Katutyömaalla käydään karskia keskustelua. Miehet huutavat toisilleen, mutta huutavat myös tehtävänannolle, jossa eivät näe mitään järkeä. He rakentavat väliaikaista pyörätietä viemärityön päälle, jotta kaupunkitapahtuman striimauksesta saataisiin näyttävämpi. Näin alkaa Mika Ripatin kirjoittama Mikko Räsäsen tulevaisuus -näytelmä. Kaiken pohjaksi asettuu perusduuni, kaupungissa asumisen mahdollistava välttämätön työ, josta maksetaan huonosti ja joka haisee paskalta.
Työmaan aitoja päin pölähtää pyöräilijä, joka osoittautuu palvelumuotoilijaksi, kaupunkitapahtuman kuvaajaksi (Rauno Ahonen). Hän on jo habitukseltaan koomiseksi rakennettu hahmo ja ajautuu rakennusmiesten kanssa oitis konfliktiin. Kaupungin suunnittelutoimistossa insinööri Niemi (Jari Pehkonen) vastaa työmaan suunnittelusta, mutta innostuu suunnittelemaan myös työntekijöiden ahkeruuden seurantaa puhelinsovelluksen kautta. Vastaava työnjohtaja (Raili Raitala) yrittää suitsia niin insinöörin kyyläysinnokkuutta kuin toivotonta ihastumista pormestariin (Vappu Napbantoglu).
Heikki Kujansuun ohjaaman esityksen alun tapahtumat ovat selkeitä, paikoin turhankin osoittelevia, ja roolihahmot stereotyyppisiä. Vierasmaalainen, murtaen suomea puhuva on oppinut hyvin v-pilkun käytön. Vielä huonommin suomea puhuva joutuu edellisen pomputeltavaksi eli joukon alimmaksi. Hierarkia täydentyy, kun siirrytään työmaalta toimistoon ja luovan oivaltamisen tilaa tavoittelevan palvelumuotoilijan kotiin, jossa vessan seinän väri on elämää suurempi kysymys. Teksti etsii sivujuonteita, joille kaikille ei oikein löydy merkitystä. Mikä merkitys on insinöörin ihastumisella ja miksi ihmeessä sanomalehden pitää tarttua tuolista työmiehen takapuoleen?
Näytelmän edetessä tekstiin tulee syvyyttä ja tilannekomiikka häipyy tärkeämpien kysymysten tieltä. Kohtaamisia ja törmäyksiä värittävät ennakkoluulot asettuvat historialliseen kehykseensä, vanhan työväenmarssin muunnelmat kaikuvat uusin, erilaisin sävyin ja yhteiskuntaluokat seisovat samassa viemärissä
Martti Suosalo puskee vakuuttavasti vakavailmeisen Mikko Räsäsen roolin. Mikon mielessä kulkee vahvana samaa työtä tehneen, edesmenneen isän (Pekka Huotari) hahmo, isän joka oli toivonut poikansa menevän opintielle. Onnettomat sattumat olivat kuitenkin puuttuneet peliin ja Mikko jatkoi isänsä ammatissa. Omalle Aapo-pojalleen (Paavo Kääriäinen) Mikko painottaa kouluttautumisen tärkeyttä. Sukupolvi sukupolvelta toivo paremmasta on asetettu seuraavalle, näihin päiviin asti. Yhteiskunnan monimuotoistuminen on kuitenkin muuttanut asetelmia, ja näytelmän nuorten on aika kiepauttaa edeltävien sukupolvien totuudet uuteen asentoon.
Suuri näyttämö toimii. Hienosti samaan tilaan asettuvat niin tietyömaa, viemäriverkosto, rakennusvirasto kuin monet yksityiskoditkin. Valtava maavallilavaste jakaa tiloja ja saa olla myös muusikon (Joakim Berghäll) kotipaikkana. Dronet lentävät kaiken yllä värikkäissä valokeiloissa kuin uljaan uuden maailman edustajat, ja ne kuvaavat kaikkea, henkilökohtaisia salaisuuksiakin. Olisi mielenkiintoista tietää, oliko droneille heitetty kysymys “Lähestyvätkö Putinin tankit?” jo alkuperäisessä käsikirjoituksessa. Ahdistavassa viemäriloukossa löydetään kohtaamisen ja ulospääsyn mahdollisuus, huomataan muurahaisten ja siirojen erilaisuuksia yhdistävä elementti niitä erottavien sijaan.
Mika Ripatti: Mikko Räsäsen tulevaisuus. Ohjaus Heikki Kujanpää, sävellys Timo Hietala, lavastus Antti Mattila, pukusuunnittelu Elina Kolehmainen, valosuunnittelu Petteri Heiskanen, äänisuunnittelu Eero Niemi, dramaturgi Ari-Pekka Lahti. Kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 11.3.2022.
