Unton tontti

Päivä enteilee syksyä. Hevoshaan takana riehuu pumpulimyrsky, kun pelto-ohdakkeiden partasutia muistuttavat haivenkimput lähtevät tuulien matkaan. Huis vaan, puuskina nousevat pellosta ja lentävät joukkueina kohti seuraavaa tilaa. Arto seuraa keittiön ikkunasta jokavuotista näytelmää, huokaisee, on tyytyväinen, että lopetti viljelyn kylätien toisella puolen olevalla maatilkulla ja siirsi tyttären hevoset sinne. 

Ohdakekasvusto levittyy hevoshaan vierellä. Vuosikymmeniä sitten paikalla kasvatettiin perunaa ja muuta juuresta, myös pellava siinä kukki muutamaan otteeseen. Niin oli Vänskän Unton aikaan, sekä hänen vaimonsa Elnan ja heidän tyttärensä Kirstin tietenkin. Elna niitä pellavia vaati, kun kerran oli rantatontti. Matalassa hiekkapohjaisessa vedessä oli hyvä varsia pehmeiksi liottaa ja sen jälkeen  käsitellä niitä langaksi asti. Unto oli rakentanut saunan jatkeeksi Elnalle kangaspuita varten valoisan huoneen. “Oikein järvinäkymä on meidän emännän liina- ja mattopajassa”, Unto oli kehunut. Isä-vainaja sille jaksoi nauraa ja sanoi että Unto rakentaa vaikka rappuset taivaaseen, jos vaimo haluaa.

 Arto oli silloin pikkupoika, mutta muistaa hyvin, että äiti sai Elnalta joululahjaksi pellavapyyhkeitä. Taitaa vielä olla jokunen saunalla jäljellä. Mattoja Elna paukutti vuodet läpeensä. Niitäkin se kantoi heille silloin tällöin. 

Unto ja Elna lopettivat sitten kaiken viljelyn ja jättivät pellot kesannolle. Ensi alkuun Unto jaksoi viikatteella huidella, kun korkealle kurkottavat maitohorsma ja ohdake alkoivat kasvaa. Niin meni muutama syksy, mutta sitten mies keskittyi pihansa rakentamiseen. Unto pystytti pellon laitaan puupöllin merkiksi peltotöiden päättymisestä. Pöllin sahauspintaan hän taitteli peltiä, ettei sade mädätä, maalasi sen ruskeaksi ja kiinnitti siihen vanhan kuokan kuin patsaaksi. Isälle oli sanonut, että se on hänen peltotyönsä muistomerkki.

 Mitään tekemättömänä Unto ei työpäivän jälkeen osannut olla. Alkoi sitten kehitellä kaiken maailman romusta jos jonkinlaisia taideteoksia ympäri pihamaata. Aluksi tuli tontin joka nurkkaan vartijahahmo, mutta vähitellen muuallekin eriaiheisia kokonaisuuksia. Lopulta syntyi kivetty polku niitä yhdistämään. Unto pystytti keskelle patsaspuistoa pylvään, jossa oli tienviittoja puiston eri osiin, jokaisella oma nimensä. Unto kiersi kylillä uuneja muuraamassa ja silmään osui talojen pihoilla joutavana olevaa romua, jota saattoi teoksiin käyttää. Iloisia ihmiset olivat, kun joku ilmaiseksi vei rojun nurkista pois. 

Mielikuvituksen puutteesta Untoa ei voinut syyttää. Pikku-Kirstillekin väsäsi leikkipaikkoja ympäri pihaa, kaapi isoista kivistä sammalta pois ja maalasi niihin kuvia. Oli keittiöitä, kauppoja ja seikkailupolkuja eläimineen. Verstaassaan hän väkersi lisäksi tarvekaluja, joita tyttö toivoi leikkeihinsä. Arto kävi kakarana Kirstin luona leikkimässä jonkin verran, mutta ei hän osannut niissä tyttöjen leikeissä asioita oikein tehdä ja heille tuli aina kinaa. 

 Arton vanhemmat seurasivat touhua ja olivat aluksi vakaasti sitä mieltä, että Unton pää oli pehmennyt. Myöhemmin selvisi, että Elnan masennuskausiin niitä rautaisia soitimella olevia lintuja, lintujen rivitalokoteja ja sota-aikaan liittyviä omituisia teoksia syntyi.  Hän oli selittänyt, että toteutti Elnan toiveita, sillä vaimo oli nähnyt unia, että pihaan nouseva tarinapuisto parantaisi hänet. Toisi hyviä muistoja mieleen ja sillä tavoin ajaisi harmaata pois. Yhdessä pyöreässä kaapissa ruusupuskien vierellä oli sisällä rullalle laitettu Elnan kutoma räsymatto, korkokengät ja valkoiset silkkihanskat. Oven sisäpuolelle Unto oli kirjoittanut kauniita säkeitä tanssimisesta. 

Taisi olla pariskunnan omaa historiaa.

Kaikki oli Arton perheen mielestä hyvin niin kauan, kun Unto jaksoi viikatoida villipeltoaan. Eripuraa syntyi, kun ohdakkeet valtasivat koko alan ja siemensivät syksyllä juuri nyt nähtävällä tavalla naapurin pellolle. Sitä kiistaa käytiin joka syksy. Isä kyttäsi ikkunasta ja seurasi ohdakkeiden kasvua ja syöksyi Unton pihaan oitis, kun ensimmäinen haivenkimppu lähti lentoon. 

Ei siitä mitään apua ollut. Joutavanpäiväinen koko kiista, Arto mietti. Kun hän oli muuttanut omilleen kaupunkiin ja kävi kotona kylässä, hän joutui kuuntelemaan joka syksy samaa marinaa ohdakekirouksesta. 

Kun isä kuoli, Arto muutti pienen perheensä kanssa taloon äidin avuksi. Hän katseli aikansa samaa näkyä syksyisin, mutta ei välittänyt riidellä moisesta. Hän vähensi jo oman työnsä vuoksi viljelyä ja perusti muutaman hevosen tallin, sillä oma tytär oli alkanut harrastaa ratsastusta ja lähin talli oli kymmenen kilometrin päässä. Niin ei tarvinnut Anna-tytärtäkään kuljetella ja säästyi aikaa. Seudulla oli muutenkin kysyntää sellaiselle, kun naapuritaloissakin kasvoi heppatyttöjä. Vaimo auttoi tallin hoitamisessa, joten Arto saattoi jatkaa töitään autokorjaamolla. 

Unton talo meni myyntiin muutama vuosi sitten. Elna oli kuollut jo aiemmin ja Unto eleli talossa siihen asti, kunnes joutui hoitokotiin. Kirsti-tytär asui toisella puolella Suomea eikä häntä kiinnostanut kotitalo muutamaa kesävierailua enempää. Talo oli seissyt tyhjänä, mutta viime keväänä ensimmäisten lämpimien saavuttua kaarsi pihaan moottoripyörä, kyydissä kaksi ihmistä. Pariskunta kiersi kauan ristiin rastiin tonttia, kuvasi yksityiskohtia ja istuutui sitten talon puolipyöreille betonirappusille. Nainen avasi eväsrepun ja levitti retkiantimet. Siinä he istuivat pitkän tovin, puhuivat kiivaasti ja huitelivat käsillään tontin joka laitaan. 

Ostopuuhissa ilmiselvästi olivat. 

Kesäkuun alussa tuli muuttokuorma, vaikkei taloa ollut tyhjennetty Unton jäljiltä. Valkoisen Transitin lisäksi pihaan ajoi kaksi autoa, tavallinen harmaa henkilöauto sekä punainen Camaro. Juuri sellainen, joka Artonkin haaveissa oli nuorempana käynyt. Ei niillä paljon huonekaluja ollut. Taisivat ostaa talon kalustettuna. Saunan pistivät heti ensimmäisenä päivänä lämpiämään. Siitä olikin aikaa, kun Unton saunan piipusta oli taivaalle väräjävä savujuova noussut. 

Arto pyyhkäisi poskea ja mietti ajan kulumista.

Kesällä pariskunta touhusi kovasti ja siisti heinittynyttä pihaa. Vieraita kävi tiuhaan auttamassa ja aina heille lämpisi sauna. Ja käy väkeä vieläkin. Kovasti siellä tonttia kierrellään ja Unton kätten töitä tarkastellaan. Naapureista uudet asukkaat eivät tuntuneet olevan kiinnostuneita. Sen verran nuorempaa porukkaa ovat ettei Arto sitä ihmeenä pitänyt. Tervehtivät kuitenkin, kun kapealla tiellä autoilla vastaan osuttiin.

Tekivät pellonlaitaan parkkipaikan Camarolle, niittivät kasvuston ja lapioivat tilalle hiekkaa. Siinä auto seisoi käyttämättömänä. Pystyttivät sitten auton suojaksi muovisen halpahallikatoksen. Arto tiesi kokemuksesta, ettei tuommoinen tule aukealla paikalla pysymään. Korjaamolla oli kerran askarreltu pihalle samanlainen, muutaman viikon se oli seisonut siinä ennen kuin puuskatuuli tarttui sen liepeisiin ja nakkasi nurin. Suurin piirtein niin kävi Unton tontillakin. Hellejakson päätteeksi pamahti kunnon ukonilma, joka saapuessaan kouraisi kuin valtava karhun kämmen autokatoksen korkealle ilmaan ja heitti komeassa kaaressa järveen. Arto nauroi silloin ääneen ja pani kahvin tippumaan. Oli mukavaa, että ikkunasta seuraamalla sai päiväänsä ajankulua, illalla saattoi tuijottaa telkkaria. Eläkkeelle jäämisen jälkeen elämää oli ollut vaikea kääntää uuteen asentoon, mutta television tuijottamiseen hän ei valoisaan aikaan suostunut. 

– Kuinka päivä on täällä kulunut?

Arto vallan säpsähtää omista ajatuksistaan, kun vaimo astuu eteisestä keittiöön. Hän ei ollut huomannut lainkaan tämän polkupyörän kääntymistä pihaan.

– Mitäs sen kummempia tässä. Kattelen kun ohdakehöytyvät lentelee ja ihmettelen noita Unton talon puuhakkaita uusia asukkaita. Ne ei taida olla missään palkkatöissä, kun kaiket päivät kotosalla touhuavat.

– Kuuntelehan sinä, pysähdyin risteyksessä postilaatikolla ja siellä olikin melkoinen kyläkokous. Tiesivät kertoa, että ei tuohon Unton taloon kukaan ole muuttanut asumaan, vakituisesti. Joku pariskunta siinä väliaikaisesti majailee ja panee paikkoja kuntoon, kun siellä aletaan filmata loppusyksystä elokuvaa. Filmiryhmä tulee, jahka pimeät illat saapuvat. Kuhisivat tuolla jostain ilmoituksesta, että etsivät avustajia lähitienoolta. Minä en semmosta ilmotusta ole nähnyt. Kovasti miettivät, ketkä kyliltä ovat hakeneet mukaan. Onko sinun silmään osunut semmonen ilmoitus?

– En ole mitään nähnyt. Enkä olis ilmoittautunu, vaikka olisivat pyytäneet. Millasta filmiä ne tekevät?

– Joku perhetarina, lähtevät kaupungista koronaa karkuun maalle. Vuodenvaihteeseen asti kuulemma filmaavat. 

– Tässä on sitten aitiopaikka seurata oikean elokuvan tekemistä. Tulee Unton tontista ja talosta vielä nähtävyys. Ei turhaan väkertänyt taidettaan. Kuinka ne ovat osanneet löytää paikan? 

Vaimo kohauttaa harteitaan ja sanoo ettei tiedä. Artoa ei enää kiinnosta ohdakehöytyvien lento vaan hän mittaa katseellaan Unton tonttia aivan uusin silmin. 

Kiikarit pitää hankkia ehdottomasti. Kunnolliset.

***

©pirjopuukko