ODESSAN HELMI

Tuntematon numero. Pärisköön rauhassa, on joku lehtimyyjä. Jos on tuttu, niin jättää viestin – mikäli on tärkeää. Ei näemmä auta vaikka on markkinointiesto, kun aina joku osaa kiertää sen. Vietävän sitkeä soittaja onkin. Katsotaan miten kauan jaksaa. Siinä tanssii puhelin piirongilla kuin kattilasta yli kuohuva perunankeitinvesi liedellä. Just piti itse soittaa tytölle ja kysyä, mikä sen koiralla on, kun piti lääkäriin viedä. Lopeta nyt jo, että pääsen soittamaan. Että jaksaa tuo hylkyläinen. 

Pakko ottaa riski. 

– Hyvää iltapäivää Marja! Vastasithan viimein. 

– Hyvää iltapäivää. Mutta anteeksi, kenen kanssa minulla on nyt ilo keskustella? Ääni kuulostaa tutulta, mutta nopealla äänimuistikelauksella yksikään nimi ei tartu haaviin. 

– Onko mun ääni muuttunut niin paljon, ettet tunnista. Hyvänen aika Marja, sanooko ohjelma Unkarin kuutamon alla sinulle mitään? 

– Eikä! Pertti! 

Onneksi en livauttanut vahingossa Odessa-nimeä, jolla olen häntä aina mielessäni kutsunut. 

– Perttipä juuri. 

– Miten ihmeessä sinä jaksat antaa puhelimen tuutata ja tuutata. Kauanko olisit vielä jaksanut? 

– Voi kuule, toimittaja-ajoilta jäi selkäytimeen, että sinnikkyys palkitaan. Olisi jäänyt monta hyvää dokumenttia tekemättä, jos olisin luovuttanut heti ensimmäisen torjunnan edessä. 

Tuo ääni. Ärsyttävä mutta mielenkiintoinen, hieman entisestä tummunut ja tupakan lohkoma. Olisi pitänyt tunnistaa, mutta herranen aika siitä on liki kolmekymmentä vuotta. Ja kun joku lepää vuosikymmenten takana uinuvassa aikalaatikkossa, jonka kansi on tiukasti kiinni, sitä ei yksinkertaisesti ole olemassa. 

– Aivan, muistan toki sinnikkyytesi.

Odessa nauraa makeasti. Hän tietää olleensa takiainen, josta oli vaikea päästä eroon. Niin hankalaa asiaa ei ollutkaan, ettei hän olisi jollain tavalla saanut asianosaisia sitä selvittämään. Siksi virastoissa pakoiltiin häntä. 

– Yritin pysytellä pois sosiaalisesta mediasta, mutta niin paljon ajankohtaista sinne on siirtynyt ettei vanha toimittajakettu – vai ketku, ihan miten vaan, no ei vaan osannut olla tulematta mukaan. Siellähän olikin Facebookissa puoli Yleisradiota meidän ajalta. Ei mennyt kauaa, kun sinua ehdotettiin mun kaveriksi. En ottanut, vaan päätin yllättää. 

Aivan. Sen sinä taidat. Et ole muuttunut. Mahdatko itse tietääkään, kuinka sinua imitoitiin, kun jouduttiin syystä tai toisesta ylipääsemättömältä vaikuttavaan tilanteeseen? 

– ja kun sun puhelinnumero ei ollut salainen, niin tässä ollaan. Arvasin että fiksuna tyyppinä et vastaa tuntemattomiin numeroihin. On kuule kiva kuulla sun ääntä. Lähdit niin yllättäen pois Ylestä. Kun tulin Grönlannin työmatkalta ja kysyin sua miksaajaksi, niin sanottiin että sori mut se on lähtenyt pois. Mihin sä oikein menit? 

– Lähdin katsomaan, olisiko minusta johonkin muuhun. 

– Etkö sä viihtynyt Ylessä? Tunnuit tykkäävän äänimaailmojen rakentelusta, ja osasit sen. Mä toivoin aina sua miksaajaksi, kun oli vaikeempi homma edessä, koska sun pinna kesti. Ja sulla on rytmitajua ja hitsi, miten nopeasti leikkasit nauhaa. Jotkut hinkkasi ja hinkkasi leikkauskohtaa ja töpötteli sitten hartaasti nauhateippiä paikalleen. 

– Olen vaan niin kärsimätön luonne. 

– Et et et ole, kärsimätön ihminen on hermostunut. Sä et hermostunut. Vieläkö muistat Odessan? Sen valmiiksi saattaminen olisi kestänyt jonkun muun kanssa ikuisuuden. Sun ilme oli ikuistamisen arvoinen, kun toin ostoskärryssä nauhakasan, josta feature piti koostaa. Muistatko? 

– Juu, oikein hyvin. Kuin olisi eilen tapahtunut. 

Ja sinä kertaat kaikki hankaluudet, joita Odessan matkan varrella oli sattunut. Olin toki kuullut ne kaikki jo aiemmin. Niitä riitti. Olit lähtenyt haistelemaan perestroikan aikaista ilmapiiriä Mustanmeren rannalle. Se oli reissu, jolla kaikki mikä saattoi mennä pieleen, myös meni. Heti alkuun sinut ryöstettiin. Olit ehtinyt tehdä muutaman kävelykierroksen kuuluisilla Potemkinin portailla, joilla kuvattiin Panssarilaiva Potemkinin verinen siviilien teurastus. Nauhoitit tunnelmia. Olkapäälläsi roikkui kallis Nagran stereonauhuri, jota vartioit kiihkeästi. Tuolle keikalle et saanut äänittäjää matkaasi. Oikeastaan luulen ulkotuotannon äänittäjän roolin olleen sinulle lähinnä seuranpito. Sanoit usein, että “Ei siinä muuta ole kuin rec- ja stop-nappuloiden painaminen ja mikrofonin suuntaaminen oikeaan kohteeseen. Luurit päähän ja tasot niin ettei mittari punaselle hypi”. No laitteen vartioinnilla ja äänittämiseen keskittymisellä oli hintansa. Toisella olalla keikkuva kangaslaukku jäi vähemmälle huomiolle ja niinpä se oli lompakkoa kevyempi hotelliin palatessasi. 

– Studio oli loppuilloista aika lämpimän kypsä, mutta niin taidettiin olla mekin. 

– Ei tarvinnut unta houkutella niinä iltoina. 

– Mä olen vieläkin ylpeä siitä jaksosta, jossa Odessan eri ilmapiirit liikkuvat stereokannalla ja haastattelut hiipivät mukaan milloin mistäkin suunnasta. Oon kuunnellut pätkää säännöllisin väliajoin, enkä löydä mitään, mitä muuttaisin siinä. Se on täydellinen. Kauanko me väännettiin sitä kohtaa? 

– Yksi koko iltavuoro. Kohtauksen kestohan oli minuutti, joten hintava miksaus. 

Odessan naurun räksätyksestä ei ole tulla loppua. Kuva meistä äänipöydän takana tarrautuu mieleen. Voin kuulla yhä komennot: Meren ääni! Nyt tori ylös! Tohtori kaukaa! Irena ihan lähellä! Auton tööttäys! Irena pois! Ja niin edelleen ja niin edelleen. Ja ne uudet versiot, joissa jokin elementti lähempänä, jokin kaiutettuna. Nopeita leikkauksia historiaan. Juuri tuon työrupeaman vuoksi annoin sinulle mielessäni nimen Odessa. 

***

Tänään soitto tuli aamupäivällä. Yleensä ne kilahtavat iltamyöhään. 

– Tiedätkö, mä näin viime yönä unta Rossosta. Muistatko sen? 

Kuinka olisin voinut unohtaa Rosson, karvattoman kiinanharjakoiran! Toit sen joskus töihin mukaan. Olet isokokoinen ja vierellesi olisi kuvitellut aivan toisen koirarodun. Kerroit että otitte kesällä yhdessä aurinkoa, kummallakin oli oma aurinkovoidetuubi. Oli vaikea pitää naama peruslukemilla, kun hellittelit mielestäni karmeannäköistä otusta ja lirkutit sille kuin pikkuvauvalle. Kun se kurkisti äänipöydän alta ikään kuin varmistaakseen, eikö oikeasti pääse syliin, sen naama muistutti mielikuvitushahmoa tai pilapiirrosta. Kun lupaa ei tullut, se painautui jalkoihisi tuhisemaan ja urmuttamaan pienellä äänellä. Mutta pahinta oli sen piereskely. Juuri se sai minut pyytämään, että esimies ei buukkaisi minua työpariksesi, mikäli vain vuorojärjestelyin oli mahdollista. 

– Tottakai muistan Rosson. On varmaan mennyt jo koirien taivaaseen. Otitko uutta tilalle?

– En herrajestas! Ei sellaisen ystävän jälkeen voi ottaa uutta. Vertaisi vaan koko ajan. Mutta se uni, se oli niin todentuntuinen ja usko tai älä, minulta herahti kyynel kun herättyäni tajusin ettei ole mitään Rossoa. 

Kuuntelen. Tiedän jo jutun alkaessa että siitä tulee pitkä. Etsin asennetta tilanteeseen. Päätän käyttää aikaa hyväkseni. Laskeudun olohuoneen pehmeälle matolle pitkäkseni ja alan tehdä kuolleen ötökän jumppaliikkeitä. Koska toinen käsi on sidottu puhelimeen, vaihdan sitä välillä kädestä toiseen, joten yläkroppakin saa treeniä. Minunhan ei tarvitse kuin ynähtää välillä merkiksi, että olen yhä taajuudella. Yritän vaihdella sävyjä aina Rosson elämäntilanteiden mukaan ja naurahdan sen hassuille tempuille. 

Nousen ylös sohvalle kun tunnistan alavatsalihasten saaneen riittävän annoksen. Jatkan kasvojoogalla. Venytän suppusuuta korkealle kohti kumpaakin poskipäätä vuorotellen. Laittaisin kynän suuhun kestohymyharjoitukseen, mutta se saattaisi kolista luuriin, joten tyydyn pelkkään venytettyyn sitkohymyyn, sitten vinoja hymyjä, jotta leuan lihakset saavat osansa. 

Kerrot Rosson koko elämäkerran. Kuvittelen, minkä näköinen olet nykyään, kun puhut. Toki kuvasi on ilmestynyt facebookissa ystäväehdotuksena minullekin. Et ole luopunut pitkistä kutreistasi. Väri ja määrä ovat vain muuttuneet. Mutta yhäkö keinutat vartaloasi, pöyhit tukkaasi ja nypit viiksiäsi puhuessasi? 

Luulen sinun vääristelevän tarinaa, sillä jätät jotain kertomatta. Sen osan ainakin, minkä yhdessä koimme. Ei se voinut olla ainutkertaista. 

– Pääsikö Rosso eroon ilmavaivoistaan milloinkaan? 

– Mistä ilmavaivoista? 

Okei. Olet lukinnut osan muististasi. Et voi unohtaa toistuvia kertoja, jolloin vedin äänipöydän hanikat rivakasti alas, oli sitten meneillään kuinka tärkeä miksaus tahansa, ja ryntäsin lämpiön puolelle hengittämään raikasta ilmaa. Palasin tarkkaamoon vasta kun ilmastointi oli hoitanut homman. Ja sinä nauroit, hihitit vedet silmissä herkkähipiäisyydelleni. Et muuten tiedä, että kun nimesi näkyi työlistalla, kollegat pohtivat että tuleeko vain Pertti vaiko Pieru-Pertti-yhdistelmä. 

Joskus tuumin, että en vastaa, kun nimesi loistaa puhelimen näytöllä. En aina jaksaisi kuunnella. Useimmiten haukut nykyisen radiotuotannon. Ei mitään kunnianhimoa, pelkkää löpinää. Ei käytetä mahdollisuuksia, äänimaisemalla voi kertoa yhtä hyvin kuin kuvalla. Siihen sanat, sopivat sanat, selkeästi ja rauhallisesti. Syntyy syvyysvaikutelma, laaja kuva, josta voi zoomata yksityiskohtiin. Puhut, puhut, kertaat koskettavimmat kohtaamiset ääriolosuhteiden ihmisten kanssa, elämisen ankaruudesta, johon on saatu kuitenkin luotua harmoniaa ja kauneutta. On kyliä Siperiassa, Etelä-Amerikassa ja Aasiassa. Mutta on myös miljoonakaupunkien laitamia, selviytyjien mukautuvaa älykkyyttä olosuhteissa, joissa siistien alueiden kasvatit eivät pysyisi hengissä. 

– Pertti, muistatko kun olit kuuntelemassa studiossa Prix Italian voittanutta Jugoslavian heinäsirkkaohjelmaa, kysyn yllättäen. 

– Toki, toki. Meitä kuuntelijoitahan oli siellä studiossa lähes joka osastolta. Hieno toteutus. 

– Tiedätkö mitä? Kun laitoin sen nauhan pyörimään, aloin hetken kuunneltuani hämmästellä niitä taukoja. Käännyin ja yritin siristellä, oliko nauha mennyt väärinpäin. OIRT-maista tulleet nauhat olivat, kuten muistat, sellaisia lupruja verrattuna meidän napakoihin studionauhoihin, joista näki heti, kumpi oli aktiivipuoli. No, arvoin siinä, pitääkö pysäyttää ja tarkistaa, mutta te istuitte lasin takana niin tyytyväisen näköisinä. Annoin nauhan jatkaa pyörimistään kelalta toiselle. Kun juttu oli kuunneltu ja te poistuitte studion puolelta, kaikki ylistivät liki nerokkaasti rytmitettyä kokonaisuutta. Etenkin taukojen tehokasta käyttöä ihailitte. Kun olin lopulta yksin, kelasin nauhan alkuun ja kiepautin sen toisinpäin. Arvaa mitä, ei taukoja, ei yhtään kohinaa, vain äärettömän kirkasta heinäsirkkojen siritystä stereokannalla. 

Odotellessani vastaustasi näen taivaalla kurkiauran…..siellä vaihdetaan juuri johtajaa.