Ensimmäisen lapsen vauvavuosi on vanhemmille herkkää aikaa. Kaiken ilon ja onnen vastapainona tuntuu joka puolella vaanivan erilaisia uhkia. Yleensä pelot häipyvät, kun uudet kuviot alkavat tuntua rutiinilta. Näin ei käy Danny Robinsin kirjoittaman 2.22 A Ghost Story -näytelmän perheessä, jossa itkuhälyttimen kautta välittyy kummallisia ääniä.
En muista, että olisin milloinkaan ennen säpsähdellyt teatterissa kuten tätä näytelmää katsoessani. Kyse ei ole mistään totaalikauhusta tai tekstin kammottavuudesta vaan silkasta havaintomateriaalin yllätyksellisyydestä. Väreillä ja valoilla ja äänillä on ihmeellinen voima. Sinällään näyttämöllä ei tapahdu mitään järkyttävää, mutta jännite, jota dialogissa kehitellään, tekee tehtävänsä. Ja onhan seinällä enteellisesti Psycho -elokuvan juliste.
Jo saapuessaan Arena-näyttämölle törmää joka puolella ilmoituksiin, että loppuratkaisua ei saa paljastaa. Niinpä jätän sen kuvaamisen rauhaan.
Paavo Westerbergin ohjaama esitys on ajoitukseltaan taitavaa jälkeä. Näytelmän alussa Jenny (Pia Andersson) maalaa seinää vanhan huoneiston keskeneräisen remontin keskellä. Jo valmiiksi tehdyt muutokset viestivät modernista, hyvin toimeentulevasta perheestä, jolla on silmää ja varaa tehdä näyttävä koti. Antti Mattilan lavastus jättää mainiosti näkyviin entisten omistajien maailmaa.
Aviomies Sam (Lauri Tilkanen) on muutaman päivän työmatkalla sellaisella alueella, ettei häneen saa yhteyttä. Pöydällä oleva itkuhälytin kertoo lastenhuoneen tilanteen, ja sieltä Jenny kuulee jotain, mikä saa hänet huolestumaan. Jenny on kaiken aikaa silminnähden jännittynyt. Jokainen rasahdus valpastuttaa. Päivien kuluessa hän huomaa, että aina yöllä kello 2.22 lastenhuoneesta kuuluu askeleita ja miehen itkua. Kertoessaan asiasta Samille, kun tämä tulee kotiin, kuittaa aviomies havainnot mielikuvituksen tuotteeksi.
Ystäväpariskunta Lauren (Sanna-June Hyde) ja Ben (Sauli Suonpää) kutsutaan kylään piristämään vauvavuoden rasitusten keskellä. Lauren on Jennyn nuoruudenystävä ja Sam tämän uusi miesystävä. Ensin ihaillaan huoneiston muodonmuutosta, mutta keskustellaan myös Jennyn huomioista. Paneudutaan pelon syihin ja sen olemukseen. Lauren on taipuvainen uskomaan Jennyn kokemuksia, mutta työläistaustainen Ben ei, vaikka hän ryhtyykin vetämään spiritististä istuntoa, jollaisia hänen äitinsä piti. Silti yllätykselliset, ulkoa kantautuvat äänet saavat juhlijat säikkymään, kunnes luonnollinen selitys löytyy. Vaan mitä tekee pehmonalle vessan lavuaarissa tärpätissä?
Sen verran oudot ilmiöt kiinnostavat, että vieraita pyydetään jäämään aina kello 2.22 asti, jolloin luvassa on Jennyn lupaaman haamun ilmestyminen. Vieraat suostuvat ja aikaa kulutetaan runsaan ruuan ja juomien ja tietokilpailun äärellä. Keskustelu saa illan kääntyessä yöksi ärhäkämpiä sävyjä ja pariskuntien yhteiskunnalliset erot virittyvät kireämmiksi. Etenkin Samin ja Benin välinen nokittelu terävöityy. Tilkanen ja Suonpää saavat hahmoihinsa mielenkiintoisia piirteitä.
Näytelmä pitää otteessaan koko matkan. Pieniä vinkkejä, oikeita tai vääriä, on näkevinään siellä täällä ja sittenkin yllättyy. Psykologinen trilleri on oivasti juonittu.
Danny Robins: 2.22 A Ghost Story. Suomennos Anni Ihlberg, ohjaus Paavo Westerberg, sävellys ja äänisuunnittelu Aleksi Saura, lavastus Antti Mattila, pukusuunnittelu Laura Dammert, valosuunnittelu Petteri Heiskanen, naamioinnin suunnittelu Maija Sillanpää, dramaturgi Henna Piirto. Suomen kantaesitys 8.2.2024 Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä.