Novelleja lasin takaa (8)

Kaksi puolta

Onpa hyvä että kävin eilen katsomassa etukäteen tämän paikan. Nyt on etenemisjärjestys valmiiksi mietitty ja hommiin voi ryhtyä heti. Joudun parkkeeraamaan jalkakäytävälle, mutta sille ei nyt voi mitään. 

Mikä onnenkantamoinen että rupesivat rakentamaan näitä taloja, joissa on seinänlevyiset lasitetut parvekkeet lattiasta kattoon. Kaikki asukkaat ei niitä kykene pesemään. En kyllä ihan ymmärrä, minkä takia koko parvekeoleminen pitää laittaa kaiken kansan nähtäville. Onko tämä nyt kaunista ja ehyttä kaupunkikuvaa, kun jokaisen parveke on näyteikkuna? Kaikilla ei edes kovin edustava. Kun samassa talossa on muoria ja vaaria ja juuri kotoaan omien siipien kannattelevuutta opettelevia, niin tyylikirjo on taattu. 

Kun tästä katutasolta katsoo, niin mitä mahtaa kertoa polkupyörä parvekkeella? Ilmeisesti talon pyörävarasto ei ole turvallinen säilytyspaikka. Tänä päivänä ei taida mikään olla turvassa lähes missään. Reiskan keltainen Jopo varastettiin lukittujen ovien takaa autohallista. Eikä sinne halliin pääse kuin talon asukkaat. Reiska osti uuden keltaisen Jopon ja sekin vietiin. Sen vaimon musta Jopo ei varkaille kelvannut. Reiska osti sitten käytetyn mummopyörän ja se on säilynyt.

Yhden talon parvekkeella on joka ainut kerta ollut nuorimies lukemassa. Se istuu muovituolissa ja lukee. Parvekkeella ei ole muuta kalustusta kuin valkea muovituoli ja pyöreä pikkupöytä. Mies ei häiriinny lasien pesemisestä vaan jatkaa lukemista kuin en olisikaan siinä edessä keikkumassa. Jotkut taas suojaavat yksityisyyttään ja ripustavat katosta lasien taakse verhoja, suoria tai rimpsutettuja. Sitten on erilaista tarranliimaajaa. Kaihdinliikkeiden maksupääte vinkuu tiuhaan, kun tätäkin tienoota katselee. 

– – –

Nyt kori ylös viidenteen kerrokseen ja kun sen lasit on pesty siltä leveydeltä, minkä nosturinvarsi sallii, niin kerros kerrallaan alaspäin, auton siirto ja seuraava setti taas ylhäältä alas. Osui hyvä ilmakin, ei paista mutta ei sadakaan. Jos aurinko paistaisi, niin joku kotona oleva tulisi taatusti valittamaan, että tulee raitoja, koska auringonpaiste kuivattaa liian nopeasti. Sitten joutuu selittämään, että ei tule meidän aineilla ja vehkeillä raitoja. 

Nämä lasitalot on tosiaan oman työnteon kannalta luojan lykky. Liikehuoneistojen  ikkunoiden peseminen katutasolla on viheliäistä. Suutaan piekseviä jalkakäytävällä kulkijoita siunaantuu joka kerta. Joskus ihan vaan huvikseen huutelijoita, mutta myös niitä, joiden elämää pesutapahtuma häiritsee. Työskennellessä pitää varoa kadun liikkujia, ettei roiski ja huiski niitä. Täällä sen sijaan on oman tilansa herra, nosturin korissa turvallisesti eikä ketään tarvitse väistellä. Jos joku idiootti alapuolella alkaa soittaa suutaan, minulta voi lipsahtaa vesisankollinen alas. Tai voin ainakin ajatella niin, vaan en kuitenkaan uskalla viskata – vieläkään, tuskin koskaan. Ja täytyykö uskaltaa? Velipoika tekisi sen, huutelisi vielä pitkään perään. Sillä on joutuisat hoksottimet ja sana hallussa, aina. Me ollaan niin erilaisia. Minä olen tullut isääni. 

Äiti sanoo että nappasi isän pois kuleksimasta, kun näki työpaikalla, että menee hyvä mies hukkaan pelkän puhumattomuuden tähden. Tiedä sitten, menikö se noin. Isä on aina vaan hymähdellyt asialle. 

Ja isän hiljaisuuden lisäksi minä alan heti änkyttää, jos jännitän tai joudun uuteen ja outoon tilanteeseen. Sanat vaan jää silloin kurkkuun. Minua ei kukaan ole ottanut pois kuleksimasta, joten vanhanapoikana pitää maailmaa katsella. 

Onneksi on harrastuksia, joissa tapaa muitakin itsekseen viihtyviä. Kalastusporukoissa kukaan ei vaadi, että avaisi suunsa. Jotkut siellä juttelevat, mutta saa olla omissa oloissaankin. 

– – –

No niin, tästä aloitetaan. Saa nähdä, mitä päivä tarjoaa. Toivoisin aina vain puhtaita laseja, mutta joskus tulee yllätyksiä, joista en välittäisi. 

Kun silmiään ei voi ummistaa, on ihmisten asumista lähes pakko havainnoida. Kiinnostavaahan se tavallaan on. Ihmisen mielikuvitus on siinäkin rajaton. Minä en omassa elämässä vieraile kovinkaan monen kodissa, joten olo on vähän niin kuin bussin ikkunasta seuraisi matkan varrelle osuvia pihoja. 

Toisilla on täydellinen kattaus kesänviettoon, ruokapöytä tuoleineen ja kulmasohva oleiluun, tyylikkäitä keramiikkaruukkuja ja tarkkaan harkittuja koriste-esineitä ja patsaita, sekä kynttelikköjä. Sitten on lähes tyhjiä parvekkeita, vain pari tuolia ja pikkupöytä, ehkä kuntopyörä nurkassa. Joillekin tila on ainakin osin romuvarastona. Ja sitten on erikseen kissaihmiset, parveke täynnä kiipeily- ja raapimistorneja. 

Kuin eilisen päivän muistan sen pesukerran, kun hilasin nosturikorin ylös ja siellä oli koko parveke täynnä nukkuvia ihmisiä. Patjoja oli levitelty vieri viereen. Nukkuivat niin sikeästi etteivät heränneet siihen kun asetuin pesemään laseja. Joku nuorimies siellä jossain vaiheessa nosti tokkuraisena päätään ja luuli kai näkevänsä näkyjä. Hieroi luomiaan ja katsoi uudelleen silmiään levitellen. Jatkoin työskentelyä keskeytyksettä kuin en olisi mitään nähnyt. Miekkonen haroi tukkaansa, pyöräytti päätään ja painoi sen sitten takaisin patjalle. Juhliminen oli ilmeisesti ollut rajuhkoa.

Jotkut ovat niin säikkyjä että kiiruhtavat kääntämään kaihtimet tiukasti kiinni. Ja toiset taas seuraavat arvioivan tiukalla katseella, että tuleeko puhdasta vai ei. Yritän olla kuin en huomaisikaan ja teen vahvoja kaaria lastalla. Sen osaan. Huomautuksia ei ole tullut enkä niitä tahdo saadakaan.

Kappas, tuohon laitaan jäi harmaata. Viimeistellään siis uudemman kerran. Noiiin, nyt on kirkas. Tämä kerros on siis valmis, ei muuta kuin kori alemmas. Hyvin saa korin siirtymään tasossaan yhden isonkin asunnon leveyden verran, joten ei tarvitse siirrellä nosturia monia kertoja. Täytyy katsoa sitten alhaalla, paljonko aikaa kului, niin voi arvioida urakan keston ja sen, mihin väliin saa sovitettua kahvitauon. 

– – –

Kolmas kerrosrivi jo eikä yhtään pysäytystä. Ja tuuli niin mukavasti kuivaa hikoilevaa niskaa. Joskus päivät vaan on sellaisia, että asiat sujuvat. Saan työt ajoissa valmiiksi ja kerkiän kalaan. 

– Hyvää päivää. On niin kiva, kun kohta saa taas katsella puhtaiden lasien läpi. 

Rouva oli tullut niin hiipien, etten ollut huomannut mitään liikettä parvekkeella. Yksi laitalasi on raollaan ja sieltä se on päänsä ulos työntänyt. Vastaan sille.

– Tämä jokakeväinen juttu jälleen.

– Ootteko törmänny semmoseen lasiin, jota vasten olis lintu lentänyt?

– Ei, ei ole tullut vastaan.

– Niin paljon kun minä näistä parvekelaseista tykkään, niin on aivan kamalaa kun pikkulintuja napsaa jatkuvasti lasia päin, vaan minun asunnon kohdalle ei ole osunut, kun laitoin tuon haukkatarran lasiin, mutta tuosta kadulta niitä säännöllisesti kuolleena löytyy, luulevat että ilmatila jatkuu, kun pelkkää heijastavaa lasipintaa on edessä, se on sama juttu näissä kaikissa taloissa, ja tuossa kauppakeskuksen tornitalojen luona minua aina pelottaa, että päähän kopsahtaa lintu, siinä riittää valetaivasta, melkein pilviin asti. Ovat lehdissäkin kirjoitelleet asiasta.

– Niinkö. En ole huomannut, semmoisia juttuja. 

Rouva jatkaa kaklatustaan kaikenmaailman asioista, kunnes siirryn siihen laitimmaiseen lasiin, josta hänen päänsä on työntynyt ulos. Hän siirtyy ja avaa jo pestyn lasin ja jatkaa, kunnes olen valmis.

– Nämä on nyt pesty, nämä teidän lasit, on siirryttävä eteenpäin.

Rouva huutelee vielä perään mukavat päivänjatkot. Arastelen noita juttelemaan tulevia. Kerran tuli lauleskeleva nainen parvekkeelle ja kun se huomasi minut, niin alkoi pyydellä kahville. Kieltäydyin. Ei kerrasta uskonut. Tuli siihen ihan tyrkylle ja maanitteli, että kai pullakahvin verran taukoa ehtii pitää. Hän olisi kantanut aivan viereen pikkupöydälle. Sanoi, että ystävän piti tulla vieraisille, mutta sairastuikin ja niin oli kahvipullaa yllin kyllin. Kiemurtelin ja yritin näyttää oikein kiireiseltä. Valehtelin että on vielä toisen talon lasit pestävänä. Tuskanhiki kasteli paitaa ja änkytin jotain. Lopulta nainen uskoi ja paineli sisään vauhdikkaasti. Loukkaantui vissiin. 

– – –

Niinpä taas päivä on pulkassa. Kirkkailta näyttävät lasit tästä alhaalta katsottuna. Pian katupöly ja tänne leijaileva rakennuspöly alkavat kuorruttaa pintoja. Sade huuhtelee aina välillä. Ja kesäksi ihmiset tyhjentävät puutarhojen kukkavarastot  parvekkeille katseltaviksi. 

Harmittaa vaan ne linnut. Minua työllistävä onnenpotku on niille ansa. 

***

©pirjopuukko