KOM-teatterin ensi-illan jälkeen mieli kääntyy hykerryttävään hymyyn. Se ei tarkoita turhanpäiväistä kevyttä mieltä vaan yllättäviä viiltoja olettamusten muurissa ja oivallisen rytmityksen luomaa villiä merkityksellisyyttä. Näkemäänsä pohtii vielä seuraavana päivänä. Rikkaruoho-esitys valaa uskoa teatterin voimaan, sen kykyyn avata ihmismielen kerroksia oivaltavasti rakkaudenkaipuun äärellä.
Kaiken taustalla on Jörn Donnerin teos Mammutti – jälkeenjääneet tekoset (2013), jossa Donner tokaisee sivusuhteesta syntyneen poikansa Otto Gabrielssonin olevan erehdys. Hylkäämisen jo aiemmin synnyttämä arpi aukeaa ja Otto päättää kirjoittaa isälleen kirjeen. Tuloksena on kirja Rikkaruoho, viimeinen kirje isälle (2020), joka on kirjoitettu isän tyylillä. Donnerin oma mammuttiteos vaeltaa esityksessä fyysisenä objektina monenmoisen projisoinnin kohteena, eikä sitä saa mitenkään katoamaan.
Näyttämönä on romahtaneen linnamaisen rakennuksen ympärys veden äärellä. Lohkareita roikkuu uhkaavasti ympärillä. Tähän maisemaan saapuu viisi henkilöä kirjalliseen retriittiin, jossa on tarkoitus kirjoittaa kirje isälle. Ja kas, he kaikki ovat Ottoja, terapeuttikin. Kirjeen synnyttämistä edesautetaan erilaisin psykodraamaa muistuttavin keinoin.
Laura Mattilan dramatisoiman ja ohjaaman esityksen Otto purkaa viiden hahmon äänellä isän kaipuutaan. En ole lukenut Gabrielssonin kirjaa, johon näytelmä pohjaa, mutta kirjeistä koostuva teksti on jaettu eri roolihahmoille. Tuloksena on riemastuttavan terävää dialogia. Toimintaa syntyy, kun taakkoja purskautetaan ulos joko teoin tai sanallistamalla ne.
Vaikkei Otto ole tavannut kuuluisaa isäänsä koskaan, hän on jäänyt kysymyksineen tämän valovoiman kehälle kieppumaan. Miksi isän muut lapset saavat kaiken sen, mistä hän on jäänyt paitsi? Miksi hän saa yhtenä jouluna vain isän vaimon ostaman viinerin? Läsnä ovat katkeruus, viha ja mitättömyyden tunne. Kun Otto saa kirjansa maailmalle, on hänen pohdittava, mahtoiko välimatka isään lyhentyä lainkaan. Harmillisesti isä menehtyi ennen kirjan julkaisua.
Ja totta kai, näytelmässä on kyse enemmästä kuin yhdestä tapauskertomuksesta. Kuuluisien tai muuten mahtavien isien lapset, maailmaan siitetyt oman valovoiman pikku tähtöset, saavat liian usein kulkea ilman isän turvaavaa kättä ja kannustavaa puhetta. Suomalaisia kiinnostaa tietenkin sanavalmiin ja ärsyttävänkin Donnerin tapaus, koska hän itse kirjasi avioliiton ulkopuoliset lapset erehdyksiksi.
KOM-teatterin lavalla näyttelijäntyö on jälleen silkkaa herkkua. Oton eri puolet muodostavat jännitteisen kokonaisuuden. Juho Milonoffin takertuja on työstänyt traumansa monen prässin läpi, Niko Saarelan runoilija vetäytyy vaikka haluaisi olla esillä, Ella Mettäsen Otto on mykkä lapsi, joka havaitsee ympäristöään tarkasti. Kun tämä mykkä lapsi laulaa, voi että kuinka hän tekee sen. Miiko Toiviainen on patoutunut kostaja ja Vilma Melasniemi terapeutti, joka tavan takaa muuttuu Otoksi hänkin.
Visuaalisesti näyttämölle syntyy kiehtovia kuvia. Niitä rakennetaan konkreettisesti mutta niitä syntyy myös ajatusten törmätessä. Vihreää väriä on aluksi näyttämöllä vähän, mutta pitkin esitystä sen määrä lisääntyy. Rikkaruohojako kaikki tyynni, vai jotain muuta? Ajatuksia herättävä esitys saa nauramaan pidäkkeettä mutta myös eläytymään mammutin varjossa elävän pojan tragediaan.
Otto Gabrielsson: Rikkaruoho. Dramatisointi ja ohjaus: Laura Mattila, lavastus Julia Jäntti, pukusuunnittelu Mirva Mietala, valosuunnittelu Veli-Ville Sivén, äänisuunnittelu Jani Rapo, videosuunnittelu Julia Jäntti ja Veli-Ville Sivén, maskeerauksen suunnittelu Leila Mäkynen, laulettujen biisien tuotanto ja sovitus Eva Louhivuori. Rooleissa Vilma Melasniemi, Ella Mettänen, Juho Milonoff, Niko Saarela ja Miiko Toiviainen. Kantaesitys 24.2.2023 KOM-teatterissa.