TURUSTA MIKKELIIN
Pisaroi. Molemmin puolin tietä vilistää loppumaton kuusikko. Taidan olla lähes ainoa autolla liikkeelle lähtenyt. Takapuoli on puutunut jo kahden tunnin ajamisen jälkeen. En ole pysähdellyt sillä säätiedotus lupaa illansuuhun myrskyä. Turussa kurkisteli lähtiessäni aurinko, mutta tuolla edessä Riihimäen suunnalla alkaa pilveillä, ja itäsuomalainen taivas odottaa perillä kuin armeijan viltti. Sompailen radiokanavia, pölöpölö-puhetta ja musiikkia tai pelkkää musiikkia ja hihittelyä väliin. Klassista en nyt halua laittaa, kun se säätää mielen taajuudelle, joka muistuttaa muorin hautajaisista.
Suljen radion. Saatelkoot matkaa auton hyrinä ja pisaroiden ropse tuulilasia vasten. Näissä uusissa autoissa ei ole cd-soitinta kuten edellisessä, hanskalokeron levypinosta sai mieleistään aina soimaan. Saamattomuuttani en ole opetellut uusia systeemejä ja sovelluksia. Kaikki aikanaan, sitten kun asiat tasaantuvat. Pitänee pysähtyä Lahden paikkeilla ja käydä kahvilla, tai vaikka syömässä. Jos piipahtaisi siinä Karismassa, kun ei ole koskaan tullut käytyä. Saisi samalla ostettua iltapurtavat. Onneksi muorin asunnossa on vielä telkkari, niin saa ajan kulumaan. Ja aina voi istua parvekkeella katselemassa järvelle. Saunan lämmitän, joten juomat on muistettava. Poikamiesilta haamujen kanssa odottaa.
Voi helvetti, on kaverilla kiire Pietarin puheille. Ajan rajoitusten mukaan, mutta Bemarin lentosuunnitelma on vauhdilla suoraan yläilmoihin, sillä sen sielu on viritetty voittajien soiteltavaksi. Portit avautuvat ylhäällä herkästi. Niiden sulkeuduttua surijoiden päässä pyörii kysymys, mihin ihmeeseen sinulla oli niin kiire. Pari minuuttia saatoit ajassa voittaa.
Rapaa lentää tuulilasiin, kun rekkoja tulee vastaan. Pyyhkijät luutivat verkkaisin vedoin kuin olisivat rättiväsyneitä. Sade yltyy ja pissapoikaa on häirittävä useammin. Ja tämä nyt sitten. Lasinpesuneste loppuu aivan kohta eikä minulla ole varakanisteria. Sen verran kova kusihätä on, ettei Lahteen asti jaksa pidätellä. Pakko pysäyttää seuraavan taukopaikan kohdalla. Olisi tarjolla nestettä pissapoikaan omasta takaa. Huono vitsi, mutta parempaa ei nyt synny. Tällä säällä kehtaa lorottaa tienpientareelle, sillä muita pysähtyjiä ei ole.
Taukopaikat oli tähän verrattuna entisaikaan melko vaatimattomia, tiestä syrjään vedettyjä luiskia, joihin ei monta autoa mahtunut. Ei näille ole tullut juuri pysähdyttyä sen jälkeen, kun lapsimatkustajat kasvoivat yhteisiltä ajomatkoilta pois. En olisi uskonut että niitäkin ajomatkoja tulee ikävä. Julmettu riitely aina takapenkillä, ja siitähän koira riehaantui haukkumaan farmariauton tavaratilassa kuin ollakseen jutussa mukana. Pureskeli sitten riehaannuttuaan matkatavaroita. Pakko oli vaan tapittaa tietä edessään, kun näitä poikittaisia reittejä ei ollut vielä suoristettu ja levennetty. Kiemurtelivat kapeina vanhan asutuksen mukaan.
Jos vielä kauemmas vuosissa mennään, niin kakaroina pysähdeltiin äidin ja isän kanssa taukopaikoilla, kun matkattiin Turusta Mikkeliin mökille. Äiti oli aina tehnyt munavoileipiä ja metwurstileipiä, eikun ne olikin balkaninmakkaraleipiä. Äiti sanoi palkaninmakkara ja sisko yritti opettaa sille pehmeää peetä. Ei oppinut, tai ei halunnut opetella. Naureksi vaan ja sanoi että niin kauan kuin hänen puhettaan ymmärretään, ei ole syytä palata koulunpenkille. Isän ähvää ja keetä sisko ei edes yrittänyt korjata, Volksvaaken sai kelvata. Ja Volkkarista puhuttiin siihen asti, kunnes meidän Juuso pienenä opetteli automerkkejä ja kutsui pappansa autoa Ookkaliksi. Sen jälkeen kaikki Volkkarit olivat Ookkaleita.
Vanhemmat olisivat kyllä saaneet jäädä asumaan eläkepäiviäänkin Turkuun, niin olisi ollut kaikki helpompaa. Työn perässä muuttivat aikoinaan, mutta aina motkottivat, kun ei ole järveä. Heille osoiteltiin aavana aukeavaa merta ja kaupungin läpi kulkevaa kaunista jokea. Ne eivät kelvanneet ollenkaan. Niistä ei noussut madetta eikä muikkua. Kesät olivat heille henkireikä, kun pääsivät Mikkelin mökille. Eläkkeelle jäätyään isä sanoi, että he menevät takaisin kotiin.
Kyllä minä sen tajuan. Siellä olivat lapsuus, nuoruus ja aikuistuminen. Siinä maisemassa oli rakastuttu ja menty naimisiin, luotu elämän pohja. Ja siellä sai sanoa häpeilemättä sie ja mie, kuten isä asian ilmaisi.
– – –
Tuuli senkun yltyy. Vettä roiskii milloin mistäkin suunnasta, vaan roiskikoon vaikka mitä, nyt on lasinpesunestettä säiliö täynnä. Söin liian tuhdisti, unettaa. Täytyy pistäytyä Vihantasalmen huoltoasemalta ottamassa kahvi. Siinä on oman porukan kanssa pysähdytty monet kerrat milloin lasten, milloin koiran pissahädän tai janon vuoksi.
Tännepäin ei tulevaisuudessa tule juuri ajeltua, joten olisikohan viimeinen hetki käydä vilkaisemassa lapsuudenkodin tienoita Ristiinassa ennen kaupunkiasunnolle menoa. Talo on kuulemma pystyssä vielä. Taidan tehdä niin, koska olen jo lähellä määränpäätä. Ajankin Mäntyharjun kautta, kun tie sopivasti erkanee sinnepäin juuri Vihantasalmen kohdalla. Mäntyharjun kirkon voisi käydä vilkaisemassa, kun siinä on kuulemma harvinaisen leveää hirttä seinissä. Kaveri kehui niitä joskus, kun oli Salmelan taidenäyttelyn jälkeen käynyt kurkkaamassa Suomen toiseksi suurinta puukirkkoa. Ellei juuri niitä jouduttu poistamaan remontissa muutama vuosi sitten, kun seinistä löytyi lahoa.
– – –
Alkaako tämä myrsky nyt laantua? Vesisade ainakin väheni. Taitaa pitää pientä hengähdystaukoa vaan. Koko illaksi säätiedotus koiranilmaa vannoi. Hyvään saumaan kuitenkin hengähtää, sillä kohta pitää tarkkailla, näkyykö mitään tuttua maisemassa.
Näinkö lyhyt tämä tienpätkä oli? Muistelin vallan hurjan pitkäksi matkaksi, kun potkurilla tässä äidin kanssa mentiin. Tuossa, just tuossa kaiteen jälkeen penkereen laidalla kuulin ensimmäisen kerran, kun isommat pojat nauraa kihersivät ja lällättivät Hei mamboo, tehdäänkö kekkosesta luurankoo. Ja heti perään Enkeli taivaan lausui näin, miks kekkonen syntyi väärinpäin. Rupesin matkimaan niitä kelkassa istuessani, mutta äiti käski topakasti panna suun soukalle. Hänen kodissaan oli asunut myös mummo, jonka räävitön suu oli kuulemma käynyt lakkaamatta. Jonkinlainen alatyylisen puheen allergia oli äidille puhjennut. Hänellä oli tapa sanoa kuullessaan meistä jonkun käyttävän rumaa kieltä, että “puhu puolella suuta”. Kun pikkusisko kuuli sukulaisvierailun aikana kummitädin kiroilevan, se juoksi äidin luo, nipisti sormilla toisen puolen suusta kiinni ja sanoi, että “kummi sanoi paskoo”. Tuota juttua äiti jaksoi kertoa yhä uudestaan, ja hihitti kuin pahainen kakara.
Tuossa. Tuossa se on. Keltaiseksi maalattu talo. Sekin näyttää pienemmältä kuin muistan. Katto on aivan äskettäin laitettu uusiksi. Piharakennukset on purettu. Aittoja ei nykyään tarvita. Meidän kesäyöt kuluivat siellä, kun serkut tulivat kylään. Meno äityi joskus niin riehakkaaksi, että isä kävi ovella ärjäisemässä. Sen jälkeen ei hihkuttu, mutta hihitys jatkui. Tuolla pellon laidalla on juostu kilpaa ja talvella rakennettu linnoituksia. Ja tuossa naapurin rajalla oli valtava muurahaiskeko, johon tökättiin kuorittu koivunoksa, ja kun muurahaiset olivat aikansa siinä touhunneet, ne ravisteltiin pois ja nuoltiin oksaa. Muurahaishapon maku oli olevinaan hyvää.
Talon portaat ovat nyt toisenlaiset, hienommat. Tulevatkohan siilit vielä illansuussa niiden alle odottamaan ruokaa? Meille ne tulivat. Isä tiesi, että siilit syövät lihaa, eikä me laitettu lautaselle maitoa niin kuin moni muu. Isä pyysi äitiä kiehauttamaan kalanperkeet aina kun niitä oli ja kaikki tapetut kärpäset kerättiin siilin lautaselle. Meistä tuli innokkaita kärpästen jahtaajia ja joskus riideltiin siitä, kuka saa läpsäistä minkäkin kärpäsen. Jokaisella oli oma puukepin päähän kiinnitetty, rei’itetty nahkalätkä. Ennen nukkumaanmenoa isä haki siilin lautasen pois, etteivät rotat pesiydy nurkille.
Outo olo, aivan kuin katselisi filmiltä kaikkea. Silmät ovat kamera, joka kuvaa ja mieli on kertojanääni.
Erikoista, että vieläkin kokee talon meidän taloksi, vaikka siitä on lähdetty jo kuusikymmentä vuotta sitten. Se taitaa olla ainoa asia, joka niiltä ajoilta on jäljellä. Asukkaat ovat vaihtuneet ehkä moneen kertaan niin meidän talossa kuin naapureissakin. Noh, tuli tuo nyt viimein katsastettua, ja paljon on kaikenlaista muistissa, lapsuudesta.
Nyt auton nokka kohti Mikkelin keskustaa, ja vähän siitä ohikin, Graanin naapuriin. Mahtaako pihaportti olla vielä auki että saisi auton vieraspaikalle?
– – –
Ei kuulu kynän rapinaa sudokuruudukolla, ei liukuestesukkien tepsutusta. Viimeisen kaatumisen jälkeen ostettiin niitä muorille, vaikka se kovasti pisti hanttiin. Niin kuin pisti hanttiin, kun kiellettiin kiipeämästä jakkaralle verhoja vaihtamaan. Sanoi, että tuutte sitten itse joka kerta tekemään homman.
Huomenna kuolinpesiä lunastava liike tulee tyhjentämään asunnon, niin jakkaroista kuin muustakin. Muistot liukuvat tästä tilasta pois. Kaikenlaiset. Joulut ja syntymäpäivät, pidennetyt viikonloput ympäri vuoden, ja syys- ja hiihtolomat lasten kanssa. Mielen plakkariin ne on tallennettu, kuin ilotulitus lahden takana Mikkelin keskustassa uutenavuotena. Sitä on lasitetulta parvekkeelta monesti ihailtu ja joka ainut kerta muori on toistanut oman vuodenvaihteen loitsunsa mäne pois vanha vuos, uus jo nurkassa kurkkii.
Ei näin kai saisi ajatella, mutta oli hyvä, että muori nukkui pois juuri ennen koronaa. Hän ei koskaan myöntänyt tuntevansa oloaan yksinäiseksi, mutta yhdeksänkymppisen elämä rajoitusten kanssa olisi ollut julmaa. Kyllä ulos tuijotteluun olisi väsynyt, vaikka tästä onkin jumalaisen kaunis näkymä järvelle. Nytkin paatti prutkuttaa aaltoilevan selän yli ja lokit laumana kaartelevat kuin saattueena, ja puistikossa tapahtuu aina jotain, milloin lapset kirmaavat ja rakentelevat mielikuvitusmaailmojaan, milloin naapuritalon seniorit pelaavat mölkkyä. Eikä muori olisi jaksanut kököttää sisällä kuuntelemassa äänikirjoja. Satoi tai paistoi, niin kauppaan piti joka päivä köpötellä, että tuli askelia, jos ei sään puolesta pidemmälle lenkille päässyt. Ja pelko olisi ollut koko ajan hartioilla. Niin muori aina sanoi, että tunteet istuvat hartioilla. Toiset kevyesti, toiset vietävän raskaasti, niin kuin isän kuoleman jälkeen.
Minä olen nyt seuraavana vuorojonossa. Ainakin ikäni puolesta. Vaan silläkin tiellä on ohittajia, ilman vastaantulijoita.