Tommi Kinnusen teos Ei kertonut katuvansa avaa historianlehden, jota ei juuri aiemmin ole päässyt lukemaan. Siinä missä viime sodan saksalaisliehittely oli miehille sallittua ja myöhemmissä selityksissä vain komentoketjun noudattamista, saivat samaan osallistuneet naiset kantaa häpeäänsä vaieten. Viiden naisen matka Norjan Narvikista Rovaniemelle ja siitä kotikyliinsä on karuudessaan koskettava. Naiset ovat välttäneet vankileirin ja päässet sattuman kautta pakenemaan. He tietävät kuitenkin, että paluu kotiin ei ole helppo. Aiemmin pelättiin kuolemaa, nyt elämää.
Susanna Airaksinen on dramatisoinut ja ohjannut Kinnusen kirjan sisäiset monologit luontevasti näyttämölle. Kodin muistot tapahtumineen syttyvät ja sammuvat marssin mutkissa. Ne ovat henkilökohtaisia, toisin kuin saksalaisten kanssa yhdessä koettu aika. Tälle taipaleelle on jouduttu Saksan antauduttua. On selvittävä ryhmänä, toistaan tukien ja omia valintojaan sietäen. Juuri tämän näytelmä välittää erinomaisesti. Kun on lukenut kirjan, ovat odotukset suuret. Aivan täysin näyttämötoteutus ei lunasta odotuksia.
Vilma Mattilan niukka lavastus kuvaa hienosti Lapin silmänkantamattomiin ulottuvaa poltettua ja läpikotaisin miinoitettua maisemaa. Autiuteen saadaan yksittäisillä elementeillä niin jokien usvat, palsasuot ja kivikot kuin myös poltetut kylät taivasta vasten sojottavine orpoine savuhormeineen. Ja mieleen pyrkivien muistojen paikat tapahtumineen asettuvat myös tantereelle. Pyörönäyttämö tarjoaa loppumattoman kävelyalustan, jolla naisten kestävyyttä koetellaan. Heikki Paasosen valosuunnittelu maalaa vahvoin värein Lapin maiseman muuttuvine olosuhteineen.
Johanna Puuperä on tehnyt rohkean valinnan laittaessaan kolmijäsenisen orkesterin soittamaan letkeää western-tyylistä musiikkia. Itse vierastin tyylivalintaa ja koin sen enemmän häiritseväksi. Sen sijaan tehosteita sähkökitaran, basson ja rumpujen muodostama kokoonpano loi luontevammin. Esimerkiksi miinojen etsintää ja purkamista kuvaava äänimaisema oli intensiivisen jännitteinen ja ilkeän kuuloinen.
Esityksen rytmiä pohdin useampaan kertaan. Näytelmän alun kohtaus, jossa naisten päät ajellaan, venyy turhan pitkäksi. Katsojana jäin tarkastelemaan erilaisia tyylejä, joilla peruukista poistettiin hankalasti pitkiä haivenia. Esitys jumittui paikoin myös naisten sanattomaan tarpomiseen. Ikään kuin ei olisi luotettu katsojan kykyyn samaistua uuvuttavan matkan raskauteen vähemmällä. Loppupuolella oli kotiinpaluuta kuvaava aukeamattomien ovien kohtaus, joka venyi myös turhan pitkäksi.
Pohdin myös sitä, olisiko tämä esitys sittenkin sopinut paremmin pienelle näyttämölle, jossa olisi päästy lähemmäs naisia. Niin tai näin tekstin sanoma on tärkeä ja näyttelijät Heidi Herala, Ursula Salo, Aino Seppo, Lumi Aunio ja Seidi Haarla tekevät annetuilla eväillä hyvää työtä. Eri ikäiset ja erilaisista lähtökohdista tulleet naiset hitsaantuvat yhteen ja toimivat toisiaan tukien. Rauno Ahonen ja Jouko Klemettilä tuovat matkaan takaumien mieskuvia. Tämä on näytelmä, jonka sanoman soisi sittenkin tavoittavan mahdollisimman monen.
Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. Dramatisointi ja ohjaus Susanna Airaksinen. Sävellys ja äänisuunnittelu Johanna Puuperä, lavastus Vilma Mattila, pukusuunnittelu Tellervo Syrjäkari, valosuunnittelu Heikki Paasonen, projisoinnit Toni Haaranen, naamioinnin suunnittelu Milja Mensonen, pyrotehosteet Markku Ahonen, dramaturgi Henna Piirto. Kantaesitys 9.2.2023 Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä.
