Voiko Pentti Linkolaa ymmärtää, kysyy Kansallisteatterissa ensi-iltansa saanut näytelmä Pentti Linkola – kaltaisemme? Vastausta saa etsiä näytelmän läpi, päähenkilön elämän mutkista aina lapsuudesta viimeisiin vuosiin. Vastauksia ei tarjota, vaan katsojalle jätetään mahdollisuus tehdä tulkintoja kerrottujen faktojen ja toiminnan kautta.
Atro Kahiluodon ja Eeva Putron kirjoittama teksti on kuin runoelma, jossa liikutaan vapaasti paikkojen ja aikojen virrassa, tehdään huomioita luonnosta ja Linkolan ajatusten rakentumisesta. Roni Martinin musiikki saattelee tapahtumia niin taustalla kuin lauluiksi puhkeavana. Roolituksessa on aseteltu mielenkiintoisesti päähenkilön viittaa jokaiselle näyttelijälle ensin erikseen ja sittemmin terapiaistuntoihin kokoontuvina anonyymeina penttilinkolisteina yhdessä.
Linkola tempoilee nuoren itsensä kanssa. Kun opinnot eivät suju eikä mikään ylioppilaalle sopivalta tuntuva ammatti tunnu kiinnostavalta, päättää nuorimies ryhtyä kalastajaksi. Näin hän saattaa jatkaa intohimoksi muuttunutta lintujen rengastusta. Luonnosta tulee ikään kuin samaistumiskohde tai elämänkumppani. Linnuksi itsensä kuvitteleva Linkola lentää korkealla ja sukeltaa tuulissa.
Juuri se, että esitys representoi luontoyhteyttä kehollisena, on näytelmän ydintä. Vain silloin Linkola tuntuu eheältä. Hän haltioituu, kirjaa jatkuvasti havaintojaan, antautuu luonnolle. Ihmissuhteiden vuorovaikutuksellisiin tilanteisiin ei tunnu taitoa löytyvän. Ihmisyyden taakka kulkee Linkolan ajatuksissa raskaana ja niinpä ihmisvihamielisyys kääntyy kammottavilta tuntuviin tulkintoihin. Auschwitzin kaasukammiot saavat hänen hyväksyntänsä kivuttomana tapana vähentää liikakansoitusta, ja demokratian sijaan hän valitsee diktatuurin.
On oikeastaan ihme, että kaiken synkän profetian rinnalle on saatu kirjoitettua niin paljon koomisia elementtejä, että esitys ei tunnu lainkaan raskaalta. Atro Kahiluodon ohjaus leikittelee liioittelemalla ja ripottelemalla yllättäviä elementtejä juonenkäänteisiin. Hurmoksessa kalastava, metsätuhoja seuraava, luonnonkato-saarnaansa julistava Linkola huutaa yhtäkkiä kaiken murheen keskellä, että ”Ilon kautta, perkele”! Ja perheen kesälomaretkenä toteutettu Ahvenanmaan ympärisoutu on melkoinen, etenkin kun jatkuvassa sateessa soutajaksi valikoituu vahva vaimo.
Visuaalisesti näyttämö on mielenkiintoinen, sillä Joona Petterssonin videoprojisoinnit onnistuvat luomaan mainion miljöön, joka lintuineen tuntuu osin levittyvän katsomoon asti. Rekvisiittaa käytetään oivaltavasti ja Panu Varstalan koreografia toistaa luonnon liikkeitä kauniisti. Näyttelijät heittäytyvät moniin rooleihinsa ketterästi. Erityisesti Timo Tuomisen ja Eeva Putron työskentelyssä ihastuttaa intensiivisyys. Lauluosuudet soivat rikkeettöminä, mutta paikoin koin laulujen valtaavan liikaa tilaa ja pysäyttävän kerronnan.
Voiko Pentti Linkolaa siis ymmärtää? Lapsuuden kasvuympäristö Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa ja isä-Kaarlon esimerkki Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen perustajana loivat vahvan pohjan Linkolan luontosuhteelle. Ne saivat kaikenlaiseen listaamiseen ja luetteloimiseen ylipäätään pakonomaisesti suhtautuvaa poikaa kirjaamaan lintuja ja muita luontohavaintoja, mikä toisenlaisessa ympäristössä olisi kohdistunut kenties muualle. Kansallisteatterin esitys tarjoaa muun muassa tällaisen tulkinnan, se ei kritisoi, kenties vain hymähtää hyväntahtosesti.
Eeva Putro – Atro Kahiluoto: Pentti Linkola – kaltaisemme? Ohjaus Atro Kahiluoto, lavastus Katri Rentto, Pukusuunnittelu Saija Siekkinen, musiikki ja äänisuunnittelu Roni Martin, koreografia Panu Varstala, valosuunnittelu Ville Toikka, videosuunnittelu Joona Pettersson, kantaesitys Vallilan Kansallisteatterissa 4.5.2023.
Jätä kommentti
