Kultalampi-elokuvan katselustani on niin kauan, että muistiin nousee vain muutama kohtaus. Oikeastaan en ole aivan varma, olenko edes nähnyt koko elokuvaa, kenties vain esittelyn lyhyine katkelmineen. Joka tapauksessa minulla oli etukäteen selkeä mielikuva näytelmän tunnelmasta odottaessani Helsingin Kaupunginteatterin Kultalampi-esityksen alkamista.
Ernest Thompsonin kirjoittama näytelmä (1978) oli jo valtava menestys, mutta siitä tehty filmatisointi (1981) tähtinäyttelijöineen (Henry Fonda, Katherine Hepburn ja Jane Fonda) kahmi peräti kolme Oscaria ja monia muita palkintoja. Suomessakin teksti on tuotu näyttämölle useamman kerran, mutta niistä en ole nähnyt ainuttakaan.
Nyt ensi-iltansa saanut versio on Tuomo Aitan ohjaamana kepeän kipeä, paikoitellen hidasteleva, mutta kaiken kaikkiaan kelpo teatteria. Roolitus on mainio ja Katariina Kirjavaisen lavastus lämminhenkinen. Kohtausten vaihtumisiin valittu väliverhojen sulkeutuminen oli hieman omituinen valinta. Katsojana istuin hämmentyneenä ja kuuntelin huonekalujen siirtelystä syntyvää kolinaa.
Mitä ihminen muistaa ja mitä unohtaa? Liittyykö siihen jokin erityinen piirre? Näytelmä ei vastaa kysymykseen eikä ole tarpeenkaan. Yhteen kesään sijoittuva teksti purkaa toiminnan tasolla iäkkään pariskunnan, Ethelin ja Normanin, 48.:tta kesää Kultalammen kesäpaikassaan. Se saattaa olla viimeinen kesä siellä, sillä pian 80 vuotta täyttävän Normanin muisti alkaa pettää ja sydänkin oikuttelee.
Lisäväriä tapahtumiin tuo vierailullaan perheen ainoa lapsi, tytär Chelsea, joka ei ole käynyt kahdeksaan vuoteen vanhempiensa luona. Hän tuo isänsä syntymäpäiville mukanaan uuden miesystävänsä ja tämän kolmetoistavuotiaan pojan.
Ethelin ja Normanin rooleissa nähdään Heidi Herala ja Juhani Laitala, jotka tekevät upeaa työtä. Heralan Ethel on toimelias ja kaikenlaista tekemistä rakastava tyyppi, joka liikkuu ylä- ja alakerran väliä sekä porhaltaa askareisiinsa ulos ja sisään. Laitalan Norman taas viipyilee kaiken äärellä, tutkailee, koskettelee ja ihmettelee. Hänelle paikoin tuttukin on muuttunut osin vieraaksi. Puolisoiden välinen dynamiikka liikkuu hellyyden ja pelon akselilla kiinnostavasti. Elämään on kuulunut paljon rakkautta ja hyvää, mutta suhde omaan Chelsea-tyttäreen (Emilia Sinisalo) on jäänyt keskentekoiseksi. Tämä ei ole koskaan kokenut olevansa tyttönä riittävä vanhemmilleen ja se on ehkä syy myös hänen epäonnisiin miessuhteisiinsa. Sinisalo ja Herala rakentavat kihelmöivää jännitettä äidin ja tyttären väliseen dialogiin.
Taloon pelmahtavat vieraat luovat tilanteita, joissa perheen sisäiset jännitteet avautuvat. Esimerkiksi postiljooni Charlien (Jussi Puhakka) kanssa Chelsea-tytär taantuu täysin lapsen tasolle, eli siihen aikaan, mihin leikit Charlien kanssa sijoittuvat.
Uudessa miesystävässä Bill Rayssä (Sauli Suonpää) on tervettä vastavoimaa Normanin oikuttelulle. Nasevasti sanaileva poikan Billy (Vertti Uusitalo/Kuura Rossi) valloittaa Normanin sydämen, sillä tämä saa aivan uutta virtaa pojan myötä. Kalastuskaveri on taattu muutamaksi viikoksi, kun poika jää vanhusten kanssa Kultalammelle. Näkemäni esityksen nuorta Billyä esitti Vertti Uusitalo ja hän vei roolinsa erinomaisen luontevasti.
Näytelmän tunnelma on kevyt tummista pohjavirroistaan huolimatta. Muistikuvani elokuvasta oli synkempi. Tämä versio antaa tilaa myös naurulle. Ohjaajan valitsema hieman liioitteleva näyttämötyöskentely puhaltaa pois synkkyyden ja kääntää valon päällimmäiseksi niin, että vakavaa ruoditaan lempeän katseen alla.
Ernest Thomsonin Kultalampi, suomennos Arto af Hällström, sovitus Tuomo Aitta ja Sanna Niemeläinen, ohjaus Tuomo Aitta, sävellys Kalle Chydenius, äänisuunnittelu Kalle Chydenius ja Eero Niemi, lavastus Katariina Kirjavainen, pukusuunnittelu Sari Suominen, valosuunnittelu Valdemar Virtanen, akustinen ja pedal steel kitara Miikka Paatelainen. Ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä 8.9.2022