Olen nähnyt kirjailijan Tuomelankadulla

Asuin vanhassa, tuiskujen harmaannuttamassa mineriittitalossa kahden tien risteyksessä. Talon pääsisäänkäynti oli vuonna 1950 rakennettu komeasti suoraan kohti risteystä. Oli taatusti hienoa astella pihatietä, jonka molemmin puolin kasvoi mättäinä ensin hopeahärkkiä ja sammalleimua ja sen jälkeen vuorenkilpeä ennen liuskekivin päällystettyä tasannetta ja sisäänkäynnin askelmaa. Siinä saattoi rauhassa kaivella avainta yläpuolella suojaavan katoksen alla. 

Kun muutin taloon vuonna 1995, sisäänkäynti ei enää ollut käytössä. Liuskekivitasanne oli ruohottunut ja tie liki poluksi muuttunut. Risteyksen teitä oli vuosikymmeniä sitten levennetty ja tontista rouskaistu kulmasta pala pois. Nyt sisään mentiin pihan puolelta, huomaamattomasti kellarin kautta.

Oikeassa laidassa koivunoksien välissä ”puhelinkopin” ikkuna (kuva kotiarkistosta)

Ja miksi tässä kuvailen mitätöntä vanhaa sisäänkäyntiä? Siksi, että talon entisestä pääeteisestä tuli perheeni ”puhelinkoppi”, elettiinhän vielä lankapuhelinaikaa. Pitkien puheluiden lomassa katsoin aina ikkunasta ulos, seurasin vuodenkiertoa koivurivistössä ja tietysti tien tapahtumia. 

Luuri korvalla korituolissa istuessani näin hänet ensimmäisen kerran. Pitkä, laiha nuori mies. Aina mustissa vaatteissa. Selkään asti ulottuva musta tukka, ei poninhännällä kuten siihen aikaan lähes kaikilla pitkätukkaisilla miehillä, vaan auki. Hän tuli rautatieaseman suunnasta ja eteni Tuomelankatua pitkin kohti Ruutikellarintien risteystä. Häneen ei voinut olla kiinnittämättä huomiota. Mies ei katsonut koskaan sivuilleen, käveli vain, ikään kuin omiin ajatuksiinsa uppoutuneena. Joka arkipäivä samaan aikaan. Tämän tulin huomaamaan, vaikka en totisesti kytännyt hänen aikataulujaan. Kun asuu tarpeeksi kauan samassa paikassa, työskentelee osin kotonaan ja puhuu paljon ikkunan äärellä lankapuhelimessa, silmä nappaa toistuvat asiat. Kuten korkokenkänaisen, jonka askeleet nakuttivat kuin suutarin vasara, koiraansa kiskovan kiukkuisen miehen, tukevan perhepäivähoitajan ja aamupäivän hiipivän vanhan miehen. Mutta he jäivät sinne, muistoihin.

Vaan tämä yksi on jatkanut katseen tai mielenkiinnon kohteena näihin päiviin saakka. Vuonna 2004 huomasin paikallislehdessä jutun, että tämä talonohikulkija on kirjoittanut kirjan. No jopas, hän oli tehnyt sen, mistä itse vasta haaveilin. Tosin hän jatkoi kävelyään päivittäin, edelleen samaan aikaan, loivaa mäkeä ylös. Eikä mikään hänen olemuksessaan muuttunut. Ja seuraavana vuonna ilmestyi toinen kirja, mutta risteysaskeleet jatkuivat ennallaan.

Vuonna 2006 muutin pois talosta ja koko pikkukaupungista. Viestinnän opettajana olin opetellut sosiaalisen median käytön, ja teatterikriitikkona sukeltelin usein verkon fiktio-osastoilla. Katselin toisenlaisen ruudun takaa tuttua hahmoa ja hänestä kirjoitettuja juttuja. Ja yhtäkkiä törmäsin KultTV:n (https://www.kirjastokaista.fi/kulttv/) herkullisiin pätkiin. Silloin ikkunantakainen kulkija sai äänen jutustelessaan kirjallisuudesta Räkärodeo-Miettisen kanssa, joka oli minulle entuudestaan tuttu. Toimittaja Miettiseen olin törmännyt äänitarkkailijan roolissa opastaessani häntä Radio Hämeen studiotekniikan saloihin, kun hän alkoi vetää suoria Radiomafian lähetyksiä 90-luvun alussa. Kirjailija siis Kimmo Miettinenkin nykyisin.

Ja tämä puhelinkopissa katseen kohteeksi joutunut takoo huimaa vauhtia teoksia ulos. Ja menestyy, Finlandia-ehdokkaaksi asti. Olen lukenut hänen kirjojaan ja seurannut hänen aktiivisia keskustelunavauksiaan kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta. Mutta, on hämmentävää, kuinka mieleni piirtää edelleen kuvaa vakaasti loivaa ylämäkeä kävelevästä mietteliäästä miehestä, kun näen hänen nimensä tai kuvansa jossain. Se on se tuttu kulkija koivurivistön takaa, siitä ihan meidän kulmalta. 

Tänä päivänä hänet tuntevat kaikki. JP Koskista ei voi ohittaa, sillä hän kirjoittaa kaikille, aikuisille, nuorille ja lapsille. 

Risteys entisellään, talon väri muuttunut ja tontti rakennettu täyteen, mutta se vanha sisäänkäynti ennallaan