NOVELLEJA LASIN TAKAA (7)

KÄÄRMEPUU

Kun nostan aamulla makuuhuoneen rullakaihtimen ylös, näen metsikön huojuvan muuttumattomana. Se kohoaa ikkunan takana eikä se ole kummoinenkaan väriläiskä,  ei mihinkään vuodenaikaan. Hopeisen harmaan ja hailukan vihreän vivahteet sitkuttelevat kuin kurillaan läpi kesän. Auringosta singahtavat säteet pääsevät kurkkimaan pyöreiden, sakarareunaisten lehtien väleistä ruohikkoalustalle, jossa ei kasva juuri muuta kuin keväällä valkovuokot ja sen jälkeen ketunleivät. 

Jos avaa ikkunan, voi kuulla, kuinka tuuli saa napakat lehdet helisemään. Aivan kuin ohuen ohuet luut kopisisivat toisiaan vasten. Haapa, se tiristää lehtensä keväällä viimeisenä näkyviin ja kiirehtii hätäisimpänä puuna syksyllä riisuutumaan alastomaksi. 

Seison joskus keskellä metsikköä, annan tuon oudon musiikin kuljettaa, ja mielikuvitus taipuu helposti sen matkaan. Vaikka haapa ei elä yli sataa vuotta, sen juurakko saattaa olla tuhansia vuosia vanha. Se säilyy vaikka metsäpalo hävittäisi kaiken maan pinnalla ja työntää aina uuden puuverson valoa kohti. Näkymättömissä on valtava muistovarasto.

Kuin vastakohdaksi suorina seisovien laihojen puunvarsien etuvartioon on asettunut haapapariskunta, varret toisiinsa moneen kertaan kiertyneenä. Se on taivasta kohti kurottava elävä ketju. Olen nähnyt että käärmeet parittelevat juuri noin, jotkut ihmisetkin, nuorina ja notkeina.

Vaikka olen nähnyt ilmiön yhtä kauan kuin olen tässä asunnossa asunut, suuntaan katseeni vaistomaisesti siihen joka ainoa kerta ikkunan äärelle osuessani. Pariskunta säteilee, eri päivinä eri tavoin, mutta aina lohdutuksen läpäisemänä. 

Olen vakuuttunut että pariskunnalla on erityinen historia, omansa tai todistamansa. Ihminen ei ole kiepauttanut rinnan kasvavia kierteelle, kuten aikoinaan metsässä samoilijat tekivät pienille kuusille jättääkseen merkin reitistään. Solmussa kasvavia kuusia näkee vieläkin metsissä.

Kun naapurin Petrus-koira on tehnyt pahojaan ja juossut rangaistuksen pelossa metsikön takana olevan pensaikon suojaan, on hupaisaa seurata sen kotiinpaluuta. Kyyryssä kuin krokotiili, pitkäkarvainen koira hiipii haapojen lomitse, pysähtyy välillä ja laskeutuu vatsakarvat maata laahaten, kohottautuu hitaasti, höristää toista korvaansa ja tuijottaa tiiviisti kotipihalleen. Kun se osuu puupariskunnan vierelle, ei ole epäilystäkään, etteivätkö ne kuiskisi sille ohjeita. Petrus menee ihan liki, kyhnyttää kaulaa harmaakylkeä  vasten. 

– – –

Tällä taloyhtiöllä on valtava tontti metsineen ja kallioineen. 60-luvulla ei mietitty energiankulutusta vaan haluttiin unohtaa edellinen vuosikymmen pihistelyineen ja rakennettiin uudenlaista, isoja ikkunoita mannermaiseen tyyliin, ja takkoja, niin sisälle kuin patiolle. 

Kun viisi vuotta sitten ostin tämän ketjutalon asunnon, se oli hurjassa kunnossa. Lattia luisti olohuoneessa kohti yhtä nurkkaa ja seiniä peittivät lukemattomat tapettikerrokset. Naapuri tiesi kertoa, että edellinen asukas ei kahta vuotta kauempaa katsellut samoja seiniä. Miksi ihmeessä hän ylipäätään seiniä katsoi, kun asunnon valtavista ikkunoista saattoi seurata vuodenkierron luontodokumenttia? 

Päätin purattaa koko lattian, ja koolauttaa sen suoraksi, vaikka pojan mielestä juuri vino lattia oli asunnon hauskin asia. Matchbox-autokilpailun pystyi järjestämään pistämällä ajokit riviin ja päästämällä ne irti kohti nurkkaa. 

Ennen lattian purkua järjestin tapettitalkoot, joissa jokainen sai ruiskia vettä seinille niin paljon kuin halusi. Saimme nähdäksemme tyylien läpileikkauksen kahdenkymmenenviiden vuoden ajalta. Värien ja kuosien kavalkadi laukkasi ohi.

Poika innoissaan mukana vesipyssyineen. 

Oli kesäkuu ja saatoimme huilia tauot patiolla. Lähijärvestä tuli letkua pitkin vesi talon nurkalle, siinä käytiin vilvoittelemassa helteellä. En tohtinut toppuutella yhtä remonttimieheksi lupautunutta työkaveria, joka heitti ilkosilleen ja nautti jalat harallaan vesisuihkun alla urahdellen eläimellisesti. 

– Ei aikuiset saa olla nakupellejä ulkona, saunassa vaan, poika kuiskasi korvaani.

– Harvalla on tämmönen paratiisi elellä, suihkussa nautiskelija huikkasi. – Ja jumantsuikeli sulla on käärmepuu tossa metsän laidassa! Ihme mestan oot löytäny.

En kiinnittänyt huomiota hänen havaintoonsa, sillä hänellä oli tapa liioitella kaikkea.

Talkoiden lopuksi maalasimme tapeteista riisutut seinät valkoisiksi. 

– Tylsää, poika sanoi.

– – –

Asetuimme pojan kanssa heinäkuussa uuteen, remontoituun kotiin. Muuttokuorma oli nopeasti purettu ja paikoilleen asetettu. Oli sateinen päivä ja viileää. Panin heti olohuoneen ison ikkunan eteen lapselle lampaantaljan ja sytytin takkaan tulen. Itse istuin korituoliin, ja siinä keskikesän harmaudessa huomasin puut, kietoutuneet haavat. Mainitsin asiasta pojalle. Hänen mielestään ne olivat pelkuripuita, kun eivät uskaltaneet yksin seisoa. Hän sanoi käyvänsä seuraavana päivänä juttelemassa niille, että olisi hyvä opetella olemaan yksin. 

Pienen ihmisen topakka ote, sitä ei koskaan parane tukahduttaa. 

Silitin silkkitukkaisen poikani päätä ja tiesin, että me selviäisimme. 

Katseellani hyväilin haapojen sileitä pintoja, pää alkoi kehitellä tarinoita, joihin sekoittui omia kokemuksia ja nähtyjä kohtaloita, mutta myös luettujen tarinoiden maailmoja. 

Suljin oven menneeseen, mutta en pannut lukkoon. Täällä saatoin avata sitä halutessani, kurkata siivottomaan tilaan ja ryhtyä puhdistamaan pientä aluetta kerrallaan.

– – –

Istutin ensimmäisenä kesänä pojalle luumupuun. Se on kasvanut huimaa vauhtia ja tuottaa hedelmiä enemmän kuin pystymme syömään. Poika hoitaa sitä, on hoitanut alusta asti. Ensin pienen pojan leikkihoidolla, kuskaamalla vettä puun juurelle muovisen kastelukannullisen verran. Sittemmin hän tarkkaili kukintaa ja oksiston kuntoa ja selosti havaitsemansa muutokset tarkasti. Ensimmäinen sato oli muutama pieni kourallinen kypsiä luumuja.

– Äiti, sun haapapuiden katselemisesta ei ole mitään hyötyä, poika sanoi, kun kiikutti ensimmäiset kypsät luumut kämmenissään sisälle. 

Hän ei vielä tiennyt.

© pirjopuukko

Taxonomies: Categories Novellit
Taxonomies: Keywords Käärmepuu novelli

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  • Nyt tulee mieleen Alice Munro. Ihanaa, että saatiin tänne pohjolan perukoille oma Munromme, sinut. Tyylissä molemmilla samaa vähäeleisyyttä ja viisautta. Mutta vain suomalainen osaa nauttia haavoista, tai Haavikosta (joka ei nyt tähän kuulu😆). Tässä oli kuulautta ja kauneutta, rauhaa ja kuten sinulla aina, nautittavaa sanojen käyttöä.
    Ja viisautta:
    ”Suljin oven menneeseen, mutta en pannut lukkoon. Täällä saatoin avata sitä halutessani, kurkata siivottomaan tilaan ja ryhtyä puhdistamaan pientä aluetta kerrallaan.”

    Kiitos!