HARAVASTA KATKES PII

Muuten on jo hämärää, vain seurakuntatalon ikkunarivistöön ilta-aurinko ylettyy vielä, ja se tuntuu vilkuttavan minulle kun istahdan sohvalle. Risti loistaa tiiliseinällä kuten joka ilta, muistuttaa että talo on siunattu, harrassieluisia huhuileva: tervetuloa ihmispolot, pelastetut tai yhä harhaan kulkevat, tervetuloa, täällä kohtaat ihmisen ja hengen. 

Minulla ei ole harrasta mieltä, ei ainakaan uskonnollista. Voiko mieli olla harras ilman uskontoa? Monenmoista tehdään hartaasti ilman minkäänlaista rihmaa jumaliin ja uskontoihin, joten annan mielelleni luvan olla harras ilman uskontoa. Pyöröpuikko lepää sylissäni vain hetken ja kohta tuiskin taas käsinvärjätyn langan silmukoita menemään. Design-villapaidan yläosa on jo valmis ja nyt kiritään kohti helmaa. Tämä on kiihkeästi etenevä topdown-työ ja on muistettava lopettaa ennen lattianrajaa. Ajatus hartaasti tekemisestä alkaa naurattaa. 

Assosiaatio on hurmaava mahdollisuus. 

Pystyn herättämään henkiin vieläkin ne äänet, jotka kulkeutuivat avoimesta ikkunasta korviini juuri nukahtamisen hetkellä, kesäisen yön äärellä. Naapuritontilla oli jo aikaa sitten suljettu kesäterassi lahoavine rakennelmineen ja se houkutteli illan ja yön kulkijoita yllättävän kusihädän iskiessä. Joskus niin tapahtui päivisinkin. Tyypit yrittivät ahtautua syrjäisimpään nurkkaan ikään kuin ympäröivään miljööseen sulautuneina ja lorottivat jäykistyneessä köyryasennossa muina miehinä. Naisiin ei silmäni koskaan osunut noissa hätätilanteissa. Parvekkeella asiaa ei voinut estyä näkemästä ellei pitänyt silmiään kiinni tai kirjaan naulittuina. 

Naisen ääneen havahduin kerran juuri  ennen unen tuloa. Ensin luulin jonkin eläimen meuhaavan ulkona. Pikkukaupungin keskustaan eksyy öisillä vaelluksillaan kaikenlaisia eläväisiä. Tuossa äänessä oli kuitenkin jotain tuttua. Horteen lamaannuttamat aistini rekisteröivät intohimoon liittyvää ääntelyä. Oliko se todella sitä? Eläimen kiimaa? Mitä kauemmin ääntely jatkui, sitä enemmän aloin hahmottaa, että ihminen siellä ääniaaltoja tuotti. Toisen kerroksen ikkunani oli sen verran raollaan, että tunnistin aaltoilevan voihkinnan naisen kiihkoksi, jota rytmittivät murinamaiset miehen urahtelut. Kesäilta oli houkutellut kohdakkain osuneet ja toivoin että tuo kiihkon tekele rynnisi nopeasti päämääräänsä, jotta voisin nukahtaa. Niin ei käynyt. 

– Älä shinne, ei she shielä.

– No vittu kun mä yritän. Misshä helvetissä she on?

– No nyt, juu juu juu…eiku taash…

Ja se jatkui ja jatkui. Välillä ärräpäät luikahtivat terävinä. Kun homma pääsi uudelleen nousukiitoon, mouruaminen kiiri pidäkkeettä. Nainen pyyteli tulemaan ja voihki ja mies hoki ihanaa pillua. Sitten meni taas mönkään. Pariskunta päätti vaihtaa paikkaa. 

– Perkele tässhä penkillä on naula shaatana.

– No mä shiirryn vähän.

Ei puhettakaan että olisin voinut nukahtaa, joten annoin autuuden virrata ikkunanraosta ja pohdin, kuinka monessa makuukammarissa kuunneltiin samaa harrasta yömessua. Kukaan ei kuitenkaan ota puheeksi sitä pihalla tavattaessa, vaikka kertomisen halu mielessä miten kihelmöisi. 

– – –

Ikkuna on ihmeellinen näyttämö, katsoa tai kuunnella, ja miksei haistellakin. Etelässä mammat ja papat istuvat ulko-oven vierellä kadulla. Siellä katsellaan ujostelematta vieraita ja outoja ihmisiä. Kuinka teräviä ne katseet olivatkaan Firenzen keskustan ulkopuolella, kun kävelimme siskon kanssa majapaikastamme bussipysäkille. Aina samat mammat ja papat, vaienneina kun kuljimme ohi, sen jälkeen taas papatusta, kun oudot ohikulkijat oli mitattu. 

Meillä  täällä katsellaan ikkunasta. On katseltu aina. Hienompi väki aiemmin juorupeilien kautta. Ruokapöydässä istuessani tunnistan itsessäni hienoisen kyylän, kun seuraan vinottain vastapäätä olevan kerrostalon tapahtumia. Erityisesti yhteen vanhaan mieheen olen kiinnittänyt huomioni. Hänen parvekkeensa on tyhjä. Siellä on vain se jokaisella parvekkeella oleva teline, johon voi ripustaa tuulettumaan vaatteita. Olen nimennyt miehen Kaukoksi.

Kauko tuo joka päivä suunnilleen samaan aikaan telineeseen kuivumaan yhden alusvaatteen, housut tai paidan. Näin tapahtuu yhden maissa iltapäivällä. Siitä alkaa kuvaelma, jossa mies käy aika ajoin kokeilemassa, onko vaate mahdollisesti kuiva. Kauko hiipii selkä köyryssä, lähestyy hitaasti telinettä, ojentaa kätensä varoen. Jos vaate ei ole kuiva, hän hiipii takaisin sisään. Kun Kauko vihdoin tuntee näpeissään kuivan kankaan, hänen selkänsä aivan selkeästi suoristuu hetkeksi, hän irrottaa vaatteen lempeästi ja kävelee reippain askelin sisään. Muutoin Kauko ei vietä aikaansa parvekkeella. 

Olen alkanut rakennella Kaukolle elämäntarinaa. Mies on syntynyt Hämeessä, ehkä Hattulassa. Hänellä on ollut erikoinen elämä. Tai ehkei se loppujen lopuksi ole erikoinen, mutta hyvin alakuloiseksi se on muovautunut. Loppunäytös ennen vanhuutta tapahtuu lammen rannalla.

– – –

 – On niin kuin vapahtaja kävelisi tässä paljain jaloin, Kauko  huokaisi ja hieroi rouhealla kämmenellä rinnuksiaan. 

Tanen kanssa oli iltapäivällä käyty kirkonkylällä pitkäripaisessa. Sieltä hankittu neste kulki lämpöisenä kurkkua pitkin kohti vatsaa ja pani jo mennessään mielen väräjämään, niin lempeästi että saattoi kuulla harppujen helisevän lähimetsän kuusikossa. Ei harmittanut enää mikään, ei yhtikäs mikään. Ei äksyilevä muija eivätkä näsäviisaat kakarat. Työvoimatoimiston kuivakkaat virkailijatkin olivat yhdentekeviä, mitä niitä nöyristelemään, ei mitään.

Tane istui vieressä hiljaa. Hänen kasvoillaan purjehti lempeillä aalloilla valkopurjeinen vene. Tane oli usein puhunut haaveestaan päästä merille, oikeisiin miesten hommiin. 

– Kyllä minä sen laivapaikan otan. Saimaalla ja Pihjalaveellä kun seilasin nii oli elämä toisella tolalla. 

– Et sinä mihinkään lähe, aina puhua lotkotat joutavia, Kauko sanoi.

Tane pulputti taas tuota haavettaan ja lisäili siihen viime aikoina syntyneitä uusia suunnitelmiaan. Poski nyki tunteikkaasti, vaikka Tane oli olevinaan karski mies.

Oli se semmoinen aine tuo alkoholi. Varsinkin ensimmäiset kieltä kirpaisevat pisarat. Ei niitä oikein saattanut verrata mihinkään muuhun, taivaspaikkaa siinä hiplailtiin. Sellainen se vapahtaja oli: hyvä, lempeä, rauhoittava, vaivat poistava. Juu, siltä se tuntui, että vapahtajan pehmeät jalkapohjat olisivat hivelleet rintalastaa ja kylkiluita pitkin hieman vasemmalle, sydämen kohdalle, missä ne vallan hyvästi sivelivät. Kyynel perkele ison miehen silmäkulmaan turahti.

Kauko katsoi valtavaa kuusta, vihreätä, tumman vihreätä, kuin laahuksiaan kantavia rosoisia käsivarsia kerroksittain. Hän horjahti hieman ja lähti kävelemään määrätietoisesti kuusta kohti. 

– Mihin sie nyt könyät?

Kaukon kaikki aistit olivat virittyneet toiselle taajuudelle eikä hän reagoinut kaverin murahduksiin. Aluskasvusto kahisi hänen harppoessaan saappaineen kuusen runkoon kiinni, hän käänsi selän sen kylkeä vasten ja painautui tiukasti karheaan pintaan kiinni. Jostain hyvin kaukaa nousi mieleen kuvia. Ajatukset poukkoilivat kiemuraisia polkuja mutta löysivät lopulta pehmeän saarekkeen, jolle pysähtyivät. 

Siellä oli pieni kammari ja keittiö sekä lämmin hella ja ulkorappusilta kuului laulua. Isä veisteli kirveen vartta, entisen katkenneen tilalle. Oli lauantai-ilta ja sauna lämpiämässä. Savunoro keinui piipusta korkealle suoraan taivasta kohti ja hajosi kevyeksi peitteeksi pihan ylle. Vastakset tuoksuivat keittiöön asti. Isä lauloi puuhaillessaan aina samaa laulua.

– Haravasta katkes pii, ja katkesi vielä toinennii, isä teki uuvven piin ja sillä me sitten haravoitiin.

– Pittääkö sitä aina jollottaa samaa laulua, kun ei ees nuottikorvaa ole. Variksetkin lähtevät karkuun, äiti kivahti pistäessään saunapyyhkeet eteisen penkille.

Kaukosta oli ollut läikehtivän lämpöistä, kun isä möräkällä äänellään päästeli noita notkahtelevia nuottejaan. 

Vieläkin saattoi muistaa tarkalleen isän hymyn, sillä lyhyiden hampaiden rivistö näyttäytyi leveänä ja valkoisena. Välillä isä ropsasi kourallaan sängen peittämää poskeaan ja nosti sormet ohimolle, harasi hiuksia taaksepäin, katsoi hetken kaukaisuuteen ja jatkoi taas puuhiaan.

Haravasta katkes pii.. voi vietävä että isän laulu niin kovasti soi päässä. Saunan lauteillakin se sitä usein aloitteli ja kurkisti kiusoitellen kulmiensa alta äitiä, joka alkoi vastoa oikein antaumuksella. Isä lopetti laulun ja hipaisi kämmenellä äidin olkapäätä kuin huomaamatta, mutta kyllä äiti sen huomasi, painoi päänsä alas ja piti taukoa vastomisessa.

Kauko katsoi kuusta. Tiheiden oksien sisällä oli hämärää vaikka oli vasta iltapäivä. Kun laski katseensa, näki pehmeästi taipuvia havulehvästöjä, jonka alimmat oksat olivat kuin morsiamen laahus. Siitä syöksyi mieleen se syyskuun ilta, jolloin Kauko pyörähteli elämänsä ainoan tanssin, häävalssin Marjan kanssa. Oli siinä ollut opettelemista, mutta pakoonkaan ei ollut päässyt. 

– Nyt et kulta karkuun juokse, vaan opettelet ihan nätisti valssin, se ei ole edes vaikeaa. Ja minun hääpuvun helmat peittää sinun jalat eikä kukaan kiinnitä huomiota sinun askeliin, Marja oli nauranut ja kiusoitellut.

  Voi hittolainen, että se osasi hääpäivänä olla kaunis. Joku oli käkertänyt sen piikkisuoran tukan pehmeiksi kiharoiksi ja sen katse säihkyi luomiin sivellyn sinisen värin kirkastamana. Huulet oli punattu vadelmiksi. Marjan takia kannatti pyörähdykset tehdä vaikka kuinka arastutti, kun askeleet tömpsähtivät mikä minnekin. 

– Hienosti se menee, muista pyörittää kunnolla, Marja kuiskasi kun Termosen Tuomo päästi ensimmäiset äänet kitarallaan.

Marjan tuoksu pani pään sekaisin. Mitä olivatkaan lorottaneet sen kaulalle. Nenä tarrautui siihen kiinni eikä olisi millään irtaantunut, mutta valssi loppui ja elämän tärkeimmän ensi-illan esirippu laskeutui.

Kaukon ajatukset venyivät kaikkiin niihin hetkiin, joiden avulla hän ylipäätään oli jaksanut rämpiä elämäänsä eteenpäin. Oli nuo perkeleellisen kauniit muistot. Jos niitä ei olisi, maailma olisi läpeensä mustaa ja hän voisi saman tien kävellä Mustalampeen ja upota sinne. 

Kauko nosti kippoaan ja valutti nektaria kielen kouruun. 

Marja oli ollut hyväntuulinen nuorena. Hymy leikki sen huulilla kuin kisaavat kissanpennut ja niitä huulia oli pakko suudella, hymyä ja huulia. Marja nauroi niin herkästi. Mutta aivot oli tytölle annettu, pirun terävät. Liian terävät. Sitä Kauko ei nyt enempää halunnut ajatella. Hän otti taas pienen kulauksen ja ajatteli Marjan silkkisiä hiuksia, jotka olivat täynnä lupauksia, mahdollisuuksia ja karttoja paratiisiin. Pitkät hiukset valuivat Kaukon poskea pitkin, kun hän oikein työnsi naamaansa niihin. Silloin kallistui maailmanpyörä, seireenit lauloivat hiuspohjassa ja pyysivät tulemaan yhä syvemmälle. Kauko kuljetti terävää nenäänsä ja teki jakauksia pitkin poikin Marjan hiuspehkoa. Niskakuoppa oli kaikkein ihanin paikka. Syvä ja pehmeä. 

Vuosia kului, vaan niiden kuva oli hämärä. Kaukon mieli ei tahtonut niille taipua. Ovet kävivät, työt vaihtuivat, aurinko meni usein pilveen.

Sitten Marja leikkasi tukan lyhyeksi, otti tiukan permanentin ja muuttui. Etenkin heti permanentin ottamisen jälkeen hiukset haisivat tosi pahalle. Niissä ei ollut jälkeäkään pehmeistä aalloista, joihin nenänsä olisi voinut työntää. Kiharat olivat napakoita kuin upseerit, jotka jakelivat käskyjään ja vetäytyivät sen jälkeen kuoreensa.

– Mitä helevettiä sie siellä luuhaat, kuusen juurella? Tule nyt Kauko perkele juttua veistämään, ei tänne oo tultu yksinään ynisemään!

Tane alkoi hermostua. Kauko oli syvällä muistoissaan eikä halunnut vielä katkaista virtaa, joka oli lähtenyt liikkeelle. Hän tiesi, että se ei kauaa kestänyt, oli nautittava joka hetkestä, jolloin ahdistus ja alakulo pysyivät loitolla. Hän käveli kuusenoksien ali ja tuntui kuin ne olisivat harjanneet hiuksia. Pehmeä suuri harja pyyhki päälaen yli ja Kauko muisti, kuinka Marja oli sukinut sormillaan hänen kuontaloaan. 

– Minun oma peikkopoika, se oli sanonut. Niin oli sanonut. Monta kertaa.

Kauko nosti peltimukin huulilleen. Kurkkua kuristi. Että tämä elämä osasi lähteä matkoilleen. Ei siihen tarvittu kuin hieman heikkoa luonnetta ja valtavasti epäonnea. Yksi lyönti. Jonkinlainen piikki oli päässyt pujottautumaan kudelmaan ja silmäpakoja siinä sitten jahdattiin. Ne lähtivät vauhdikkaasti laajenemaan halkeamiksi. Halkeamat levenivät vuosien mittaan ja vähitellen niiden aiheuttamaa tuskaa oli pakko lievittää.

Juomalla pääsi pakenemaan kertaheitolla, noin vaan. Niin kuin nyt.

Kerran oli käyty varastamassa kirkkoviinit, kun ei muuta ollut saatavilla. Tanen kotoa oli otettu saunasta ämpäri ja siihen lorotettu ehtoollisviinit. 

– Muistatko Tane ehtoollisviinit?

– Elä sieltä huutele kun tule tähän viereen perkele.

Kauko rämpi pöpelikön läpi ja istui Tanen viereen, katsoi tätä ja iski silmää.

– Oltiin aika rohkeita poikia. Ämpärintäysi viiniä käsissä hiippailtiin lammen rantaan noin vaan.

– Miel oli kuin kermaa, Tane sanoi venyttäen nautiskellen jokaista tavua. 

  Kumpikin istui vaiti paikallaan. He tiesivät ajattelevansa samaa asiaa, yhteistä sankaritekoa. Silloin oli juuri satanut lunta ja varkaat helppo jäljittää. Nolosti temppu oli päättynyt. Kuten moni muukin.

– Kuinka pitkään se Marja sillä kerralla olikaan siulle puhumatta, Tane naurahtaa.

– Sinä älä saatana kärvennä, riittää kun minä sitä hiljaisuutta sain hoivata, Kauko kimpaantui ja pomppasi pystyyn.

Hän horjahti pahasti ja otti tukea pihlajanoksasta. Että kaiken päälle pitää vielä sietää kaverin ivaa. Se loppui nyt. Päässä kuohahti. Viina yritti pehmittää synkkiä ajatuksia, mutta Kauko antoi kuohun nousta. Hän lähti kompuroimaan lammen rantaa kohti. Mustalammi. Monesti hän oli mielessään sinne itsensä upottanut. Nyt mentiin oikeasti. Kauko keräsi hereillä olevat ajatukset kokoon, puristi esiin tahdonvoimansa ja ryntäsi eteenpäin.

– Elä Kauko taas ala tuota, mie en jaksa sinua ruveta estelemään ja siun kanssa tappelemaan ja  painimaan, Tanen ääni kuului selän takaa.

Kauko ei kuunnellut, ei tahtonut kuunnella. Hän oli jo kaukana. Maa alkoi olla kosteaa, lammen höyryttämää, kengät upposivat pehmeään. 

– Kaukoooo, tule naukulle eläkä höperehä. 

Veden pinta värisi. Kauko katsoi sitä kauan, liikkumatta.

– Mitä sinä pelkäät, hän kysyy vedeltä. 

Vesi ei vastannut. Marjakaan ei ollut vastannut vaan seissyt väristen. Kauko astui ensimmäisen askeleen. 

– En minä sinulle mitään pahaa tee. En minä kellekään pahaa. Haravasta katkes pii ja katkesi vielä toinennii. 

Mutapohjainen lampi oli jo rannasta syvä. Keskemmällä se olisi muutaman metrin syvyinen. Se riittää. 

Tanen askeleet lähestyivät tömpsähdellen. 

– – –

Olenpa kehitellyt Kaukolle inhottavan elämänkaaren. Soisin hänelle mieluusti toisenlaisen, sellaisen kuin hänen yläpuolellaan asuvalla isolla karvarintaisella miehellä, joka tulee aina ylävartalo paljaana parvekkeelle ja levittää kädet, venyttelee, kaivaa taskustaan tupakan ja sytyttää sen. Imee kiivaasti henkeen ja puhaltaa ulos autuaallisen näköisenä leuka yläviistoon nostettuna. Viimein töpöttelee palavan natsan sammuksiin parvekkeen kaiteeseen, kurkkaa, näkeekö kukaan ja pudottaa natsan alas. Sitten mies nostaa kädet ylös, tekee niillä isoja ympyröitä ja ravistaa hartioitaan ja painelee sisään. Hänen elämänsä on taatusti aivan erilainen kuin Kaukon, uhmaa ja voimaa täynnä. Vai näytteleekö hän? En jaksa miettiä sitä tarkemmin. Ehkä teen sen myöhemmin. 

Hups, joko tästä neuleesta tuli liian pitkä? Hämäräkin on jo vaihtunut pimeään.

***

©pirjopuukko