”Tunnit, viikot, kuukaudet” ohjaa katsojan mielenliikkeitä

Katson esitystä näyttämöllä, mutta samalla kelaan omia muistojani. Peilaan näkemääni niihin aikoihin ja paikkoihin, joihin näytelmän päähenkilö tai hänen kirjoittamansa näytelmät omassa elämässäni sijoittuvat. Juuri tuollainen poikamainen tyyppi esitteli itsensä joskus 90-luvulla draamakirjoittamisen kurssilla. Ja millaisia tekstejä hän synnyttikään näyttämölle. Olen käynyt katsomassa ne kaikki, joitakin eri versioina. Aina joku eksyy kuvineen päällimmäisenä, ja viimeisin Kansallisteatterissa 2006 nähty Kutsumattomia vieraita, kuin nyt nähtävää näytelmää ennakoivana. Ikään kuin kävisin dialogia Reko Lundánista (1969– 2006) kertovan tekstin kanssa, sillä hänen viimeisistä ajoistaan kertova Kati Kaartisen Tunnit, viikot, kuukaudet kulkee kirjoittamisen ja ohjaamisen maastossa sekä muistamisen kipeällä pinnalla, jossa vimmaisesti kaivetaan edes pieniä toivon pilkahduksia tummenevista päivistä. Katsomiskokemus muuttuu kovin henkilökohtaiseksi.

Timo Tuominen ja Petra Karjalainen. Kuva Katri Naukkarinen.

Näytelmä kiertää kehän ja alkaa yhdestä hetkestä, jolloin Lundánin vaimo Tina on kasvokkain kuolleen miehensä kanssa ja pyytää tätä olemaan ilmestymättä arkeensa. Näytelmän lopussa vaimo pystyy jo elämään sen tosiasian kanssa että mies on kuollut ja tämän haamu pysyy yhä useammin poissa. Mutta tuon ajanjakson aikana käydään monta tuskaista painia. Tapahtumia taustoittavat takaseinälle heijastetut valokuvat, joissa vilistää pariskunnan yhteinen elämä. Jokainen, joka on läheisen menettänyt, tietää kuinka vahva valokuvien voima on. 

Tina Lundánin kirjoittama romaani Ensimmäinen kesä (2008) on ollut yksi Kaartisen tekstin taustamateriaaleista. Tina käy läpi menneitä vuosia, ilon hetkiä, tunnelmia, perheen arkea lapsineen, ja etsii omalle, Rekon sairastamisen aikaiselle toiminnalleen oikeutusta. Nuoren ihmisen äkillinen ja yllättävä sairastuminen ja sitä seuraava taistelu kuolemaa vastaan ei ole vain hänen, sillä samassa pelon värjäämässä arjessa elää koko perhe. Voiko lapsille kertoa asiasta ja kuinka paljon, saako itse väsyä, suuttua ja ahdistua? Reko etsii toivoa kaikkialta, hän ei tahdo luovuttaa, sillä näytelmä odottaa ohjaamista ja uudet ideat toteuttamistaan. Niinpä hän kääntyy jopa uskonnon äärelle toivoa anomaan ja uuvuttaa itsensä juoksulenkeillä, kunnes yhä uudet ja uudet päästä otetut kuvat kertovat karua kieltään.

Tuomas Rinta-Panttilan ohjauksessa puhutaan ja lauletaan pääosin suoraan yleisölle. Menneeseen matkataan muistojen kautta. Niihin kohtauksiin olisin kaivannut enemmän Rekon ja Tinan fyysistä läheisyyttä toisiinsa. 

Timo Tuominen ja Petra Karjalainen. Kuva Katri Naukkarinen.

Jussi Tuurnan musiikki luo vahvan vireen kokonaisuuteen, jo siksi, että orkesteri on näyttämöllä kaiken aikaa. Lauluissa toistuvat lauseet, joilla on erityismerkitys, kuten se että täytyy muistaa silittää ja koskettaa eikä saa antaa pelolle valtaa. Tuominen ja Karjalainen laulavat erittäin komeasti.

Väliajaton esitys on intensiivinen. Etenkin loppupuolella on pakko purra poskea, ettei liikutus voittaisi katsomiskokemusta. Kanssakatsojani kommentoi esityksen jälkeen, että huomasi minun istuneen liikahtamatta koko esityksen ajan. Se kertonee jotain.

Tunnit, viikot, kuukaudet – Kuvia muistamisesta ja katoamisesta. Kirjoittanut Kati Kaartinen Reko ja Tina Lundánin romaanin Viikkoja, kuukausia (2006) ja Tina Lundánin romaanin Ensimmäinen kesä (2008) pohjalta. Ohjaus Tuomas Rinta-Panttila, musiikki Jussi Tuurna. Rooleissa Petra Karjalainen ja Timo Tuominen. Kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 24.9.2021.