Lontoossa ensi-iltansa vuonna 2009 saanut Jez Butterworthin näytelmä Jerusalem on niittänyt mainetta 2000-luvun parhaana näytelmänä. Pohjoismaisen kantaesityksensä se on nyt saanut Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä. Reilun kolmetuntisen esityksen jälkeen mielessä pyöri kysymys: Mitä minä oikeastaan näin?

Näyttämökuvana pysyy kaiken aikaa rähjäinen, metsän keskelle raahattu asuntovaunu siivottomine ympäristöineen. Tuohon maisemaan saapuu näytelmän alussa keijumainen neito (Mitra Matouf), jolla on enkelinsiivet ja joka laulaa hyvin heleästi Englannin suojelijan Pyhän Yrjön punavalkoisen ristilipun vierellä laulua Jerusalem. Sukelletaan johonkin menneeseen, myyttiseen aikaan. Jo näytelmän nimi viitannee johonkin pyhään, jota ei nykyajasta löydy, ja lähellä sijaitseva Stonehenge vahvistaa menneen merkitystä noustessaan esiin dialogissa.

Alun ylevä kuva rikkoutuu korvia rikkovaan musiikkiin ja paikalle saapuvien kuntakoordinaattorien vierailuun. Virkavalta on ottanut tähtäimeensä syrjäisen paikan, sillä sinne suunnitellaan uusia asumuksia.

Paikkaa isännöivä, entinen surmanajaja Johnny ”Rooster” Byron (Santeri Kinnunen) ei avaa ovea, vaikka kuinka kolkutellaan. Viranomaiset naulaavat häätökäskyn oveen ja poistuvat. Krapulainen isäntä rymistelee ulos ja ottaa näyttämön haltuunsa pelkällä olemuksellaan. Kinnunen tekee vahvan roolityön hahmona, jonka pinta on kova ja räyhäkäs, mutta jolta tarpeen tullen löytyy ymmärrystä ja tukea.

Vähitellen paikalle saapuu ihmisiä, kaikki jollain tavalla joko särkyneitä, pettyneitä tai vasta elämänsä linjaa etsiviä. Jokin yhteiskunnassa sysää heitä ulkopuolelle. Epäsovinnainen antisankari Byron on heille kuin kärpäspaperi, joka houkuttelee luokseen, lumoaa värikkäillä kertomuksilla kokemuksistaan, joiden todenperäisyys on hyvin kyseenalainen. Karismaattinen, yhteiskunnan normeista piittaamaton mies sen sijaan aiheuttaa huolta ja närkästystä lähiseudun arvoasuntojen väessä. 

Välillä näyttämölle syntyy ikään kuin oma näytelmänsä, kun Byron jättäytyy sivustaseuraajaksi ja antaa ympärillään pörräävien vieraiden ottaa tilansa. Pyhän Yrjön markkinat lyövät leimansa kaikkeen, sillä niitä vietetään paikkakunnalla paraikaa. Niihin liittyy odotuksia ja velvollisuuksia, esimerkiksi kapakanpitäjä Wesleyn (Jouko Klemettilä) on esitettävä markkinoilla naurettavassa asussaan naurettava tanssi. Alennustilansa pelastajaa humalasta etsineen Wesleyn monologi on riemastuttavaa katseltavaa ja yleisö palkitsee sen raikuvasti nauraen ja aplodeeraten.

Vaatii rauhallista pohdintaa ja nähdyn kertaamista, jotta jollain tavalla saa kokonaisuudesta muodostettua merkityksiä. Sirpaleisia osia on runsaasti ja vie aikansa, ennen kuin niille kuvittelee löytävänsä merkityksen. Ehdottomasti paikoin taitavaa näyttelijäntyötä sekä lavastuksen ja rekvisiitan mielikuvituksellisuutta on yllin kyllin. Vauhtia ja yllätyksellisiä tilanteita ei säästellä, siitä pitää huolen varsin runsas ja värikäs joukko eri-ikäisiä ihmisiä.

Pasi Lampelan ohjaamaa nopealiikkeistä esitystä lukee taatusti englantilaisessa kontekstissa helpommin kuin täällä, sillä tapahtumien pohjavirtaa värittää vuosisatainen englantilaisten traditioiden historia. Kiihkeänä virtaavaa puhetta vaivaa ajoittain harmittavan huolimaton artikulointi. Näytelmän naiskuva jää hieman yksiulotteiseksi kuvaamalla naiset (tai oikeammin nuoret tytöt) joko objekteina (Lumi Aunion Pea ja Minni Gråhnin Tanya) tai Phaedran kaltaisena eteerisenä kaunottarena, jota kovanaamana tunnettu isäpuoli Troy (Rauno Ahonen) etsii Byronin mailta. Neito on karannut isäpuolensa pahoinpitelyä ja asettunut Byronin leiriin. Kostotta siitä ei selvitä, sillä Troy kokoaa joukkionsa ja iskee.

Jerusalem ei tarjoa vastauksia kysymyksiin, joita se väistämättä herättää. Ja vaikka sanailu näyttämöllä on usein koomista, ei kyse ole komediasta. Itse koin esityksen tragediana, joka näytti, kuinka kuka tahansa, mistä yhteiskuntaluokasta tahansa voi löytää itsensä kuvatun kaltaisesta ympäristöstä. Aina löytyy paikka, jossa on tarjolla viinaa ja huumeita sekä sanavalmiin seremoniamestarin siipien suoja. Esityksen lopun epätodellinen luonnon reagointi painaa pisteen tulkinnoille ja ilmaisee kantansa ihmisen toimintaan.

Jez Butterworth: Jerusalem, suomennos Ari-Pekka Lahti, ohjaus Pasi Lampela, lavastus Katariina Kirjavainen, pukusuunnittelu Sari Suominen, valosuunnittelu Kari Leppälä, äänisuunnittelu Eradj Nazimov, naamioinnin suunnittelu Tuula Kuittinen, dramaturgi Ari-Pekka Lahti. Pohjoismaiden kantaesitys 1.2.2024 Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä.