsän kuusikossa. Ei harmittanut enää mikään, ei yhtikäs mikään. Ei äksyilevä muija eivätkä näsäviisaat kakarat. Työvoimatoimiston kuivakkaat virkailijatkin olivat yhdentekeviä, mitä niitä nöyristelemään, ei mitään.

Tane istui vieressä hiljaa. Hänen kasvoillaan purjehti lempeillä aalloilla valkopurjeinen vene. Tane oli usein puhunut haaveestaan päästä merille, oikeisiin miesten hommiin. 

– Kyllä minä sen laivapaikan otan. Saimaalla ja Pihjalaveellä kun seilasin nii oli elämä toisella tolalla. 

– Et sinä mihinkään lähe, aina puhua lotkotat joutavia, Kauko sanoi.

Tane pulputti taas tuota haavettaan ja lisäili siihen viime aikoina syntyneitä uusia suunnitelmiaan. Poski nyki tunteikkaasti, vaikka Tane oli olevinaan karski mies.

Oli se semmoinen aine tuo alkoholi. Varsinkin ensimmäiset kieltä kirpaisevat pisarat. Ei niitä oikein saattanut verrata mihinkään muuhun, taivaspaikkaa siinä hiplailtiin. Sellainen se vapahtaja oli: hyvä, lempeä, rauhoittava, vaivat poistava. Juu, siltä se tuntui, että vapahtajan pehmeät jalkapohjat olisivat hivelleet rintalastaa ja kylkiluita pitkin hieman vasemmalle, sydämen kohdalle, missä ne vallan hyvästi sivelivät. Kyynel perkele ison miehen silmäkulmaan turahti.

Kauko katsoi valtavaa kuusta, vihreätä, tumman vihreätä, kuin laahuksiaan kantavia rosoisia käsivarsia kerroksittain. Hän horjahti hieman ja lähti kävelemään määrätietoisesti kuusta kohti. 

– Mihin sie nyt könyät?

Kaukon kaikki aistit olivat virittyneet toiselle taajuudelle eikä hän reagoinut kaverin murahduksiin. Aluskasvusto kahisi hänen harppoessaan saappaineen kuusen runkoon kiinni, hän käänsi selän sen kylkeä vasten ja painautui tiukasti karheaan pintaan kiinni. Jostain hyvin kaukaa nousi mieleen kuvia. Ajatukset poukkoilivat kiemuraisia polkuja mutta löysivät lopulta pehmeän saarekkeen, jolle pysähtyivät. 

Siellä oli pieni kammari ja keittiö sekä lämmin hella ja ulkorappusilta kuului laulua. Isä veisteli kirveen vartta, entisen katkenneen tilalle. Oli lauantai-ilta ja sauna lämpiämässä. Savunoro keinui piipusta korkealle suoraan taivasta kohti ja hajosi kevyeksi peitteeksi pihan ylle. Vastakset tuoksuivat keittiöön asti. Isä lauloi puuhaillessaan aina samaa laulua.

– Haravasta katkes pii, ja katkesi vielä toinennii, isä teki uuvven piin ja sillä me sitten haravoitiin.

– Pittääkö sitä aina jollottaa samaa laulua, kun ei ees nuottikorvaa ole. Variksetkin lähtevät karkuun, äiti kivahti pistäessään saunapyyhkeet eteisen penkille.

Kaukosta oli ollut läikehtivän lämpöistä, kun isä möräkällä äänellään päästeli noita notkahtelevia nuottejaan. 

Vieläkin saattoi muistaa tarkalleen isän hymyn, sillä lyhyiden hampaiden rivistö näyttäytyi leveänä ja valkoisena. Välillä isä ropsasi kourallaan sängen peittämää poskeaan ja nosti sormet ohimolle, harasi hiuksia taaksepäin, katsoi hetken kaukaisuuteen ja jatkoi taas puuhiaan.

Haravasta katkes pii.. voi vietävä että isän laulu niin kovasti soi päässä. Saunan lauteillakin se sitä usein aloitteli ja kurkisti kiusoitellen kulmiensa alta äitiä, joka alkoi vastoa oikein antaumuksella. Isä lopetti laulun ja hipaisi kämmenellä äidin olkapäätä kuin huomaamatta, mutta kyllä äiti sen huomasi, painoi päänsä alas ja piti taukoa vastomisessa.

Kauko katsoi kuusta. Tiheiden oksien sisällä oli hämärää vaikka oli vasta iltapäivä. Kun laski katseensa, näki pehmeästi taipuvia havulehvästöjä, jonka alimmat oksat olivat kuin morsiamen laahus. Siitä syöksyi mieleen se syyskuun ilta, jolloin Kauko pyörähteli elämänsä ainoan tanssin, häävalssin Marjan kanssa. Oli siinä ollut opettelemista, mutta pakoonkaan ei ollut päässyt. 

– Nyt et kulta karkuun juokse, vaan opettelet ihan nätisti valssin, se ei ole edes vaikeaa. Ja minun hääpuvun helmat peittää sinun jalat eikä kukaan kiinnitä huomiota sinun askeliin, Marja oli nauranut ja kiusoitellut.

  Voi hittolainen, että se osasi hääpäivänä olla kaunis. Joku oli käkertänyt sen piikkisuoran tukan pehmeiksi kiharoiksi ja sen katse säihkyi luomiin sivellyn sinisen värin kirkastamana. Huulet oli punattu vadelmiksi. Marjan takia kannatti pyörähdykset tehdä vaikka kuinka arastutti, kun askeleet tömpsähtivät mikä minnekin. 

– Hienosti se menee, muista pyörittää kunnolla, Marja kuiskasi kun Termosen Tuomo päästi ensimmäiset äänet kitarallaan.

Marjan tuoksu pani pään sekaisin. Mitä olivatkaan lorottaneet sen kaulalle. Nenä tarrautui siihen kiinni eikä olisi millään irtaantunut, mutta valssi loppui ja elämän tärkeimmän ensi-illan esirippu laskeutui.

Kaukon ajatukset venyivät kaikkiin niihin hetkiin, joiden avulla hän ylipäätään oli jaksanut rämpiä elämäänsä eteenpäin. Oli nuo perkeleellisen kauniit muistot. Jos niitä ei olisi, maailma olisi läpeensä mustaa ja hän voisi saman tien kävellä Mustalampeen ja upota sinne. 

Kauko nosti kippoaan ja valutti nektaria kielen kouruun. 

Marja oli ollut hyväntuulinen nuorena. Hymy leikki sen huulilla kuin kisaavat kissanpennut ja niitä huulia oli pakko suudella, hymyä ja huulia. Marja nauroi niin herkästi. Mutta aivot oli tytölle annettu, pirun terävät. Liian terävät. Sitä Kauko ei nyt enempää halunnut ajatella. Hän otti taas pienen kulauksen ja ajatteli Marjan silkkisiä hiuksia, jotka olivat täynnä lupauksia, mahdollisuuksia ja karttoja paratiisiin. Pitkät hiukset valuivat Kaukon poskea pitkin, kun hän oikein työnsi naamaansa niihin. Silloin kallistui maailmanpyörä, seireenit lauloivat hiuspohjassa ja pyysivät tulemaan yhä syvemmälle. Kauko kuljetti terävää nenäänsä ja teki jakauksia pitkin poikin Marjan hiuspehkoa. Niskakuoppa oli kaikkein ihanin paikka. Syvä ja pehmeä. 

Vuosia kului, vaan niiden kuva oli hämärä. Kaukon mieli ei tahtonut niille taipua. Ovet kävivät, työt vaihtuivat, aurinko meni usein pilveen.

Sitten Marja leikkasi tukan lyhyeksi, otti tiukan permanentin ja muuttui. Etenkin heti permanentin ottamisen jälkeen hiukset haisivat tosi pahalle. Niissä ei ollut jälkeäkään pehmeistä aalloista, joihin nenänsä olisi voinut työntää. Kiharat olivat napakoita kuin upseerit, jotka jakelivat käskyjään ja vetäytyivät sen jälkeen kuoreensa.

– Mitä helevettiä sie siellä luuhaat, kuusen juurella? Tule nyt Kauko perkele juttua veistämään, ei tänne oo tultu yksinään ynisemään!

Tane alkoi hermostua. Kauko oli syvällä muistoissaan eikä halunnut vielä katkaista virtaa, joka oli lähtenyt liikkeelle. Hän tiesi, että se ei kauaa kestänyt, oli nautittava joka hetkestä, jolloin ahdistus ja alakulo pysyivät loitolla. Hän käveli kuusenoksien ali ja tuntui kuin ne olisivat harjanneet hiuksia. Pehmeä suuri harja pyyhki päälaen yli ja Kauko muisti, kuinka Marja oli sukinut sormillaan hänen kuontaloaan. 

– Minun oma peikkopoika, se oli sanonut. Niin oli sanonut. Monta kertaa.

Kauko nosti peltimukin huulilleen. Kurkkua kuristi. Että tämä elämä osasi lähteä matkoilleen. Ei siihen tarvittu kuin hieman heikkoa luonnetta ja valtavasti epäonnea. Yksi lyönti. Jonkinlainen piikki oli päässyt pujottautumaan kudelmaan ja silmäpakoja siinä sitten jahdattiin. Ne lähtivät vauhdikkaasti laajenemaan halkeamiksi. Halkeamat levenivät vuosien mittaan ja vähitellen niiden aiheuttamaa tuskaa oli pakko lievittää.

Juomalla pääsi pakenemaan kertaheitolla, noin vaan. Niin kuin nyt.

Kerran oli käyty varastamassa kirkkoviinit, kun ei muuta ollut saatavilla. Tanen kotoa oli otettu saunasta ämpäri ja siihen lorotettu ehtoollisviinit. 

– Muistatko Tane ehtoollisviinit?

– Elä sieltä huutele kun tule tähän viereen perkele.

Kauko rämpi pöpelikön läpi ja istui Tanen viereen, katsoi tätä ja iski silmää.

– Oltiin aika rohkeita poikia. Ämpärintäysi viiniä käsissä hiippailtiin lammen rantaan noin vaan.

– Miel oli kuin kermaa, Tane sanoi venyttäen nautiskellen jokaista tavua. 

  Kumpikin istui vaiti paikallaan. He tiesivät ajattelevansa samaa asiaa, yhteistä sankaritekoa. Silloin oli juuri satanut lunta ja varkaat helppo jäljittää. Nolosti temppu oli päättynyt. Kuten moni muukin.

– Kuinka pitkään se Marja sillä kerralla olikaan siulle puhumatta, Tane naurahtaa.

– Sinä älä saatana kärvennä, riittää kun minä sitä hiljaisuutta sain hoivata, Kauko kimpaantui ja pomppasi pystyyn.

Hän horjahti pahasti ja otti tukea pihlajanoksasta. Että kaiken päälle pitää vielä sietää kaverin ivaa. Se loppui nyt. Päässä kuohahti. Viina yritti pehmittää synkkiä ajatuksia, mutta Kauko antoi kuohun nousta. Hän lähti kompuroimaan lammen rantaa kohti. Mustalammi. Monesti hän oli mielessään sinne itsensä upottanut. Nyt mentiin oikeasti. Kauko keräsi hereillä olevat ajatukset kokoon, puristi esiin tahdonvoimansa ja ryntäsi eteenpäin.

– Elä Kauko taas ala tuota, mie en jaksa sinua ruveta estelemään ja siun kanssa tappelemaan ja  painimaan, Tanen ääni kuului selän takaa.

Kauko ei kuunnellut, ei tahtonut kuunnella. Hän oli jo kaukana. Maa alkoi olla kosteaa, lammen höyryttämää, kengät upposivat pehmeään. 

– Kaukoooo, tule naukulle eläkä höperehä. 

Veden pinta värisi. Kauko katsoi sitä kauan, liikkumatta.

– Mitä sinä pelkäät, hän kysyy vedeltä. 

Vesi ei vastannut. Marjakaan ei ollut vastannut vaan seissyt väristen. Kauko astui ensimmäisen askeleen. 

– En minä sinulle mitään pahaa tee. En minä kellekään pahaa. Haravasta katkes pii ja katkesi vielä toinennii. 

Mutapohjainen lampi oli jo rannasta syvä. Keskemmällä se olisi muutaman metrin syvyinen. Se riittää. 

Tanen askeleet lähestyivät tömpsähdellen. 

– – –

Olenpa kehitellyt Kaukolle inhottavan elämänkaaren. Soisin hänelle mieluusti toisenlaisen, sellaisen kuin hänen yläpuolellaan asuvalla isolla karvarintaisella miehellä, joka tulee aina ylävartalo paljaana parvekkeelle ja levittää kädet, venyttelee, kaivaa taskustaan tupakan ja sytyttää sen. Imee kiivaasti henkeen ja puhaltaa ulos autuaallisen näköisenä leuka yläviistoon nostettuna. Viimein töpöttelee palavan natsan sammuksiin parvekkeen kaiteeseen, kurkkaa, näkeekö kukaan ja pudottaa natsan alas. Sitten mies nostaa kädet ylös, tekee niillä isoja ympyröitä ja ravistaa hartioitaan ja painelee sisään. Hänen elämänsä on taatusti aivan erilainen kuin Kaukon, uhmaa ja voimaa täynnä. Vai näytteleekö hän? En jaksa miettiä sitä tarkemmin. Ehkä teen sen myöhemmin. 

Hups, joko tästä neuleesta tuli liian pitkä? Hämäräkin on jo vaihtunut pimeään.

***

©pirjopuukko

Jätä kommentti

Kaksi puolta

Onpa hyvä että kävin eilen katsomassa etukäteen tämän paikan. Nyt on etenemisjärjestys valmiiksi mietitty ja hommiin voi ryhtyä heti. Joudun parkkeeraamaan jalkakäytävälle, mutta sille ei nyt voi mitään. 

Mikä onnenkantamoinen että rupesivat rakentamaan näitä taloja, joissa on seinänlevyiset lasitetut parvekkeet lattiasta kattoon. Kaikki asukkaat ei niitä kykene pesemään. En kyllä ihan ymmärrä, minkä takia koko parvekeoleminen pitää laittaa kaiken kansan nähtäville. Onko tämä nyt kaunista ja ehyttä kaupunkikuvaa, kun jokaisen parveke on näyteikkuna? Kaikilla ei edes kovin edustava. Kun samassa talossa on muoria ja vaaria ja juuri kotoaan omien siipien kannattelevuutta opettelevia, niin tyylikirjo on taattu. 

Kun tästä katutasolta katsoo, niin mitä mahtaa kertoa polkupyörä parvekkeella? Ilmeisesti talon pyörävarasto ei ole turvallinen säilytyspaikka. Tänä päivänä ei taida mikään olla turvassa lähes missään. Reiskan keltainen Jopo varastettiin lukittujen ovien takaa autohallista. Eikä sinne halliin pääse kuin talon asukkaat. Reiska osti uuden keltaisen Jopon ja sekin vietiin. Sen vaimon musta Jopo ei varkaille kelvannut. Reiska osti sitten käytetyn mummopyörän ja se on säilynyt.

Yhden talon parvekkeella on joka ainut kerta ollut nuorimies lukemassa. Se istuu muovituolissa ja lukee. Parvekkeella ei ole muuta kalustusta kuin valkea muovituoli ja pyöreä pikkupöytä. Mies ei häiriinny lasien pesemisestä vaan jatkaa lukemista kuin en olisikaan siinä edessä keikkumassa. Jotkut taas suojaavat yksityisyyttään ja ripustavat katosta lasien taakse verhoja, suoria tai rimpsutettuja. Sitten on erilaista tarranliimaajaa. Kaihdinliikkeiden maksupääte vinkuu tiuhaan, kun tätäkin tienoota katselee. 

– – –

Nyt kori ylös viidenteen kerrokseen ja kun sen lasit on pesty siltä leveydeltä, minkä nosturinvarsi sallii, niin kerros kerrallaan alaspäin, auton siirto ja seuraava setti taas ylhäältä alas. Osui hyvä ilmakin, ei paista mutta ei sadakaan. Jos aurinko paistaisi, niin joku kotona oleva tulisi taatusti valittamaan, että tulee raitoja, koska auringonpaiste kuivattaa liian nopeasti. Sitten joutuu selittämään, että ei tule meidän aineilla ja vehkeillä raitoja. 

Nämä lasitalot on tosiaan oman työnteon kannalta luojan lykky. Liikehuoneistojen  ikkunoiden peseminen katutasolla on viheliäistä. Suutaan piekseviä jalkakäytävällä kulkijoita siunaantuu joka kerta. Joskus ihan vaan huvikseen huutelijoita, mutta myös niitä, joiden elämää pesutapahtuma häiritsee. Työskennellessä pitää varoa kadun liikkujia, ettei roiski ja huiski niitä. Täällä sen sijaan on oman tilansa herra, nosturin korissa turvallisesti eikä ketään tarvitse väistellä. Jos joku idiootti alapuolella alkaa soittaa suutaan, minulta voi lipsahtaa vesisankollinen alas. Tai voin ainakin ajatella niin, vaan en kuitenkaan uskalla viskata – vieläkään, tuskin koskaan. Ja täytyykö uskaltaa? Velipoika tekisi sen, huutelisi vielä pitkään perään. Sillä on joutuisat hoksottimet ja sana hallussa, aina. Me ollaan niin erilaisia. Minä olen tullut isääni. 

Äiti sanoo että nappasi isän pois kuleksimasta, kun näki työpaikalla, että menee hyvä mies hukkaan pelkän puhumattomuuden tähden. Tiedä sitten, menikö se noin. Isä on aina vaan hymähdellyt asialle. 

Ja isän hiljaisuuden lisäksi minä alan heti änkyttää, jos jännitän tai joudun uuteen ja outoon tilanteeseen. Sanat vaan jää silloin kurkkuun. Minua ei kukaan ole ottanut pois kuleksimasta, joten vanhanapoikana pitää maailmaa katsella. 

Onneksi on harrastuksia, joissa tapaa muitakin itsekseen viihtyviä. Kalastusporukoissa kukaan ei vaadi, että avaisi suunsa. Jotkut siellä juttelevat, mutta saa olla omissa oloissaankin. 

– – –

No niin, tästä aloitetaan. Saa nähdä, mitä päivä tarjoaa. Toivoisin aina vain puhtaita laseja, mutta joskus tulee yllätyksiä, joista en välittäisi. 

Kun silmiään ei voi ummistaa, on ihmisten asumista lähes pakko havainnoida. Kiinnostavaahan se tavallaan on. Ihmisen mielikuvitus on siinäkin rajaton. Minä en omassa elämässä vieraile kovinkaan monen kodissa, joten olo on vähän niin kuin bussin ikkunasta seuraisi matkan varrelle osuvia pihoja. 

Toisilla on täydellinen kattaus kesänviettoon, ruokapöytä tuoleineen ja kulmasohva oleiluun, tyylikkäitä keramiikkaruukkuja ja tarkkaan harkittuja koriste-esineitä ja patsaita, sekä kynttelikköjä. Sitten on lähes tyhjiä parvekkeita, vain pari tuolia ja pikkupöytä, ehkä kuntopyörä nurkassa. Joillekin tila on ainakin osin romuvarastona. Ja sitten on erikseen kissaihmiset, parveke täynnä kiipeily- ja raapimistorneja. 

Kuin eilisen päivän muistan sen pesukerran, kun hilasin nosturikorin ylös ja siellä oli koko parveke täynnä nukkuvia ihmisiä. Patjoja oli levitelty vieri viereen. Nukkuivat niin sikeästi etteivät heränneet siihen kun asetuin pesemään laseja. Joku nuorimies siellä jossain vaiheessa nosti tokkuraisena päätään ja luuli kai näkevänsä näkyjä. Hieroi luomiaan ja katsoi uudelleen silmiään levitellen. Jatkoin työskentelyä keskeytyksettä kuin en olisi mitään nähnyt. Miekkonen haroi tukkaansa, pyöräytti päätään ja painoi sen sitten takaisin patjalle. Juhliminen oli ilmeisesti ollut rajuhkoa.

Jotkut ovat niin säikkyjä että kiiruhtavat kääntämään kaihtimet tiukasti kiinni. Ja toiset taas seuraavat arvioivan tiukalla katseella, että tuleeko puhdasta vai ei. Yritän olla kuin en huomaisikaan ja teen vahvoja kaaria lastalla. Sen osaan. Huomautuksia ei ole tullut enkä niitä tahdo saadakaan.

Kappas, tuohon laitaan jäi harmaata. Viimeistellään siis uudemman kerran. Noiiin, nyt on kirkas. Tämä kerros on siis valmis, ei muuta kuin kori alemmas. Hyvin saa korin siirtymään tasossaan yhden isonkin asunnon leveyden verran, joten ei tarvitse siirrellä nosturia monia kertoja. Täytyy katsoa sitten alhaalla, paljonko aikaa kului, niin voi arvioida urakan keston ja sen, mihin väliin saa sovitettua kahvitauon. 

– – –

Kolmas kerrosrivi jo eikä yhtään pysäytystä. Ja tuuli niin mukavasti kuivaa hikoilevaa niskaa. Joskus päivät vaan on sellaisia, että asiat sujuvat. Saan työt ajoissa valmiiksi ja kerkiän kalaan. 

– Hyvää päivää. On niin kiva, kun kohta saa taas katsella puhtaiden lasien läpi. 

Rouva oli tullut niin hiipien, etten ollut huomannut mitään liikettä parvekkeella. Yksi laitalasi on raollaan ja sieltä se on päänsä ulos työntänyt. Vastaan sille.

– Tämä jokakeväinen juttu jälleen.

– Ootteko törmänny semmoseen lasiin, jota vasten olis lintu lentänyt?

– Ei, ei ole tullut vastaan.

– Niin paljon kun minä näistä parvekelaseista tykkään, niin on aivan kamalaa kun pikkulintuja napsaa jatkuvasti lasia päin, vaan minun asunnon kohdalle ei ole osunut, kun laitoin tuon haukkatarran lasiin, mutta tuosta kadulta niitä säännöllisesti kuolleena löytyy, luulevat että ilmatila jatkuu, kun pelkkää heijastavaa lasipintaa on edessä, se on sama juttu näissä kaikissa taloissa, ja tuossa kauppakeskuksen tornitalojen luona minua aina pelottaa, että päähän kopsahtaa lintu, siinä riittää valetaivasta, melkein pilviin asti. Ovat lehdissäkin kirjoitelleet asiasta.

– Niinkö. En ole huomannut, semmoisia juttuja. 

Rouva jatkaa kaklatustaan kaikenmaailman asioista, kunnes siirryn siihen laitimmaiseen lasiin, josta hänen päänsä on työntynyt ulos. Hän siirtyy ja avaa jo pestyn lasin ja jatkaa, kunnes olen valmis.

– Nämä on nyt pesty, nämä teidän lasit, on siirryttävä eteenpäin.

Rouva huutelee vielä perään mukavat päivänjatkot. Arastelen noita juttelemaan tulevia. Kerran tuli lauleskeleva nainen parvekkeelle ja kun se huomasi minut, niin alkoi pyydellä kahville. Kieltäydyin. Ei kerrasta uskonut. Tuli siihen ihan tyrkylle ja maanitteli, että kai pullakahvin verran taukoa ehtii pitää. Hän olisi kantanut aivan viereen pikkupöydälle. Sanoi, että ystävän piti tulla vieraisille, mutta sairastuikin ja niin oli kahvipullaa yllin kyllin. Kiemurtelin ja yritin näyttää oikein kiireiseltä. Valehtelin että on vielä toisen talon lasit pestävänä. Tuskanhiki kasteli paitaa ja änkytin jotain. Lopulta nainen uskoi ja paineli sisään vauhdikkaasti. Loukkaantui vissiin. 

– – –

Niinpä taas päivä on pulkassa. Kirkkailta näyttävät lasit tästä alhaalta katsottuna. Pian katupöly ja tänne leijaileva rakennuspöly alkavat kuorruttaa pintoja. Sade huuhtelee aina välillä. Ja kesäksi ihmiset tyhjentävät puutarhojen kukkavarastot  parvekkeille katseltaviksi. 

Harmittaa vaan ne linnut. Minua työllistävä onnenpotku on niille ansa. 

***

©pirjopuukko

Jätä kommentti