Kun Kansallisteatterin Nuoret idealistit -näytelmää on kulunut muutama hetki, on tehtävä valinta. Kuunteleeko tarkasti monologeja vai päästääkö ajatukset hetkeksi lavasteisiin ja niiden merkkirakenteisiin tai muusikoihin? Hyvin pian on selvää, että teksti on fokus ja siihen on keskityttävä. Ensi alkuun ajatus tuntuu tylsältä ja vielä väliajalle mentäessä tunnistan dialogin kaipuuta. Vaan sitten kaikki muuttuu.
Näytelmän alussa katsojalle tarjotaan lukuohjeeksi lainaus Franz Kafkan kirjeestä Milenalle: Olkoon tämä esimakua niistä helvetin tuskista, jotka kohtaamme, kun joudumme arvioimaan elämäämme jälkiviisauden mukanaan tuomalla tietoisuudella siitä, ettei pahinta olekaan kohdata ilmeiset virheemme, vaan ne tekomme, joita kerran pidimme arvossa.
Michael Baranin ohjaaman näytelmän tapahtumapaikkana on Berliini, jonne teatterinjohtajan pestistään häirintäsyytösten vuoksi eronnut ohjaaja J (Jukka-Pekka Palo) on paennut kokoamaan itseään ja kenties luomaan uutta produktiota. Paikka on hänelle entuudestaan tuttu, sillä idealistisena vasemmistolaisena hän valitsi kaupungin opiskelupaikakseen 70-luvulla. Siellä hän myös itse syyllistyi ilmiantoon opettajaansa kohtaan.
J:n häirinnän kohteena ollut nuori näyttelijä Emmi (Aksa Korttila) on saapunut kaupunkiin siellä järjestettävien elokuvajuhlien vuoksi. Hänen ohjaamansa lyhytelokuva on päässyt juhlien ohjelmistoon. Emmi on näytellyt J:n ohjauksessa Hamletin Ofelian roolin ja kun J tarjoaa hänelle roolia tulevassa ohjauksessaan, Emmi miettii aiemman yhteistyön aiheuttamia naarmuja.
Samaisilla juhlilla työskentelevä sekalaisia tehtäviä hoitava Joel (Verneri Lilja) lähestyy Emmiä tutustuakseen tähän ja tulee näin liitetyksi tarinaan. Hän toimii eniten havainnoitsijana ja kertojanomaisessa roolissa kuultuaan J:n ja Emmin tarinan ja tunnistaessaan Emmin naarmut.
Neljäs hahmo on Petra (Pirjo Määttä), joka on J:n ex-vaimo ja juuri se, joka käräytti miehen. Hänet on tuonut Berliiniin silkka mielenkiinto entisen miehen tilanteesta, josta hän on kuullut. Aika on tehnyt tehtävänä ja Petra olisi valmis menneen käsittelyyn.
Monologit puhutaan tilassa, joka aluksi viestii näyttämön keskellä olevasta vaarasta tai ainakin vaaranpaikasta, jota ympäröivät telineet varoitusteippeineen. Kun yksi puhuu, muut istuvat paikoilleen, matalalle lasketun kattokehikon alle, niin että pää pilkottaa kehikon yläpuolella. Jännitettä luovat harpun ja alttoviulun loihtima äänimaisema sekä roolihenkilöiden liike. Ollaan kuin kellarissa tai vähintään tukehduttavassa tilassa, joka on hämärä ja kahlitseva.
Kati Lukan ja Tarja Simonen lavastus ja puvut sekä Eero Auvisen valaistus samoin kuin Juhani Nuorvalan säveltämä musiikki ovat kiinteä osa kerrontaa.
Väliajan jälkeen lumoudun lopullisesti kauniista kielestä ja lauseista, joista jotkut nousevat lähes aforismeina soimaan. Michael Baranin teksti on hienoista lauseista rakentuvaa. Ja katto, se on noussut ylemmäs paljasten osittain seinät, jotta kaikki voivat kävellä sisään ja ulos kyyristelemättä. Näyttelijät käyttävät ajoittain myös mikrofonia, puhuvat yleisölle suoraan, kuin painottaakseen sanottavaansa.
Vähitellen monologien rinnalle syntyy pientä toimintaa, sillä jokainen roolihahmo sitoo vuorollaan valtavaa kukkakimppua. Niitä syntyy useita ja paikat niille löytyvät näytelmän yllättävässä lopussa.
Kukin puhuu omasta näkökulmastaan, menneen tapahtumista ja niiden tulkinnasta. On kyse taiteilijuuden suhteesta ympäröivän maailman ilmapiiriin ja aatteisiin, mutta myös jokaisen omasta suhteesta menneeseen. Miten tekonsa muistaa ja mitä unohtaa? Mitä valintoja on tehnyt ja millaisin eväin on muita tuominnut? Teatteriohjaaja J:n valintoihin on vaikuttanut hänen isänsä SS-menneisyys, jonka vaiettu julmuus on saanut aikoinaan valitsemaan maailmankatsomuksen.
Näyttelijät työstävät intensiivisesti roolihenkilöistään vangitsevia hahmoja ja kuin varkain monologit keskustelevat keskenään. Myös harpistille annetaan lopulta vuorosanat lausuttavaksi. Lavastuksen taloon paljastuu katon noustessa lisää elementtejä ja lopulta edessä seisoo tyylikäs klassinen sali, jonka suuren pöydän äärellä käydään hyväntuulista keskustelua. Sitä katsoja ei kuule, mutta voi arvailla lankoja yhteen sidottuaan. Taustalla soi tuttu Bob Dylanin biisi Blowin´ in The Wind Marlene Dietrichin tulkintana Die Antwort weiss ganz allein der Wind.
Michael Baran: Nuoret idealistit, ohjaus Michael Baran, lavastus ja pukusuunnittelu Kati Lukka ja Tarja Simone, musiikki Juhani Nuorvala, valo- ja videosuunnittelu Eero Auvinen, äänisuunnittelu Grégory Maisse ja Juhani Nuorvala. Kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 8.3.2023.