ODOTUS

Puoli tuntia. Joskus ohi karkaava, mutta nyt niin venyvä ja kaikkeen liimautuva. Olen karhea. Minuun tarttuu kaikki ohi leijaileva pöly, joka hiukkanen. Odotan. Muistan. Minä olen ollut silkkiäkin, sellainen että ihot liukastelivat toisissaan.

Missä se viipyy? Lupasi ehdottomasti tulla ajoissa. 

Nyt ei ole sääesteitä, aurinko ampuu julmetun kirkkaita säteitä, jotka tunkeutuvat kaiken läpi. Säälimätön valo näyttää pienimmänkin ilmassa leijuvan moskan. Moska virtaa hengittäessä sisään, livahtaa, keuhkorakkuloihin kiertämään. Toisaalta ihminen päästää itsestään maailmaan kaikenlaista. Ei kehtaisi edes ajatella. Sen ajatteleminen muuttaa sanatkin karkeiksi.

Hävetti kun Veijo paskansi veneen laidan yli juuri ennen Valkeakosken sulkua. Huusin kuiskaamalla että et helvetti tee sitä, mutta se vaan laski housunsa ja venytti takapuolensa pitkälle laidan yli. Sen naamalla oli leveä hymy, joka paljasti kaikki hampaat. Ne ovat hyvin kauniit hampaat. Hetken ihailin niitä. Onneksi ei ollut juuri silloin muita veneilijöitä lähistöllä. Rannalta ehkä joku näki, en uskaltanut tarkemmin tiirata. Ajattelin että jos huomaavat minun huomaavan, niin huutavat jotain hävytöntä. Miksi minua aina hävettää niin helposti enkä osaa nasauttaa vastausta koskaan luontevasti? 

No, Veijo oli juonut pari olutta. Ehkä kipparoidessaan salaa enemmänkin. En huomannut Sääksmäen maisemia ihaillessani. Ei kaljan juominen mikään tekosyy ole, mutta syy kuitenkin. Onhan Veijon työ vaativaa, joten pakko tyhjentää pää lomien aikana. Niin se sanoo.

Pois Valkeakosken muisto. Hus. 

Kas, vastapäisen rivitalon korea rouva tulee kropsuttamaan kivimuuria. Hän on istuttanut sen päälle ja rakoihin kalliokasveja. Tuuli heittelee niiden sekaan vääränlaisia siemeniä, ja rouvalla on aina mukana kori, johon kerätä rikkaruohosaalis ja ohikulkijoiden yöllä heittämät roskat. Ketterä nainen, kertakaikkiaan, lienee taloyhtiön ahkerin pihanhoitaja. Perä liikkuu kuin lohinaaraan pyrstö hiekkaisessa kutukuopassa. Joskus muuriaidan puhdistus kestää, naisen aviomiehen mielestä kai liian kauan ja se huhuilee, että nyt aarteeni sisälle, kaffe odottaa. Joskus mies tohottaa mahansa kanssa mäkeä alas ja koppaa korin käteensä. Sitten taputtaa rouvaa takapuolelle ja nykii päällään kotia kohti, että sisälle pitäisi jo tulla. Hymyssä suin rouva aina lähtee mukaan. Ei suutu taputtelusta. 

Meillä ei taputella. Enää. 

Kohta melkein tunti. En pysty juomaan enää yhtään kahvikupillista. Vatsassa käy mulina, mikä ei hyvää tiedä. Hyvää ei tiedä sekään, että Veijo viipyy näin kauan. Ei se koskaan ole ajoissa, vaan kupperoi tapansa mukaan aina jonkin toissijaisen asian äärellä, mutta että näin paljon. Minulla on kai sitten pitkä pinna. Moni olisi jo ottanut pitkät. Jättänyt tuommoisen odoteltavan. Mutta sisällä lämpimässä on niin helppo odottaa ja ihminen tottuu arkeensa – huonoonkin. 

Nyt ottaisin Jaffaa jos olisi. Sitä vihreätä mieluiten. Punainen on kyllä pehmeimmän makuista, keltainen taas semmoista lällyä. Vihreätä ottaisin. Jos olisin lapsi, niin heittäytyisin lattialle ja huutaisin että mä haluun jaffaaaaa, mä haluun jaffaaaa. Erityisopettajan tyttö teki niin aina kaupassa. Ihmettelin, miten sama opettaja sai meidän Pellen kuuliaiseksi pojaksi koulussa. Omaansa ei ainakaan näkyvällä tavalla edes yrittänyt. Antoi huutaa, itse käveli ylväästi kassalle kuin ei tyttöä olisi ollutkaan. Maksoi ja käveli ulos, tyttö parkuen perässä. Ei minun tarvitse sitä ymmärtää. Mutta Pellen se sai ruotuun. Kiitos hänelle siitä. Aika mimmi. Minulta loppuivat eväät pojan kanssa. Ei auttanut vaikka kaikki mahdolliset kasvatusoppaat kahlasin läpi. Työnsin kirjat sitten saunanpesään. Humpuuki paloi nätisti. Työkaveri sanoi, että mitäs annoitte pojalle tuommoisen nimen. Herranenaika, mitäköhän se sanoisi tuosta molempien iltalehtien vouhkaamasta juuri kastetusta Donna Rubinasta? Voi lapsiparkaa myöhemmin koulussa. Nimi kuin huutomerkki. Mistä tuommoisia vanhempia tulee? Ja miksi niistä kirjoitetaan, etusivun täydeltä? Julmettu otsikko, että nyt kysellään lääkäriltä, joko voisi sänkyhommat aloittaa, kun mies käy kuumana. En lukenut juttua edemmäs. Hyi.

Niin ihminen tottuu huonompaankin. Meillä kaikilla on omat puutteemme. Joskus sitä ei vaan itsestä huomaa. On niin ajattelevinaan tarkkaan ja hienosti. Pohtii puolelta jos toiselta, miettii moraalia ja etiikkaa. Menipä nyt filosofiseksi tämä ajatuskuvio. Tulee mieleen 70-luvun iltojen pitkät keskustelut. Raide oli yhteen suuntaan vaikka luultiin että dialogia maailman kanssa käytiin. Viisaita tyttöjä ja poikia, napapaidoissamme ja leveälahkeisissa housuissa, jotka vedettiin kosteina päälle sängyllä maaten. Sillä tavalla sai vetoketjun kiinni. Naurettiin muille. Niille, jotka eivät ymmärtäneet solidaarisuuden päälle.

Nyt ei naurata. Pandoran lippaassa ei taida olla enää edes toivoa osattomille. Sieltä tulee vaan trumppeja ja boriksia, jotka kuolaavat maapallolla, kuin pieni lapsi kumilelulla puhkeamassa olevia hampaitaan.

Onneksi Pelle ehti saada töitä, ei nyt sellaiselta alalta, mistä olin haaveillut. Noh, hän nautti pikkupojasta asti maassa möyrimisestä. Nyt saa sutia päivät pitkät. Ei arkeologin apulaisen työ mitenkään hohdokasta ole, Pellen kaveri löysi muutama vuosi sitten koiran luurangon 1500-luvulta, ihan lehdissä siitä oli. Semmoisia aarteita löytävät.

Ennen sai töitä jokainen. Nyt roikkuu nurkilla kaikenlaista olevaista. Ilman tulevaisuutta. Rytkösen mamman kaksospojatkin vahtaavat äitiään kotinurkissa, 40-vuotiaat. Häpeäisivät. Postiljooni iski silmänsä mammaan, kun tämä aina sitä pihatietään kropsutti. Kävelin Reksun kanssa ohi ja näin, että usein olivat jääneet suustaan kiinni. Nojailivat portinpieleen, nauroivat ja käklättivät. Syreenien tuoksu alkukesästä leijui niiden ympärillä. Se on ihana tuoksu, mutta ei sitä kaiken kesää jaksaisi. Aloin ihan tarkoituksella lenkittää koiraa sitä kautta ja huomasin joskus, että vapaa-ajallaankin postiljooni oli juttusilla. Mamman kissat istuivat portintolppien päällä. Meidän Reksu puhkesi hirveään haukkuun, mutta kissat eivät olleet moksiskaan, istuivat kuin sfinksit paikoillaan. 

Eläimilläkin pitää kisata. Kävin äidin luona Savonlinnassa ja Olavinkatua eestaas kulki nainen koiran kanssa. Se sanoi äidille, että tämä on oikea helmi, tämmöisiä ei ole Suomessa kuin kolme. Valehteli. Äiti uskoi, mutta sanoin sille, että huomiota se vaan kerjää, ja noita koiria on Suomessa vaikka kuinka. Äiti alkoi uskoa minua sen jälkeen kun valmistuin maisteriksi. 

Postiljooni muka lenkillä, että kunto pysyisi. Niin se meidän postilaatikolla selitti, kun osuin jaon aikaan portille. En minä mitään selitystä ollut kaivannut, ja oli melko huono argumentti, kun mies muutenkin kiertää päivät pitkät. Aina se jotain juttelee jos kohdalle osuu, muutaman sanan, mutta ei jää pidemmäksi aikaa, minun portille. 

Mutta ne mamman pojat, ne pani hanttiin, kun huomasivat vispilänkaupan. Nokisutari Ryynänen naapurista tiesi kaiken, ammattinsa vuoksi.

– Et jumalauta ota mitään kulliurpoa tänne roikkumaan, pojat olivat sanoneet.

Oli hupaisan näköistä, kun Ryynänen naama mustana imitoi poikien puhetta. Eivät kuulemma lähde pojat kotoaan millään. Peräkammarin olijoita. Mamma parka. Ei se niin vanha ole, ettei yksi kierros elämää vielä mahtuisi. Ja ihan kuosissa pysynyt, ikäisekseen. Hiukset aina laitettu ja muutenkin, ei kuleksi verkkahousuissa vaan hame päällä arkenakin. Ihan nainen se on. Ilman niitä kammarin aarteita sutarikin olisi kuulemma voinut lähemmin tuttavuutta tehdä. Sutari on leski ja katselee ympärilleen sillä silmällä. Itse se asian niin tunnusti. On kuulemma yksinäinen, asuu puolisokean äitinsä kanssa. Sutari on kova utelemaan, mutta en ole kertonut meistä mitään, mikä panisi hänen kielensä kalkattamaan muualla. 

Yli tunti. Ei näy tiellä liikettä vaikka kuinka tuijottaisi. Nyt on jotain pahasti vinossa. Veijon puhelinkaan ei vastaa. Onko se unohtanut koko asian? Mielestäni illalla sovittiin selkeästi että tulee kolmelta hakemaan. Kuudelta menee kauppa kiinni, ja sinne ajaa yli puoli tuntia. Aikaa valitsemiseen ja miettimiseen täytyy olla riittävästi.

Nyt kääntyy Saabin nokka pihaan. Reksukin heräsi ja juoksee raput alas ovelle vastaan. Juuri ja juuri ennätetään Tuuppasen antiikkikauppaan, kun heti lähdetään. Laitan takin valmiiksi päälle. Panisiko silkkihuivin kaulaan?

– Mikä sinua pidätteli, mehän sovittiin kolmeksi? Etkä puhelimeenkaan vastaa. Hermostuin.

– Näin että yritit soittaa. En voinut kesken palaveria vastata. Me joudutaan irtisanomaan pari lähes korvaamatonta työntekijää. On niin alavireinen olo, ettei Tuuppasen harvinaiset aarrelöydöt tänään oikein jaksa innostaa. Olga, jos jätetään tämä yksi viikko väliin. 

© Pirjo Puukko