Joskus teatteriesitys panee katsojan ajatukset kulkemaan ikään kuin uudella radalla. Näin käy Ryhmäteatterin Kööpenhamina-esitystä seuratessa, kun teksti käsittelee itselle täysin vierasta ulottuvuutta, joka kuitenkin on kaikkialla läsnä. Syntyy erikoinen ymmärryksen ja hämmennyksen piiri, jossa tieteelliset faktat ja henkilökohtainen ajattelu hapuilevat toisiaan.
Kyseessä on Michael Fraynin vuonna 1998 julkaistu näytelmä Kööpenhamina, joka on teemoiltaan ajaton, mutta juuri nyt erityisen ajankohtainen Venäjän alettua jälleen käyttää retoriikassaan ydinasepelotetta. Palkittu näytelmä sijoittuu yhteen huoneeseen, yhteen tapaamiseen ja sen variaatioihin. Kahden fyysikon kohtaaminen on intensiivinen sukellus atomin ytimen olemukseen ja samalla inhimillisen ajattelun mahdollisuuteen ymmärtää tapahtumia.
Tanskalaisen nobelistin Niels Bohrin (1885–1962) ja saksalaisen nobelistin Werner Heisenbergin (1901–1976) tapaaminen saksalaisten miehittämässä Kööpenhaminassa vuonna 1941 on jäänyt ratkaisemattomaksi arvoitukseksi. Näytelmässä kysymys, miksi Heisenberg tuli tapaamaan kollegaansa, esitetään kolmessa aikamuodossa, futuurissa, preesensissä ja imperfektissä. Millään kerralla vastausta ei saada.
Juha Kukkosen ohjaama esitys on tiivis, paikoin jopa kiihkeä kamarinäytelmä. Robin Svartströmin Bohr ja hänen tutkimuksiaan kirjannut vaimo Margrethe (Minna Suuronen) yrittävät monin eri tavoin lähestyä kysymystä Heisenbergin osuudesta Saksan ydinaseen kehittelyssä. Yleisesti tiedetään, että molemmat tiedemiehet työskentelevät samojen ongelmien kimpussa, kvanttimekaniikan tutkijoita kun ovat. Tuleeko Heisenberg (Santtu Karvonen) utelemaan, kuinka pitkällä Bohrin atomin rakenteen selvittämien on? Heisenberg on mukana Natsi-Saksan ydinaseohjemassa, Bohr taasen yhteistyössä amerikkalaisten kanssa.
Janne Siltavuoren lavastama näyttämö on viitteellinen koti, jossa on vain ruokapöytä tuoleineen, naulakko ja kolme jalkalamppua. Syntyy hyvin intensiivinen tila, jolle Ville Mäkelän valaistus antaa sävyjä.
Dialogi on kuin pallottelua, jossa seurataan, kuinka vastapuoli reagoi. Bohr kiertää kysymyksineen tilaa hieman kumarassa kun taas Margrethe näykkii keskustelua taaempana korokkeella olevan pöydän äärestä. Hänellä on hyvin tarkka kuva fysiikan ongelmista, joita miehet ratkovat. Margrethe myös rytmittää dialogin kulkua milloin kysymyksillään ja väitteillään ja toisaalta emännän roolistaan kutsumalla miehet aterian ääreen. Karvosen Heisenberg pysyy liki paikallaan ja yrittää usein siirtää keskustelua yhteisiin muistoihin aina perheen pojan hukkumista myöten, mikä onkin esityksen näyttävin kohtaus. Tai hän kuvailee mikromaailman ilmiöiden luonteen epätarkkuutta, jossa näkee samankaltaisuutta ihmisen toiminnan kuvaamisen kanssa.
Esitys jättää hyvin vahvan muistijäljen vaikka yksityiskohdat alkavatkin hämärtyä, ellei katsojalla satu olemaan vankka fysiikan tuntemus. Näin Kööpenhaminan Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 2001 ja sekin jäi vahvana mieleen. Nyt näytelmällä on ajankohtaisuutensa vuoksi vielä tehokkaampi vaikutus.
Michael Frayn: Kööpenhamina, suomennos Petri Friari, ohjaus Juha Kukkonen, lavastaja Janne Siltavuori, valosuunnittelu Ville Mäkelä, äänisuunnittelija Jussi Kärkkäinen, pukusuunnittelu Marita Kuusiniemi, ensi-ilta Ryhmäteatterissa 7.10.2023.