Kuva: Amelia Nyman Art

Takarivin tontut vasemmalta: Pekka Arppe, Jaana Sarell, Maritta Hirvonen ja Tero Seppänen. Istumassa vasemmalta Irmeli Westermarck, Pirjo Toivanen ja Pirjo Puukko.

Stresa Kustannus osuuskunnan joulukampanja käynnistyi 23.11. ja jatkuu 14.12. asti. Meidän kirjamme saat suoraan kotiisi nopeasti ilman postikuluja. Kaikkien kirjojemme hintoja, tämän syksyn uutuuksia myöten, on alennettu. https://stresa.fi

Vuonna 2017 perustamamme kustantamo on kartuttanut tuotantoaan mukavasti, ja monipuolisesti niin kaunokirjallisuudella kuin tietokirjallisuudellakin. Pienkustantamon kirjat eivät juuri näy blogistien arvioita lukuun ottamatta missään. Voimme vain kaukaisesti haaveilla kirjapinoista Suomalaisen Kirjakaupan pöydillä.

Nyt pukinkonttiin pienkustantamon kirja.

Minulta voi kysyä myös suoraan omia kirjojani (novellikokoelma Mutkanlukutaito ja romaani Kunnes jalkasi kantavat).

Jätä kommentti

ODESSAN HELMI

Tuntematon numero. Pärisköön rauhassa, on joku lehtimyyjä. Jos on tuttu, niin jättää viestin – mikäli on tärkeää. Ei näemmä auta vaikka on markkinointiesto, kun aina joku osaa kiertää sen. Vietävän sitkeä soittaja onkin. Katsotaan miten kauan jaksaa. Siinä tanssii puhelin piirongilla kuin kattilasta yli kuohuva perunankeitinvesi liedellä. Just piti itse soittaa tytölle ja kysyä, mikä sen koiralla on, kun piti lääkäriin viedä. Lopeta nyt jo, että pääsen soittamaan. Että jaksaa tuo hylkyläinen. 

Pakko ottaa riski. 

– Hyvää iltapäivää Marja! Vastasithan viimein. 

– Hyvää iltapäivää. Mutta anteeksi, kenen kanssa minulla on nyt ilo keskustella? Ääni kuulostaa tutulta, mutta nopealla äänimuistikelauksella yksikään nimi ei tartu haaviin. 

– Onko mun ääni muuttunut niin paljon, ettet tunnista. Hyvänen aika Marja, sanooko ohjelma Unkarin kuutamon alla sinulle mitään? 

– Eikä! Pertti! 

Onneksi en livauttanut vahingossa Odessa-nimeä, jolla olen häntä aina mielessäni kutsunut. 

– Perttipä juuri. 

– Miten ihmeessä sinä jaksat antaa puhelimen tuutata ja tuutata. Kauanko olisit vielä jaksanut? 

– Voi kuule, toimittaja-ajoilta jäi selkäytimeen, että sinnikkyys palkitaan. Olisi jäänyt monta hyvää dokumenttia tekemättä, jos olisin luovuttanut heti ensimmäisen torjunnan edessä. 

Tuo ääni. Ärsyttävä mutta mielenkiintoinen, hieman entisestä tummunut ja tupakan lohkoma. Olisi pitänyt tunnistaa, mutta herranen aika siitä on liki kolmekymmentä vuotta. Ja kun joku lepää vuosikymmenten takana uinuvassa aikalaatikkossa, jonka kansi on tiukasti kiinni, sitä ei yksinkertaisesti ole olemassa. 

– Aivan, muistan toki sinnikkyytesi.

Odessa nauraa makeasti. Hän tietää olleensa takiainen, josta oli vaikea päästä eroon. Niin hankalaa asiaa ei ollutkaan, ettei hän olisi jollain tavalla saanut asianosaisia sitä selvittämään. Siksi virastoissa pakoiltiin häntä. 

– Yritin pysytellä pois sosiaalisesta mediasta, mutta niin paljon ajankohtaista sinne on siirtynyt ettei vanha toimittajakettu – vai ketku, ihan miten vaan, no ei vaan osannut olla tulematta mukaan. Siellähän olikin Facebookissa puoli Yleisradiota meidän ajalta. Ei mennyt kauaa, kun sinua ehdotettiin mun kaveriksi. En ottanut, vaan päätin yllättää. 

Aivan. Sen sinä taidat. Et ole muuttunut. Mahdatko itse tietääkään, kuinka sinua imitoitiin, kun jouduttiin syystä tai toisesta ylipääsemättömältä vaikuttavaan tilanteeseen? 

– ja kun sun puhelinnumero ei ollut salainen, niin tässä ollaan. Arvasin että fiksuna tyyppinä et vastaa tuntemattomiin numeroihin. On kuule kiva kuulla sun ääntä. Lähdit niin yllättäen pois Ylestä. Kun tulin Grönlannin työmatkalta ja kysyin sua miksaajaksi, niin sanottiin että sori mut se on lähtenyt pois. Mihin sä oikein menit? 

– Lähdin katsomaan, olisiko minusta johonkin muuhun. 

– Etkö sä viihtynyt Ylessä? Tunnuit tykkäävän äänimaailmojen rakentelusta, ja osasit sen. Mä toivoin aina sua miksaajaksi, kun oli vaikeempi homma edessä, koska sun pinna kesti. Ja sulla on rytmitajua ja hitsi, miten nopeasti leikkasit nauhaa. Jotkut hinkkasi ja hinkkasi leikkauskohtaa ja töpötteli sitten hartaasti nauhateippiä paikalleen. 

– Olen vaan niin kärsimätön luonne. 

– Et et et ole, kärsimätön ihminen on hermostunut. Sä et hermostunut. Vieläkö muistat Odessan? Sen valmiiksi saattaminen olisi kestänyt jonkun muun kanssa ikuisuuden. Sun ilme oli ikuistamisen arvoinen, kun toin ostoskärryssä nauhakasan, josta feature piti koostaa. Muistatko? 

– Juu, oikein hyvin. Kuin olisi eilen tapahtunut. 

Ja sinä kertaat kaikki hankaluudet, joita Odessan matkan varrella oli sattunut. Olin toki kuullut ne kaikki jo aiemmin. Niitä riitti. Olit lähtenyt haistelemaan perestroikan aikaista ilmapiiriä Mustanmeren rannalle. Se oli reissu, jolla kaikki mikä saattoi mennä pieleen, myös meni. Heti alkuun sinut ryöstettiin. Olit ehtinyt tehdä muutaman kävelykierroksen kuuluisilla Potemkinin portailla, joilla kuvattiin Panssarilaiva Potemkinin verinen siviilien teurastus. Nauhoitit tunnelmia. Olkapäälläsi roikkui kallis Nagran stereonauhuri, jota vartioit kiihkeästi. Tuolle keikalle et saanut äänittäjää matkaasi. Oikeastaan luulen ulkotuotannon äänittäjän roolin olleen sinulle lähinnä seuranpito. Sanoit usein, että “Ei siinä muuta ole kuin rec- ja stop-nappuloiden painaminen ja mikrofonin suuntaaminen oikeaan kohteeseen. Luurit päähän ja tasot niin ettei mittari punaselle hypi”. No laitteen vartioinnilla ja äänittämiseen keskittymisellä oli hintansa. Toisella olalla keikkuva kangaslaukku jäi vähemmälle huomiolle ja niinpä se oli lompakkoa kevyempi hotelliin palatessasi. 

– Studio oli loppuilloista aika lämpimän kypsä, mutta niin taidettiin olla mekin. 

– Ei tarvinnut unta houkutella niinä iltoina. 

– Mä olen vieläkin ylpeä siitä jaksosta, jossa Odessan eri ilmapiirit liikkuvat stereokannalla ja haastattelut hiipivät mukaan milloin mistäkin suunnasta. Oon kuunnellut pätkää säännöllisin väliajoin, enkä löydä mitään, mitä muuttaisin siinä. Se on täydellinen. Kauanko me väännettiin sitä kohtaa? 

– Yksi koko iltavuoro. Kohtauksen kestohan oli minuutti, joten hintava miksaus. 

Odessan naurun räksätyksestä ei ole tulla loppua. Kuva meistä äänipöydän takana tarrautuu mieleen. Voin kuulla yhä komennot: Meren ääni! Nyt tori ylös! Tohtori kaukaa! Irena ihan lähellä! Auton tööttäys! Irena pois! Ja niin edelleen ja niin edelleen. Ja ne uudet versiot, joissa jokin elementti lähempänä, jokin kaiutettuna. Nopeita leikkauksia historiaan. Juuri tuon työrupeaman vuoksi annoin sinulle mielessäni nimen Odessa. 

***

Tänään soitto tuli aamupäivällä. Yleensä ne kilahtavat iltamyöhään. 

– Tiedätkö, mä näin viime yönä unta Rossosta. Muistatko sen? 

Kuinka olisin voinut unohtaa Rosson, karvattoman kiinanharjakoiran! Toit sen joskus töihin mukaan. Olet isokokoinen ja vierellesi olisi kuvitellut aivan toisen koirarodun. Kerroit että otitte kesällä yhdessä aurinkoa, kummallakin oli oma aurinkovoidetuubi. Oli vaikea pitää naama peruslukemilla, kun hellittelit mielestäni karmeannäköistä otusta ja lirkutit sille kuin pikkuvauvalle. Kun se kurkisti äänipöydän alta ikään kuin varmistaakseen, eikö oikeasti pääse syliin, sen naama muistutti mielikuvitushahmoa tai pilapiirrosta. Kun lupaa ei tullut, se painautui jalkoihisi tuhisemaan ja urmuttamaan pienellä äänellä. Mutta pahinta oli sen piereskely. Juuri se sai minut pyytämään, että esimies ei buukkaisi minua työpariksesi, mikäli vain vuorojärjestelyin oli mahdollista. 

– Tottakai muistan Rosson. On varmaan mennyt jo koirien taivaaseen. Otitko uutta tilalle?

– En herrajestas! Ei sellaisen ystävän jälkeen voi ottaa uutta. Vertaisi vaan koko ajan. Mutta se uni, se oli niin todentuntuinen ja usko tai älä, minulta herahti kyynel kun herättyäni tajusin ettei ole mitään Rossoa. 

Kuuntelen. Tiedän jo jutun alkaessa että siitä tulee pitkä. Etsin asennetta tilanteeseen. Päätän käyttää aikaa hyväkseni. Laskeudun olohuoneen pehmeälle matolle pitkäkseni ja alan tehdä kuolleen ötökän jumppaliikkeitä. Koska toinen käsi on sidottu puhelimeen, vaihdan sitä välillä kädestä toiseen, joten yläkroppakin saa treeniä. Minunhan ei tarvitse kuin ynähtää välillä merkiksi, että olen yhä taajuudella. Yritän vaihdella sävyjä aina Rosson elämäntilanteiden mukaan ja naurahdan sen hassuille tempuille. 

Nousen ylös sohvalle kun tunnistan alavatsalihasten saaneen riittävän annoksen. Jatkan kasvojoogalla. Venytän suppusuuta korkealle kohti kumpaakin poskipäätä vuorotellen. Laittaisin kynän suuhun kestohymyharjoitukseen, mutta se saattaisi kolista luuriin, joten tyydyn pelkkään venytettyyn sitkohymyyn, sitten vinoja hymyjä, jotta leuan lihakset saavat osansa. 

Kerrot Rosson koko elämäkerran. Kuvittelen, minkä näköinen olet nykyään, kun puhut. Toki kuvasi on ilmestynyt facebookissa ystäväehdotuksena minullekin. Et ole luopunut pitkistä kutreistasi. Väri ja määrä ovat vain muuttuneet. Mutta yhäkö keinutat vartaloasi, pöyhit tukkaasi ja nypit viiksiäsi puhuessasi? 

Luulen sinun vääristelevän tarinaa, sillä jätät jotain kertomatta. Sen osan ainakin, minkä yhdessä koimme. Ei se voinut olla ainutkertaista. 

– Pääsikö Rosso eroon ilmavaivoistaan milloinkaan? 

– Mistä ilmavaivoista? 

Okei. Olet lukinnut osan muististasi. Et voi unohtaa toistuvia kertoja, jolloin vedin äänipöydän hanikat rivakasti alas, oli sitten meneillään kuinka tärkeä miksaus tahansa, ja ryntäsin lämpiön puolelle hengittämään raikasta ilmaa. Palasin tarkkaamoon vasta kun ilmastointi oli hoitanut homman. Ja sinä nauroit, hihitit vedet silmissä herkkähipiäisyydelleni. Et muuten tiedä, että kun nimesi näkyi työlistalla, kollegat pohtivat että tuleeko vain Pertti vaiko Pieru-Pertti-yhdistelmä. 

Joskus tuumin, että en vastaa, kun nimesi loistaa puhelimen näytöllä. En aina jaksaisi kuunnella. Useimmiten haukut nykyisen radiotuotannon. Ei mitään kunnianhimoa, pelkkää löpinää. Ei käytetä mahdollisuuksia, äänimaisemalla voi kertoa yhtä hyvin kuin kuvalla. Siihen sanat, sopivat sanat, selkeästi ja rauhallisesti. Syntyy syvyysvaikutelma, laaja kuva, josta voi zoomata yksityiskohtiin. Puhut, puhut, kertaat koskettavimmat kohtaamiset ääriolosuhteiden ihmisten kanssa, elämisen ankaruudesta, johon on saatu kuitenkin luotua harmoniaa ja kauneutta. On kyliä Siperiassa, Etelä-Amerikassa ja Aasiassa. Mutta on myös miljoonakaupunkien laitamia, selviytyjien mukautuvaa älykkyyttä olosuhteissa, joissa siistien alueiden kasvatit eivät pysyisi hengissä. 

– Pertti, muistatko kun olit kuuntelemassa studiossa Prix Italian voittanutta Jugoslavian heinäsirkkaohjelmaa, kysyn yllättäen. 

– Toki, toki. Meitä kuuntelijoitahan oli siellä studiossa lähes joka osastolta. Hieno toteutus. 

– Tiedätkö mitä? Kun laitoin sen nauhan pyörimään, aloin hetken kuunneltuani hämmästellä niitä taukoja. Käännyin ja yritin siristellä, oliko nauha mennyt väärinpäin. OIRT-maista tulleet nauhat olivat, kuten muistat, sellaisia lupruja verrattuna meidän napakoihin studionauhoihin, joista näki heti, kumpi oli aktiivipuoli. No, arvoin siinä, pitääkö pysäyttää ja tarkistaa, mutta te istuitte lasin takana niin tyytyväisen näköisinä. Annoin nauhan jatkaa pyörimistään kelalta toiselle. Kun juttu oli kuunneltu ja te poistuitte studion puolelta, kaikki ylistivät liki nerokkaasti rytmitettyä kokonaisuutta. Etenkin taukojen tehokasta käyttöä ihailitte. Kun olin lopulta yksin, kelasin nauhan alkuun ja kiepautin sen toisinpäin. Arvaa mitä, ei taukoja, ei yhtään kohinaa, vain äärettömän kirkasta heinäsirkkojen siritystä stereokannalla. 

Odotellessani vastaustasi näen taivaalla kurkiauran…..siellä vaihdetaan juuri johtajaa.

Jätä kommentti

ODOTUS

Puoli tuntia. Joskus ohi karkaava, mutta nyt niin venyvä ja kaikkeen liimautuva. Olen karhea. Minuun tarttuu kaikki ohi leijaileva pöly, joka hiukkanen. Odotan. Muistan. Minä olen ollut silkkiäkin, sellainen että ihot liukastelivat toisissaan.

Missä se viipyy? Lupasi ehdottomasti tulla ajoissa. 

Nyt ei ole sääesteitä, aurinko ampuu julmetun kirkkaita säteitä, jotka tunkeutuvat kaiken läpi. Säälimätön valo näyttää pienimmänkin ilmassa leijuvan moskan. Moska virtaa hengittäessä sisään, livahtaa, keuhkorakkuloihin kiertämään. Toisaalta ihminen päästää itsestään maailmaan kaikenlaista. Ei kehtaisi edes ajatella. Sen ajatteleminen muuttaa sanatkin karkeiksi.

Hävetti kun Veijo paskansi veneen laidan yli juuri ennen Valkeakosken sulkua. Huusin kuiskaamalla että et helvetti tee sitä, mutta se vaan laski housunsa ja venytti takapuolensa pitkälle laidan yli. Sen naamalla oli leveä hymy, joka paljasti kaikki hampaat. Ne ovat hyvin kauniit hampaat. Hetken ihailin niitä. Onneksi ei ollut juuri silloin muita veneilijöitä lähistöllä. Rannalta ehkä joku näki, en uskaltanut tarkemmin tiirata. Ajattelin että jos huomaavat minun huomaavan, niin huutavat jotain hävytöntä. Miksi minua aina hävettää niin helposti enkä osaa nasauttaa vastausta koskaan luontevasti? 

No, Veijo oli juonut pari olutta. Ehkä kipparoidessaan salaa enemmänkin. En huomannut Sääksmäen maisemia ihaillessani. Ei kaljan juominen mikään tekosyy ole, mutta syy kuitenkin. Onhan Veijon työ vaativaa, joten pakko tyhjentää pää lomien aikana. Niin se sanoo.

Pois Valkeakosken muisto. Hus. 

Kas, vastapäisen rivitalon korea rouva tulee kropsuttamaan kivimuuria. Hän on istuttanut sen päälle ja rakoihin kalliokasveja. Tuuli heittelee niiden sekaan vääränlaisia siemeniä, ja rouvalla on aina mukana kori, johon kerätä rikkaruohosaalis ja ohikulkijoiden yöllä heittämät roskat. Ketterä nainen, kertakaikkiaan, lienee taloyhtiön ahkerin pihanhoitaja. Perä liikkuu kuin lohinaaraan pyrstö hiekkaisessa kutukuopassa. Joskus muuriaidan puhdistus kestää, naisen aviomiehen mielestä kai liian kauan ja se huhuilee, että nyt aarteeni sisälle, kaffe odottaa. Joskus mies tohottaa mahansa kanssa mäkeä alas ja koppaa korin käteensä. Sitten taputtaa rouvaa takapuolelle ja nykii päällään kotia kohti, että sisälle pitäisi jo tulla. Hymyssä suin rouva aina lähtee mukaan. Ei suutu taputtelusta. 

Meillä ei taputella. Enää. 

Kohta melkein tunti. En pysty juomaan enää yhtään kahvikupillista. Vatsassa käy mulina, mikä ei hyvää tiedä. Hyvää ei tiedä sekään, että Veijo viipyy näin kauan. Ei se koskaan ole ajoissa, vaan kupperoi tapansa mukaan aina jonkin toissijaisen asian äärellä, mutta että näin paljon. Minulla on kai sitten pitkä pinna. Moni olisi jo ottanut pitkät. Jättänyt tuommoisen odoteltavan. Mutta sisällä lämpimässä on niin helppo odottaa ja ihminen tottuu arkeensa – huonoonkin. 

Nyt ottaisin Jaffaa jos olisi. Sitä vihreätä mieluiten. Punainen on kyllä pehmeimmän makuista, keltainen taas semmoista lällyä. Vihreätä ottaisin. Jos olisin lapsi, niin heittäytyisin lattialle ja huutaisin että mä haluun jaffaaaaa, mä haluun jaffaaaa. Erityisopettajan tyttö teki niin aina kaupassa. Ihmettelin, miten sama opettaja sai meidän Pellen kuuliaiseksi pojaksi koulussa. Omaansa ei ainakaan näkyvällä tavalla edes yrittänyt. Antoi huutaa, itse käveli ylväästi kassalle kuin ei tyttöä olisi ollutkaan. Maksoi ja käveli ulos, tyttö parkuen perässä. Ei minun tarvitse sitä ymmärtää. Mutta Pellen se sai ruotuun. Kiitos hänelle siitä. Aika mimmi. Minulta loppuivat eväät pojan kanssa. Ei auttanut vaikka kaikki mahdolliset kasvatusoppaat kahlasin läpi. Työnsin kirjat sitten saunanpesään. Humpuuki paloi nätisti. Työkaveri sanoi, että mitäs annoitte pojalle tuommoisen nimen. Herranenaika, mitäköhän se sanoisi tuosta molempien iltalehtien vouhkaamasta juuri kastetusta Donna Rubinasta? Voi lapsiparkaa myöhemmin koulussa. Nimi kuin huutomerkki. Mistä tuommoisia vanhempia tulee? Ja miksi niistä kirjoitetaan, etusivun täydeltä? Julmettu otsikko, että nyt kysellään lääkäriltä, joko voisi sänkyhommat aloittaa, kun mies käy kuumana. En lukenut juttua edemmäs. Hyi.

Niin ihminen tottuu huonompaankin. Meillä kaikilla on omat puutteemme. Joskus sitä ei vaan itsestä huomaa. On niin ajattelevinaan tarkkaan ja hienosti. Pohtii puolelta jos toiselta, miettii moraalia ja etiikkaa. Menipä nyt filosofiseksi tämä ajatuskuvio. Tulee mieleen 70-luvun iltojen pitkät keskustelut. Raide oli yhteen suuntaan vaikka luultiin että dialogia maailman kanssa käytiin. Viisaita tyttöjä ja poikia, napapaidoissamme ja leveälahkeisissa housuissa, jotka vedettiin kosteina päälle sängyllä maaten. Sillä tavalla sai vetoketjun kiinni. Naurettiin muille. Niille, jotka eivät ymmärtäneet solidaarisuuden päälle.

Nyt ei naurata. Pandoran lippaassa ei taida olla enää edes toivoa osattomille. Sieltä tulee vaan trumppeja ja boriksia, jotka kuolaavat maapallolla, kuin pieni lapsi kumilelulla puhkeamassa olevia hampaitaan.

Onneksi Pelle ehti saada töitä, ei nyt sellaiselta alalta, mistä olin haaveillut. Noh, hän nautti pikkupojasta asti maassa möyrimisestä. Nyt saa sutia päivät pitkät. Ei arkeologin apulaisen työ mitenkään hohdokasta ole, Pellen kaveri löysi muutama vuosi sitten koiran luurangon 1500-luvulta, ihan lehdissä siitä oli. Semmoisia aarteita löytävät.

Ennen sai töitä jokainen. Nyt roikkuu nurkilla kaikenlaista olevaista. Ilman tulevaisuutta. Rytkösen mamman kaksospojatkin vahtaavat äitiään kotinurkissa, 40-vuotiaat. Häpeäisivät. Postiljooni iski silmänsä mammaan, kun tämä aina sitä pihatietään kropsutti. Kävelin Reksun kanssa ohi ja näin, että usein olivat jääneet suustaan kiinni. Nojailivat portinpieleen, nauroivat ja käklättivät. Syreenien tuoksu alkukesästä leijui niiden ympärillä. Se on ihana tuoksu, mutta ei sitä kaiken kesää jaksaisi. Aloin ihan tarkoituksella lenkittää koiraa sitä kautta ja huomasin joskus, että vapaa-ajallaankin postiljooni oli juttusilla. Mamman kissat istuivat portintolppien päällä. Meidän Reksu puhkesi hirveään haukkuun, mutta kissat eivät olleet moksiskaan, istuivat kuin sfinksit paikoillaan. 

Eläimilläkin pitää kisata. Kävin äidin luona Savonlinnassa ja Olavinkatua eestaas kulki nainen koiran kanssa. Se sanoi äidille, että tämä on oikea helmi, tämmöisiä ei ole Suomessa kuin kolme. Valehteli. Äiti uskoi, mutta sanoin sille, että huomiota se vaan kerjää, ja noita koiria on Suomessa vaikka kuinka. Äiti alkoi uskoa minua sen jälkeen kun valmistuin maisteriksi. 

Postiljooni muka lenkillä, että kunto pysyisi. Niin se meidän postilaatikolla selitti, kun osuin jaon aikaan portille. En minä mitään selitystä ollut kaivannut, ja oli melko huono argumentti, kun mies muutenkin kiertää päivät pitkät. Aina se jotain juttelee jos kohdalle osuu, muutaman sanan, mutta ei jää pidemmäksi aikaa, minun portille. 

Mutta ne mamman pojat, ne pani hanttiin, kun huomasivat vispilänkaupan. Nokisutari Ryynänen naapurista tiesi kaiken, ammattinsa vuoksi.

– Et jumalauta ota mitään kulliurpoa tänne roikkumaan, pojat olivat sanoneet.

Oli hupaisan näköistä, kun Ryynänen naama mustana imitoi poikien puhetta. Eivät kuulemma lähde pojat kotoaan millään. Peräkammarin olijoita. Mamma parka. Ei se niin vanha ole, ettei yksi kierros elämää vielä mahtuisi. Ja ihan kuosissa pysynyt, ikäisekseen. Hiukset aina laitettu ja muutenkin, ei kuleksi verkkahousuissa vaan hame päällä arkenakin. Ihan nainen se on. Ilman niitä kammarin aarteita sutarikin olisi kuulemma voinut lähemmin tuttavuutta tehdä. Sutari on leski ja katselee ympärilleen sillä silmällä. Itse se asian niin tunnusti. On kuulemma yksinäinen, asuu puolisokean äitinsä kanssa. Sutari on kova utelemaan, mutta en ole kertonut meistä mitään, mikä panisi hänen kielensä kalkattamaan muualla. 

Yli tunti. Ei näy tiellä liikettä vaikka kuinka tuijottaisi. Nyt on jotain pahasti vinossa. Veijon puhelinkaan ei vastaa. Onko se unohtanut koko asian? Mielestäni illalla sovittiin selkeästi että tulee kolmelta hakemaan. Kuudelta menee kauppa kiinni, ja sinne ajaa yli puoli tuntia. Aikaa valitsemiseen ja miettimiseen täytyy olla riittävästi.

Nyt kääntyy Saabin nokka pihaan. Reksukin heräsi ja juoksee raput alas ovelle vastaan. Juuri ja juuri ennätetään Tuuppasen antiikkikauppaan, kun heti lähdetään. Laitan takin valmiiksi päälle. Panisiko silkkihuivin kaulaan?

– Mikä sinua pidätteli, mehän sovittiin kolmeksi? Etkä puhelimeenkaan vastaa. Hermostuin.

– Näin että yritit soittaa. En voinut kesken palaveria vastata. Me joudutaan irtisanomaan pari lähes korvaamatonta työntekijää. On niin alavireinen olo, ettei Tuuppasen harvinaiset aarrelöydöt tänään oikein jaksa innostaa. Olga, jos jätetään tämä yksi viikko väliin. 

© Pirjo Puukko

Jätä kommentti

UIMAVALVOJA

– Morjens, tervetuloa iltahugiin. Se on sit rataköysien siirtelyä ekat tunnit, mut anna katseen levätä leideissä.

Salokorpi virnistää niin että puuttuvan poskihampaan aukko paistaa kuin musta kuu. Olen kuullut saman tervehdyksen samalla vitsikierteellä monesti. Mies hiertää laiskasti itseään ylös tuolista vapauttaakseen sen minulle.

– Morjens vaan sullekin ja onnea vapaailtaan, minne ikinä suunnistat. Tää on aina herkkua, sen kun istuu lasin takana ja ihailee.

Salokorpi hörähtää keräillessään kimpsujaan kasaan ja kiroilee, kun puhelin luiskahtaa lattialle ja liukuu pöydän alle. Massaa miehellä on sen verran että pieneen tilaan sulloutuminen panee puhaltamaan. Yritän pitää naaman peruslukemilla, kun Salokorven pää on ylös noustessa tulipunainen, ja viimeponnistus saa takapuolen narahtamaan.

– Perkele näitä pieniä tiloja! Persekään kestä tämmösiä. Läpsyt sitten vaan.

Heilautan naurettavalle lähtötervehdykselle ja paneudun illan ohjelmaan. Pari hydrobic-settiä. Ensimmäistä varten pitää siirtää kaksi köyttä pois radoilta, kun on niin iso ryhmä. Tiedossa on taas uimareiden kiukuttelua, sillä niiden mielestä uimahalli on uimista varten. Onneksi uimakoulua ei tänään ole, joten pikkuallasta ei tarvitse vahtia. 

Annan katseen skannata työpaikan. Kalervo on näköjään tullut uimaan pitkästä aikaa. Hän saa sellaisten päät kääntymään, jotka eivät ole aiemmin miestä nähneet. Untuvikkona minäkin kiersin altaan reunaa ja tarkistin, että varmasti tulkitsin oikein. Menin sitten kysymään, miksi hänellä on alushousut päässään. Kalervon ilmekään ei värähtänyt. Hän kertoi korrektisti nimensä toista nimeä myöten ja selosti alhaisen tulotasonsa, minkä vuoksi hänellä ei ollut varaa investoida uimalakkiin. Huomautin, ettei ollut pakko käyttää uimalakkia, kuten hän havaitsisi katsomalla ympärilleen. Kalervo ei kääntänyt edes päätään muihin vaan tapitti edelleen suoraan silmiini ja sanoi nähneensä seinällä ilmoituksen, että pitkät hiukset on sidottava kiinni tai sitten pidettävä uimalakkia. Koska hän ei ollut aikeissa tuhlata yhtään ylimääräistä liikuntaharrastukseensa, hän piti puhtaita alushousuja vallan sopivana ratkaisuna. Lopuksi mies kumarsi kohteliaasti ja alkoi laskeutua määrätietoisesti luiskaa pitkin veteen. En osannut kuin seisoa paikallani ja seurata, kuinka Kalervo aloitti uimisensa. Tyyli oli aivan oma, ei mikään tuntemistani. Kalervo on taatusti kahdeksankymppinen, joten korkeaa ikäänsä kunnioittaen en tohtinut ärhennellä. Jos hänelle sopi uida alushousut päässään, mikäs siinä. Ilmeisesti kuiskuttelu ja kääntyvät silmäparit eivät häntä häirinneet. Siitä vaan Kalervo, ylpeästi altaaseen. Vanha hippi.

Täytän kuukauden tuntilomaketta ja katson seuraavien viikkojen valvontavuorot. Tekisin mielelläni päivävuoroja, jolloin ennättäisin toisella silmällä lukea viimeiseen uimavalvojan tenttiin. Koululaisryhmät ovat niin tiukasti opettajan valvonnassa, ettei tarvitse kuin olla valmiudessa. Köysien siirtelyjäkään ei päivisin ole.

Aah, ja sieltä saapuu madam. Senioritreffiparin urospuolisko onkin jo altaassa, niin kuin on aina, ennen naista. Herrasmies ui rauhallisesti, pää tiukasti vedenpinnan yläpuolella kuten vanhemman ikäpolven ihmisillä on tapana. Jokaisen ratakierroksen jälkeen hän jää seisomaan päätyyn, tähyilee askelmille, jotka nousevat naisten puolelle. Ikään kuin pohtisi, eikö daami tulekaan tänään. No, tulee tulee, tupeerattu musta pallo pitkän kaulan jatkeena näkyy jo. Nainen laskeutuu portaita alas ja sitten harkitun hitaasti altaaseen. Hän ui liioitellun rauhallisin vedoin. Käsittämättömän hoikka vanha nainen, jonka hiuskuontalo on aina moitteeton, ei ainuttakaan hapsottavaa irtokarvaa. Eikä tukkaa kastella koskaan. 

Mies kohentaa ryhtiään, pyöräyttää kämmenellä varmuudeksi harvat karvansa päälaella ruotuun ja hymyilee koko valkaistulla arsenaalillaan. Nainen näkee miehen. Miten ihmeessä hän pystyy liukumaan pää noin korkealla, kuin käärmeellä, ja hymyilemään koko matkan leveästi? Päätyyn saavuttuaan hän tervehtii ja asettuu miehen viereen. Siinä he jutustelevat ainakin vartin ennen kuin lähtevät yhdessä uimaan palatakseen kierroksen jälkeen taas altaan päätyyn pitämään seuraa toisilleen. Kunpa voisi kuuluisana kattokärpäsenä lentää heidän vierelleen. Aviopari ei voi olla kyseessä, sillä kai he kotona asiansa puhuisivat. Liekö allaslempeä, täällä syttynyt rakkaustarina? Ehkä molemmilla on kotona kumppani, sen verran olen vilkuillut, että kumpaisellakin on sormukset vasemmassa nimettömässä. 

– Taneli, meinaakko tulla ollenkaan siirtämään köysiä?

– Joo, joo mä tuun heti.

Hitto, niin tiiviisti seurasin lemmenparia, että unohdin katsoa kelloa. Viis minsaa tunnin alkuun, hyvin ennätän. Tää tumma ja vähän tuhdimpi hydrobicin vetäjä on melko tiukkis. Nekin on kaikki erilaisia. Toiset ei edes moikkaa, toiset jää rupattelemaan kopin ovelle. 

Vetäjät on yleensä ihan hiessä kun ne näyttää liikkeet altaan reunalla. Kuivausrätti heiluu tuon tuosta ja vesipullo tyhjenee. Tai ei kaikille ehdi tulla hiki, on heissä semmosiakin, jotka vähän jalkaa ja kättä malliksi heilauttaa. Motivaationpuute ilmiselvästi. Jotkut taas keksii alati uutta ja painaa täysillä mukana. Kaikenlaista härpäkettä ilmestyy altaan reunalle ennen tuntia. On räpylää ja rinkulaa, ämpärin kantta ja muovikukkaa veden vastukseksi. Nyt näkyy makaavan lötköpötköjä rivissä. 

– Eiku siirrä kaks köyttä pois, meitä on tässä ryhmässä 25.

– Ai joo, äsken vielä kopissa muistin sen. Sori leidit, kohta mahtuu.

Osa on tullut jo hyvissä ajoin veteen varmistamaan hyvän paikan. Joskus osuu niin helvetin pieniä naisia että matalassa päässä on tungosta. Se on tarkkaa että veden pinta on just kainaloon asti. 

– Tuleekohan mursu tänään, nutturapää supattaa vieruskaverille.

Minä kuulen kuiskauksen hyvin. Tiedän, kenestä on kyse. Vilkaisen pikaradan nopeasti päästä päähän, ei näy vielä, mutta yleensä se ilmestyy näihin aikoihin. Aina ruskettunut. Kalju ja lihaksikas. Ui helvetin kauan pysähtymättä kertaakaan, painelee sitten saunaan ja tulee vetämään toisen rundin. 

– Kiitos, nyt me mahutaan hyvin, sirrakkasilmäinen nauravainen nainen sanoo.

Joo, nyt naiset mahtuu hyvin, mutta pois otetulta radalta on siirtynyt vihainen sonnilauma ainoalle nopeiden uimareiden radalle. Ja kas, sieltähän mursukin saapuu. Hän aloittaa pitkällä sukelluksella ja käy nappaamassa ilmaa keuhkoihin päätä vinosti pinnalla häthätää vilauttaen, ja loiskauttaa potkuillaan julmetut pärskeet. Naiset hoksaavat heti suosikkinsa saapuneen. Etenkin silmälasipäiset rakastavat vettä auraavaa mursua, sillä loiskaus sataa heidän päälleen ja pisaroittaa silmälasit. He kääntyvät tuijottamaan mursua närkästysilme naamalla, vaikkei se mitään auta, sillä mursu ei katsele ympärilleen. Kieltämättä erikoinen uimatyyli. Ei muut roiski tuolleen, potkaisun ääni kuulostaa siltä kuin iso elävä molskahtaisi katosta veteen. Tajuan hyvin naisten hänelle antaman nimityksen, mursu.

Tää on ihan kuin teatteria seurais. Musiikkiteatteria. Tällä vetäjällä onkin ihan tuliterää kamaa. Viimeisintä Arttu Viskaria ja muita suomalaisia. On ilmeisesti ajatellut että näille ikääntyneemmille sopii suomalainen musa. Joillakin soi samat koosteet vuodesta toiseen. Daruden Sandstormia ja muuta konemusaa, omasta nuoruudesta mukana raahattuna. Vaan mahtaako tuolla musiikilla edes olla väliä noille jumppareille, kun ne juoksee, hiihtää, kauhoo ja tekee delfiiniä. Vetäjä huutaa kuin olympiakisaajille että jaksaa jaksaa jaksaa.

Vakituiset varttuneemmat uimaäijät on näköjään menny taas yläorrelle istumaan ja seuraavat sieltä, kun naiset hiihtää, twistaa ja panee boleroksi tai mitä nyt milloinkin käsketään. Ei vaan, kyllä ne taitaa vetäjää katsella. Ukot jaksaa aina istua paikallaan loppuvenyttelyihin asti, jolloin ne ryntää kylmäaltaaseen, tai amme toi paremminkin on, kun siihen mahtuu vaan yksi kerrallaan, ja osa alkaa vetää leukoja tangolla. Naiset joutuvat kävelemään niiden ohi. Tiedän että jotkut heistä haluais pulahtaa jumpan jälkeen kylmäaltaaseen ennen saunaa, sillä olen kuullut narinaa aiheesta. Taidankin mennä vihjaamaan äijille asiasta, niin saatais tämäkin ongelma hoidettua.

– Moi sankarit.

Yläorren äijäkööri morjenstaa kukin omalla tavallaan.

– Kuulkaas. Voisitteko te odottaa sen verran tuon naisten jumpan jälkeen, että katsoisitte, jos joku heistä haluais käydä kylmäaltaalla pulahtamassa? Oon joskus toisella korvalla kuullut narinaa, että menette aina just silloin jonossa sinne.

– Höh, ja me kun varta vasten ollaan menty sinne sen tähen, että jos niiltä vaikka sananen irtoais. Kun ei juoda eikä käydä kapakoissa, niin aateltiin, että näistä urheilullisista vois saada juttuseuraa.

– Ahaa. Okei. Asia selvä. Kunhan tuli mieleen.

Palaan uimavalvojan koppiini ja istahdan. Suoraan näkökentässäni tehdään juuri hydrobic-liikkeenä sammakkoa. Vetäjä huutaa naisille, että ei hypätä vaan nostetaan vatsalihaksilla jalat ja yläkropan lihaksilla painetaan kädet niin alas kuin mahdollista – mitä suurempi liike, sitä enemmän lihakset ovat työssä. Sammakkolauma loikkii paikallaan Tuure Kilpeläisen tahdissa.

Käännän päätä oikealle ja katson sivulasin läpi äijiä orrellaan. Isomahainen viiksiniekka virnistää minulle ja vinkkaa silmää. En ole enää lainkaan varma, oliko asia niin kuin antoivat äsken ymmärtää. Pitikin mennä heille mestaroimaan.

©pirjopuukko

Jätä kommentti

PIHALLA

Siinä se taas köpöttelee, hartiat korvissa. Pälyilee pihan läpeensä kuin tarkistaisi, onko asiattomia eksynyt. 

Piilopaikkoja ei ole. Tämä on moderni piha, kuin avokonttori. Roskille on nurkan takana imuputket seinässä, luukkujen takana, ei tarvita katoksia roskapöntöille. Luukuille tuokin on menossa, koska kädessä keinuu pikkuruinen biojätepussi. Onko Pirkka-pussi? Tuota lähikauppaako se käyttää? Hullu, jos käyttää, siellä kaikki maksaa enemmän kuin muualla. Kauppias imelä, kunnon marmeladi. Ei pussissa taida olla mitään tekstiä. Pahus kun tyttö ei jaksanut tulla pesemään ikkunoita, niin ei näe tarkasti.

Minkä se nyt äkkäsi kun tuolleen paikalleen seisahti? Matalan muurin juureen tuijottaa. Ja päätään kääntelee kuin lintu. Mihin se menee? Pysähtyy, kyykkii. Ahaa, se poimii jotain. Ravistelee kourassaan, tulee takaisin avopihalle. Se löysi kepin. No jo sinulla siinä on aarre. Tuo on vissiin se, mistä penskat riiteli yhtenä iltana kovaäänisesti, koko kortteli raikui. Vaan olet sinä epäluuloinen. Ohoh, tökkäsi muurin juureen! Pelästyin ihan. Mahtaa olla jotain mielenkiintoista. Mitä ihmettä se ronkkii kukkapenkin takaa? Sohii, sohii, johonkin tarttuu, mustaa muovia. Onko se jätesäkki? Ruumis! Ei, on pienempi pussi. Vedä nyt sitä esiin eläkä vaan pyörittele. Äh, se on vaan muovipussi. Juu juu, kurki sisään, ties mitä löytyy.

Pitihän se arvata, pari tölkkiä. Yöllä käy ulkopuolisia kaljoittelemassa, kun on kuivat penkit. Ja nyt sinä ressu olet ihan tunnontuskissa, että uskaltaako ottaa itselle vai pitääkö viedä taloyhtiön yhteiseen tilaan, jonne kerätään kaikkea, mistä voi pikkujoulukassaan saada rahaa. Voi hyvänen aika. Sinä löysit – sinä pidät pihasta huolta, mitä siinä ihmettelet – ota ne ja vie kotiin ja sitten kauppareissulla työnnät automaattiin ja saat muutaman lantin vaivanpalkkaa. Moni ei viitsi edes kyykistyä tuommosen muovipussin takia, antavat tuulen riepottaa sitä, ja sitten pikkuiset ipanat löytää ja panevat vielä suuhunsa. Ei niiden äidit mitään huomaa, kännykkää näpelöivät, pääasia että jotain touhuääntä vierestä kuuluu. 

On tuo ihmeellinen nainen. Tulee joka päivä kolme kertaa kutakuinkin samaan aikaan ulos pienen, valkoisen koiran kanssa. Jos on pikkusenkaan tuulta, niin on pipo päässä, syvällä. Kävelee lyhyin askelin ikään kuin olisi pissahätä. Muistan kun meidän Annika käveli pylly pitkällä lyhyin askelin. Kun kysyin, pitääkö mennä vessaan, se sanoi ettei ollut mitään pissahätää. Muutamaan otteeseen uskoin, ja housupyykille jouduin. Aloin kantaa potalle vaikka väkisin. Oisko tuolla naisella jokin vaiva? Alapäässä? Yläpäästä tuo ei johdu. Silloin horjutaan toisella tavalla.

Kas, päätti vissiin miettiä asiaa, kun laski pussin maahan. Ja kivi vielä painoksi ettei tuuli vie. Ensin pitää hoitaa omat roskat. Töp töp töp, rappuset alas ja nurkan taakse imuputkille. Tämä on hyvä piha tarkkailla kaikenlaista. Uusi piha. Rakensivat ison shakkilaudankin siihen, ja hiekka-alueen petankille. Mutta mölkkyä heittelevät. Moukat. Poutapäivinä eläkeläiset tulevat sovittuna aikana  ja tohottavat penkin ympärillä mölkkylaatikon ja pumpputermoskannun kanssa. Tekisi mieli huutaa ikkunasta, että pelatkaa petankkia. 

Nyt kahvihammasta kolottaa niin että  tilaus on tehtävä. 

– Timo,  panisitko kahvin tulemaan. Mennään parvekkeelle juomaan, kun aurinkokin kerkesi nurkan taakse, niin ei ole liian kuuma.

– Minä laitan. Työnnänkö sinut sinne valmiiksi oottamaan?

– Ei, kyllä minä jaksan rullata, jos avaat oven valmiiksi.

Jätä kommentti

Asuin vanhassa, tuiskujen harmaannuttamassa mineriittitalossa kahden tien risteyksessä. Talon pääsisäänkäynti oli vuonna 1950 rakennettu komeasti suoraan kohti risteystä. Oli taatusti hienoa astella pihatietä, jonka molemmin puolin kasvoi mättäinä ensin hopeahärkkiä ja sammalleimua ja sen jälkeen vuorenkilpeä ennen liuskekivin päällystettyä tasannetta ja sisäänkäynnin askelmaa. Siinä saattoi rauhassa kaivella avainta yläpuolella suojaavan katoksen alla. 

Kun muutin taloon vuonna 1995, sisäänkäynti ei enää ollut käytössä. Liuskekivitasanne oli ruohottunut ja tie liki poluksi muuttunut. Risteyksen teitä oli vuosikymmeniä sitten levennetty ja tontista rouskaistu kulmasta pala pois. Nyt sisään mentiin pihan puolelta, huomaamattomasti kellarin kautta.

Oikeassa laidassa koivunoksien välissä ”puhelinkopin” ikkuna (kuva kotiarkistosta)

Ja miksi tässä kuvailen mitätöntä vanhaa sisäänkäyntiä? Siksi, että talon entisestä pääeteisestä tuli perheeni ”puhelinkoppi”, elettiinhän vielä lankapuhelinaikaa. Pitkien puheluiden lomassa katsoin aina ikkunasta ulos, seurasin vuodenkiertoa koivurivistössä ja tietysti tien tapahtumia. 

Luuri korvalla korituolissa istuessani näin hänet ensimmäisen kerran. Pitkä, laiha nuori mies. Aina mustissa vaatteissa. Selkään asti ulottuva musta tukka, ei poninhännällä kuten siihen aikaan lähes kaikilla pitkätukkaisilla miehillä, vaan auki. Hän tuli rautatieaseman suunnasta ja eteni Tuomelankatua pitkin kohti Ruutikellarintien risteystä. Häneen ei voinut olla kiinnittämättä huomiota. Mies ei katsonut koskaan sivuilleen, käveli vain, ikään kuin omiin ajatuksiinsa uppoutuneena. Joka arkipäivä samaan aikaan. Tämän tulin huomaamaan, vaikka en totisesti kytännyt hänen aikataulujaan. Kun asuu tarpeeksi kauan samassa paikassa, työskentelee osin kotonaan ja puhuu paljon ikkunan äärellä lankapuhelimessa, silmä nappaa toistuvat asiat. Kuten korkokenkänaisen, jonka askeleet nakuttivat kuin suutarin vasara, koiraansa kiskovan kiukkuisen miehen, tukevan perhepäivähoitajan ja aamupäivän hiipivän vanhan miehen. Mutta he jäivät sinne, muistoihin.

Vaan tämä yksi on jatkanut katseen tai mielenkiinnon kohteena näihin päiviin saakka. Vuonna 2004 huomasin paikallislehdessä jutun, että tämä talonohikulkija on kirjoittanut kirjan. No jopas, hän oli tehnyt sen, mistä itse vasta haaveilin. Tosin hän jatkoi kävelyään päivittäin, edelleen samaan aikaan, loivaa mäkeä ylös. Eikä mikään hänen olemuksessaan muuttunut. Ja seuraavana vuonna ilmestyi toinen kirja, mutta risteysaskeleet jatkuivat ennallaan.

Vuonna 2006 muutin pois talosta ja koko pikkukaupungista. Viestinnän opettajana olin opetellut sosiaalisen median käytön, ja teatterikriitikkona sukeltelin usein verkon fiktio-osastoilla. Katselin toisenlaisen ruudun takaa tuttua hahmoa ja hänestä kirjoitettuja juttuja. Ja yhtäkkiä törmäsin KultTV:n (https://www.kirjastokaista.fi/kulttv/) herkullisiin pätkiin. Silloin ikkunantakainen kulkija sai äänen jutustelessaan kirjallisuudesta Räkärodeo-Miettisen kanssa, joka oli minulle entuudestaan tuttu. Toimittaja Miettiseen olin törmännyt äänitarkkailijan roolissa opastaessani häntä Radio Hämeen studiotekniikan saloihin, kun hän alkoi vetää suoria Radiomafian lähetyksiä 90-luvun alussa. Kirjailija siis Kimmo Miettinenkin nykyisin.

Ja tämä puhelinkopissa katseen kohteeksi joutunut takoo huimaa vauhtia teoksia ulos. Ja menestyy, Finlandia-ehdokkaaksi asti. Olen lukenut hänen kirjojaan ja seurannut hänen aktiivisia keskustelunavauksiaan kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta. Mutta, on hämmentävää, kuinka mieleni piirtää edelleen kuvaa vakaasti loivaa ylämäkeä kävelevästä mietteliäästä miehestä, kun näen hänen nimensä tai kuvansa jossain. Se on se tuttu kulkija koivurivistön takaa, siitä ihan meidän kulmalta. 

Tänä päivänä hänet tuntevat kaikki. JP Koskista ei voi ohittaa, sillä hän kirjoittaa kaikille, aikuisille, nuorille ja lapsille. 

Risteys entisellään, talon väri muuttunut ja tontti rakennettu täyteen, mutta se vanha sisäänkäynti ennallaan


Jätä kommentti
10.09.2020

Toisenlainen syksy

Kategoria: Yleinen

Näin yleensä syyskuussa – tämä pohdintahetki vuodelta 2016

Tämä on poikkeuksellinen syksy kaikin tavoin. Yleensä näihin aikoihin on jo punteissa tutinaa, kun edessä häämöttää matka Italiaan. Olen vuodesta 2014 asti käynyt vuosittain Stresa Kustannuksen muiden kirjailijoiden kanssa Pohjois-Italiassa, Lago Maggioren rannan pienessä Stresan kaupungissa (tässä siis syy kustantamon nimeen). Asumme aina samassa kodikkaassa Elenan perhehotellissa, jossa henkilökunta on alkanut pitää meitä kuin kukkaa kämmenellä. Oli todella surullista viestiä kesällä Lauralle, että en nyt tulekaan vaikka jo viime syksynä huoneen varasin.

Ja mitä me siellä aina teemme? Mehän tapaamme toisiamme vuoden mittaan, luemme ja kommentoimme muutenkin jatkuvasti toistemme tekstejä. Syksyissä on silti aina oma erityinen jännitysmomenttinsa, vaikka oma uusi kirja ei olisikaan julkaisuvuorossa. Jo kesällä saamme tehtävän mentoriltamme Mari Möröltä. On kirjoitettava novelli, jolle hän antaa teeman ja jonkin ylimääräisen kierteen, jolla teemaa tulisi lähestyä. Muutoin on vapaat aivot valita kerrontatyylinsä ja aiheensa. Näiltä syyspäiviltä on tekstejä siirtynyt jalostuksen jälkeen myös julkaistuihin novellikokoelmiin (Mutkanlukutaito, Syöksyvirtauksia, Hajonnan sisällä, Riskitön kokeilu, Tolkullinen arvopohja).

Joskus lähdemme Stresan kaupungista vuorelle,
Mottaronelle

Luemme etukäteen toistemme tuotokset. Perillä emme juuri koskaan istu samassa paikassa tekstejä ruotimassa vaan liikumme järven eri laidoilla ja kiipeämme rinteiden viehättäviin kahviloihin. On kihelmöivää kuulla palautetta omasta tekstistään niin kanssakirjoittajilta kuin mestariltakin. Hän ei turhia sivele emmekä me sitä odotakaan. Olemme järjestäneet syksyn tapaamisen kehittyäksemme kirjoittajina. Vaikkei sitten lopulta olisi onnistunut ihan napakymppiä novellia saamaan aikaiseksi, ympäröivät vuoret, puutarhat ja silmää hivelevän kauniit vanhat rakennukset välkehtivän järven rannalla huuhtovat harmistuksen moskat menemään. Viimeistään pienessä paikallisessa ravintolassa illallisen äärellä viimeisinkin mielen kuoppa siliää naurun ja puheen kuplivilla aalloilla.

Mutta, nyt syksyllä 2020 ei häämötä matkaa minnekään, ei yhtään minnekään. Olimme kaavailleet Stresalle vaihtoehtoista tapaamista suomalaisessa kesämaisemassa, mutta kesä on kesä ja jokaisella omat suunnitelmansa tankata iloa ja aurinkoa tulevaa pimeää kautta varten. Joten, aivan kuten monella työpaikalla, mekin tapaamme etänä, on etä-stresa-syksy 2020. Ja tekstit, ne sinkoilevat paraikaa sähköpostin liitteinä. Jokaisen liitteen avaaminen on kutkuttavaa. Vaikka tunnemme toistemme kirjoittamisen tavan, yllätyksiä pulpahtaa joka vuosi. Tämä on oiva kohta kokeilla jotain aivan uutta, itselle vierasta turvallisesti, sillä täällä voi ja siihen oikeastaan usutetaankin. Ehkä löytyy odottamaton ote, jota ei aiemmin ole uskaltanut kokeilla. Sanat elävät ja liikkuvat erilaisissa muodostelmissa valmiiksi teksteiksi, koronasta huolimatta.

***

Muuten, tänä syksynä ilmestyy Pirjo Toivasen romaani Siskoni Italiassa, jonka tapahtumat sijoittuvat Stresaan.

Jätä kommentti
22.08.2020

Tervetuloa kotisivulleni!

Kategoria: Yleinen

Koska kirjoja ei synny tiuhaan ja sanomisen hetkiä tulee kuitenkin vastaan, olkoon tämä niiden paikka. Teen havaintoja ympärillä pörräävästä maailmasta mutta kaivelen niitä myös mielikuvitusmaailmasta, jolloin koneelle saattaa putkahtaa novelli. Niitä on myös ennestään takataskussa pyörimässä, joten ehkä päästän jokusen tänne lentoon.

Pienkustantamon kirjailija liikkuu aina pelikentän laitamilla, joten sieltä on välillä huudeltava, jotta edes joku reagoi. Onneksi täällä voi huutaa kirjoittamalla. Juuri tällä hetkellä sosiaalisessa mediassa on käynnissä keskustelu siitä, kenellä on lupa käyttää itsestään nimikettä kirjailija. Rohkenen käyttää sitä, sillä en tee muuta työksi kutsuttavaa ja Suomen Kirjailijaliitto on hyväksynyt minut jäsenekseen.

Kirjoitetun fiktion areenalla on tänään ruuhkaa. Fyysinen teos ei enää ole välttämättä se, jonka kautta halutaan sukeltaa mahdollisten maailmojen avaruuteen. Onko kuunneltu teksti huonompi vai parempi vaihtoehto? Entisenä kuunnelmien äänittäjänä ja ohjaajana korvani kallistuu äänille herkästi, mutta yrityksistä huolimatta en vielä ole oppinut sujuvasti kuuntelemaan kaunokirjallisia äänikirjoja. Ehkä syy on se, että en samalla tavalla voi lukea huikean hienoja virkkeitä yhä uudelleen, kuten kirjan sivuja käännellessäni. Olen ajatusten metsästäjä, komeasti ilmaistujen tilanteiden ja tunnelmien edessä lumoutuja. Sanat ja lauseet koskettavat vahvemmin kuin juokseva juoni. Vaan ehkä opin kuuntelemaan kirjaa. Säännöllisin välein ainakin yritän. Tekijänkorvaus on myös vielä ratkaistavien asioiden jonossa.

Stresa Kustannus osk. (stresa.fi) on kotini ja syksyn kirjamessujen touhuja on yleensä hyvä tutkailla sen standin takana. Tarkoituksemme oli osallistua tulevana syksynäkin kirjamessuille, mutta huonolta näyttää, ainakin Helsinki ja Turku on peruttu. Itseltäni ei ole tänä syksynä ilmestymässä uutta teosta, sillä vasta viime syksyn Helsingin kirjamessuillehan esikoisromaanini Kunnes jalkasi kantavat juuri ja juuri ehti. Novellikokoelma Mutkanlukutaito liukui painokoneesta ulos 2017. Uutta kehittelen, mutta kiirettä ei ole. 

Oodin reunalla -sarjassa vuoromme on esitellä osuuskuntamme toimintaa ja julkaistuja teoksia 13.11. klo18 alkaen. Ja tämä kaikki, mikäli korona ei kaada kaikkia suunnitelmia. 

Jätä kommentti