Kansallisteatterin Hamlet, Matti Rossin suomennokseen pohjaava Samuli Reunasen ja Aina Bergrothin sovittama versio asettuu näkemistäni mielenkiintoisimpien joukkoon. Ikään kuin tekstiin olisi puhallettu ja annettu sen laskeutua omassa järjestyksessään “maailmaan, joka on sijoiltaan”. Osa repliikeistä on vaihtanut paikkaa, osa kadonnut ja tilalle on luotu uutta, tähän aikaan, näille esittäjille sopivaa. Tuloksena on kokonaisuus, jossa olisi katsottavaa ja tulkittavaa useammallekin kerralle. Esityksen sirpaleisuus ei päästä vähällä ja paikoin artikuloinnin suttuisuus ja mikrofoniongelmat verottavat lopputulosta. Sittenkin esityksen jälkeen on olo, että näki jotain merkityksellistä.
Tämän Hamletin estetiikka on ravistanut paljon totutusta pois, niin esittämisen ja lavastuksen kuin pukujen osalta. Timo Kämäräisen säveltämä musiikki kuvittaa näytelmää soolonumeroina sekä tehosteina ja liikkuu suvereenisti eri tyylilajeissa. Esitys on hyvin fyysinen, mutta siitä puuttuu ähkiminen ja rutistus ja sen voima on liikekielen yllätyksellisyydessä ja helpolta näyttävässä notkeudessa. Näyttämöllä on Hamlet, joka osaa rokkistarojen lavaelkeet, riisuu paitansa ja housunsakin, ja hurmaa ja huumaa. Hamlet on läsnä, ottaa kontaktia yleisöön jutustellen niitä näitä, vaihtaa leikaten tyylistä toiseen, hallitsee näyttämöä, jossa kummallisiin asuihin pukeutuneet nuoret etsivät paikkaansa juonittelujen keskellä. Siinä missä näytelmän vanha kaarti seisoo lähes kivettyneenä paikoillaan, nousee lapsuuden ystäväkolmikko Hamlet, Laertes ja Ofelia keskiöön rytisten.
Osuin esityksen koululaisnäytäntöön ja hyvin pian kävi ilmi, mistä nuoriso eritoten oli kiinnostunut. Kun ensimmäinen hahmo näyttäytyi lavalla, takanani istuva nuori sanoi toiselle “Toi ei oo Olavi”. Olavi Uusivirta ja hänen musiikkinsa oli se juttu, joka kiinnosti, ja siinä rinnalla kaikki, mihin Olavi koski. Vaan ei se paha juttu ollut, sillä nuori katsomo seurasi kolmituntisen esityksen herpaantumatta ja reagoi tapahtumiin.
Uusivirta on vastaansanomattoman intensiivinen roolissaan, niin puhuessaan kuin laulaessaan ja myös liikkuessaan. Tavallaan yleisö seuraa kolmetuntisen konsertin dramaturgiaa, jossa solisti hakee kumppanikseen milloin kunkin, myös orkesterisyvennyksestä Timo Kämäräisen, jolle on annettu Horatiuksen rooli muutamin repliikein, mutta joka replikoi ennen kaikkea kitarallaan.
Näyttelijä ja räppäri Fanni Noroilan Ofelia laulaa Hamletin kanssa useamman laulun. Noroilan Ofelia on poikkeuksellisen komealla tavalla röyhkeä. Poissa on uneksiva ja haaveileva neito ja tilalla itsetietoinen nuori nainen, joka uskaltaa uhmata ja olla vahvan kehollinen ilman naisellisia keinoja. Aistikkain on hetki, jolloin Ofelia valuttaa rakastettunsa päälle mehut halkaistusta appelsiinista. Noroilalle annan erityismaininnan esityksen selkeimmästä artikulaatiosta. Aleksi Holkon Laertes on sisartaan suojelevana herkän kysyvä ja kyseenalaistava, feminiininen hahmo, saman ahdistuksen läpäisemä kuin Ofelia ja Hamlet.
Timo Tuominen Claudiuksena, Paula Siimes Gertrudena ja Esa-Matti Long Poloniuksena ovat kuningashuoneen vanhaa kaartia. Tuominen tunnelmoi pianon äärellä laulamalla riipaisevan laulun. Long tempaisee toisessa roolissaan haudankaivajana rempseän rallin.
Näytelmäseurue on typistetty kahteen roolihahmoon, mutta Ola Blickin ja Karlo Haapiaisen työstämänä isän murhan näytteleminen saa ilkikurisen ja jopa hauskan ilmeen. Näytelmää näytelmässä toteutetaan myös puvustuksessa, sillä osa asuista on kaivettu aiempien esitysten varastosta; varhaisin on vuoden 1944 Saiturista. Pukusuunnittelija Auli Turtiainen on halunnut Kansallisteatterin 150-vuotisjuhlavuonna kunnioittaa talossa työskennelleitä pukusuunnittelijoita ja niitä aikalaisnäyttelijöitä, jotka joutuivat oman aikansa hengen mukaan suunnittelemaan itse rooliasunsa.
Kaisa Rasilan näyttämökuva on komea ja alati muuttuva. Rakennusteline-tasoja syntyy pressuin peiteltyinä maan päälle ja korkeuksiin, minne välillä noustaan lentämään. Pyry Hyttisen videoinnit ja Erno Aaltosen valaisun ratkaisut merkitsevät paikkoja, tunnetiloja ja luovat koodistoa, jota tulkita. Kun kattoon asti nostetaan valtava kanto keikkumaan, en osaa aavistaa sen roolia, mutta näytelmän lopussa merkitys on itsestäänselvä. Mainiokin.
Kun Ofelia kantaa kirjaa, ei ole merkityksetöntä, mikä kirja on kyseessä. David Foster Wallacen Päättymätön riemu on täynnä kulttuurisia ja kirjallisia viittauksia, kuten Shakespearen Hamletkin, johon Kansallisen versio on vielä upottanut omat musiikkimaailmasta napatut linkkinsä. Näyttämöllä kajahtaa muun muassa Britney Spearsin Baby One More Time ja oidipaaliseksi painajaiseksi mainittu Jim Morrisonin The End -biisi.
William Shakespearen Hamlet. Suomennos Matti Rossi, ohjaus Samuli Reunanen, esitysdramaturgi Aina Bergroth, lavastus Kaisa Rasila, pukusuunnittelu Auli Turtiainen, musiikki Timo Kämäräinen, valosuunnittelu Erno Aaltonen, äänisuunnittelu Sami Hassinen, Ensi-ilta Suomen Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 10.3.2022.