Kuva: Amelia Nyman Art

Ryhmäteatterin Kalasatama-näytelmä on riemastuttava. Se leikittelee teatterin keinoin vakavan aiheen äärellä sellaisella intensiteetillä ja paikoin niin vauhdikkaasti, että katsomossa ei saa hetkeksikään hukata keskittymistään. Alaotsikkonsa mukaan Pillerinmakuinen tragikomedia todella koskettaa ja viihdyttää.

Salla Viikan kirjoittama näytelmä Tuuve Aron autofiktiivisen Kalasatama-romaanin (2020) pohjalta ei käsiohjelman mukaan orjallisesti tottele kirjan tapahtumia, joten kirjaa lukemattomana seurasin esitystä ilman ennakko-odotuksia.

Seksuaalivähemmistöön kuuluvan Riksun kasvu 80-luvun ankarassa heterotytöille ja -pojille lokeroidussa yhteiskunnassa ei ole lainkaan hilpeä tarina, päinvastoin. Sini Pesosen ohjaama esitys käsittelee kuitenkin tummia sävyjä oivaltavan hauskasti, hukkaamatta vereslihalla sykkivää ydintään. En muista, milloin olisin nauranut niin hersyvästi kuin tämän esityksen äärellä.

Esitys alkaa nimensä mukaisesti Kalasataman metroaseman kieppeillä, ja se onkin toistuva tapahtumapaikka, sillä Riksu käy likeisen terveysaseman psykiatrilla ja kauppakeskuksen Gigantissa. Paraikaa hän potee mielialalääkkeiden haittavaikutuksesta, joka ilmenee tanssitautina ja hän odottaa pääsyä tohtorin vastaanotolle. Olo on kaikin puolin surkea, takana ero ja mielenterveysongelmien paheneminen. Riksu alkaa kertoa tarinaansa monenmoisen kulkijan raahustaessa ohi, mutta kulkijat jähmettyvät aina tarinan jatkuessa. Liikkeen ja pysähtymisen kuvio toistuu läpi näytelmän.

Santtu Karvonen ja Markku Haussila, kuva Mitro Härkönen

Kohtausten määrä ja paikkojen vaihdokset uusine hahmoineen liukuvat hengästyttävän taitavasti.  Esityksessä on koko arsenaali käytössä, niin lavastuksellisten elementtien kuin puvustuksen, naamioinnin ja koreografian osalta. Myös näyttelijä saattaa vaihtaa roolia lähes kesken lauseen. Pysähdys, ja vaihto. Päähenkilö pysyy kuitenkin läsnä ja kuljettaa tarinaansa, joten kokonaisuus pysyy kasassa erinomaisesti.

Joanna Haartti taipuu roolissa tunneskaalan joka askelman kautta, niin lapsuuden partioleiriläisenä kuin ensimmäisten, hapuilevien seksuaalisten kokemusten äärellä. Keskiössä on kasvu lapsuuden kiusaamiskokemusten ja nuoruuden ulkopuolisuuden tunteiden kautta kohti tiedostavaa aikuisuutta ja kirjailijuutta, jolloin ympäröivä maailma on jälleen muuttunut.

Lesborakkauden turvallisena kohteena olohuoneeseen rynnii idoli 80-luvulla, Euroviisuista tuttu 16-vuotias Carola kappaleellaan Främling. Sanoitustaan myöten ajankohtaan sopiva laulu räjäyttää Riksun sisäisen maailman ja hän tiedostaa löytäneensä elämänsä suunnan.

Myöhemmin kohteet löytyvät ympäriltä. Miltä tuntuu kosketus, miltä unelmat ja uskallus? Miltä petetyksi tuleminen – ja pettäminen? Lesbodiscosta löytyy ihana Stella (Heli Hyttinen). Riksun parisuhteen kaari ensirakkaudesta aina visioon ikääntyneestä lesbo-mummeliudesta piirtyy kirkkaasti. Kuvatuksi tulee koko heterovankilaksi määritelty ympäröivä maailma. Mutta hämmentynyt katse luodaan myös tämän hetken seksuaalisen suuntautumisen moniin ulottuvuuksiin, sillä Riksu on tullut rakentaneeksi omia suojamuurejaan, joiden yli on opeteltava kurkottamaan.  

Joanna Haartti, Heli Hyttinen ja Santtu Karvonen, kuva Mitro Härkönen

Ja ne tyypit, joihin päähenkilö elämässään törmää! Kavalkadi on kuin tyyppigalleria suoraan pilakuvista. Lisäksi näyttämölle pölähtää teeveen juonnettuja tietovisailuja.  

Minna Suuronen on Riksun äitinä pateettisuuteen taipuvainen yksinhuoltajaäiti, joka edelleen haikailee ensirakkautensa perään. Hän luo tunnelmallisia hetkiä tyttärensä kanssa ja kehottaa tätä pitämään kiinni jokaisesta potentiaalisesta poikaystävästä. Suuronen ahkeroi hienosti muuntautuen kaikkiaan kahdeksassa roolissa.

Santtu Karvonen kuljettaa etäisen ja ankaran isän roolia monien muiden rooliensa lisäksi. Hänen psykiatri Olavi Keinolansa on suorastaan maagisen flegmaattinen ja kirjallisuuspalkinnon saanut Finlandia-Frank korskean kolea. Vaihdokset roolista toiseen saattavat tapahtua kesken virkkeen. Kaikkiaan Karvonen taipuu yhdeksään eri hahmoon.

Markku Haussila ja Onni Vesikallio työstävät kahdeksaa tyyppiä Riksun elämän eri vaiheissa ja ilmaantuvat kärjistettyinä ja hervottomina hahmoina. Heli Hyttinen työstää taitaen yhdeksää roolia.

Rekvisiittaa esityksen aikana käsitellään valtavat määrät. Se taituruus ja kekseliäisyys, jolla ikään kuin ”ei mistään” taiotaan uudet asusteet ja kohtauksissa tarvittava tavaramäärä, on kunnioitettava. Myös Maija Nurmion koreografia on huomattavan mielenkiintoinen.

Heli Hyttinen, Joanna Haartti ja Minna Suuronen, kuva Mitro Härkönen

Tuuve Aron Kalasatama-romaani, näyttämölle käsikirjoittanut Salla Viikka. Ohjaus Sini Pesonen, lavastussuunnittelu K Rasila, valosuunnittelu Ville Mäkelä, äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen, pukusuunnittelu Hanna-Riikka Taskinen, tarpeiston suunnittelu ja toteutus Ninja Pasanen, maskeeraussuunnittelu Ia Luhtanen, koreografi Maija Nurmio. Ryhmäteatterin ensi-ilta 13.2.2024.

Jätä kommentti

Ensimmäisen lapsen vauvavuosi on vanhemmille herkkää aikaa. Kaiken ilon ja onnen vastapainona tuntuu joka puolella vaanivan erilaisia uhkia. Yleensä pelot häipyvät, kun uudet kuviot alkavat tuntua rutiinilta. Näin ei käy Danny Robinsin kirjoittaman 2.22 A Ghost Story -näytelmän perheessä, jossa itkuhälyttimen kautta välittyy kummallisia ääniä.  

En muista, että olisin milloinkaan ennen säpsähdellyt teatterissa kuten tätä näytelmää katsoessani. Kyse ei ole mistään totaalikauhusta tai tekstin kammottavuudesta vaan silkasta havaintomateriaalin yllätyksellisyydestä. Väreillä ja valoilla ja äänillä on ihmeellinen voima. Sinällään näyttämöllä ei tapahdu mitään järkyttävää, mutta jännite, jota dialogissa kehitellään, tekee tehtävänsä. Ja onhan seinällä enteellisesti Psycho -elokuvan juliste.

Jo saapuessaan Arena-näyttämölle törmää joka puolella ilmoituksiin, että loppuratkaisua ei saa paljastaa. Niinpä jätän sen kuvaamisen rauhaan.

Helsingin Kaupunginteatteri – 2:22 A Ghost Story – Kuvassa Pia Andersson – Kuva Tuomo Manninen

Paavo Westerbergin ohjaama esitys on ajoitukseltaan taitavaa jälkeä. Näytelmän alussa Jenny (Pia Andersson) maalaa seinää vanhan huoneiston keskeneräisen remontin keskellä. Jo valmiiksi tehdyt muutokset viestivät modernista, hyvin toimeentulevasta perheestä, jolla on silmää ja varaa tehdä näyttävä koti. Antti Mattilan lavastus jättää mainiosti näkyviin entisten omistajien maailmaa.

Aviomies Sam (Lauri Tilkanen) on muutaman päivän työmatkalla sellaisella alueella, ettei häneen saa yhteyttä. Pöydällä oleva itkuhälytin kertoo lastenhuoneen tilanteen, ja sieltä Jenny kuulee jotain, mikä saa hänet huolestumaan. Jenny on kaiken aikaa silminnähden jännittynyt. Jokainen rasahdus valpastuttaa. Päivien kuluessa hän huomaa, että aina yöllä kello 2.22 lastenhuoneesta kuuluu askeleita ja miehen itkua. Kertoessaan asiasta Samille, kun tämä tulee kotiin, kuittaa aviomies havainnot mielikuvituksen tuotteeksi.

Helsingin Kaupunginteatteri – 2:22 A Ghost Story – Kuvassa Sanna-June Hyde, Sauli Suonpää, Pia Andersson, Lauri Tilkanen – Kuva Tuomo Manninen

Ystäväpariskunta Lauren (Sanna-June Hyde) ja Ben (Sauli Suonpää) kutsutaan kylään piristämään vauvavuoden rasitusten keskellä. Lauren on Jennyn nuoruudenystävä ja Sam tämän uusi miesystävä. Ensin ihaillaan huoneiston muodonmuutosta, mutta keskustellaan myös Jennyn huomioista. Paneudutaan pelon syihin ja sen olemukseen. Lauren on taipuvainen uskomaan Jennyn kokemuksia, mutta työläistaustainen Ben ei, vaikka hän ryhtyykin vetämään spiritististä istuntoa, jollaisia hänen äitinsä piti. Silti yllätykselliset, ulkoa kantautuvat äänet saavat juhlijat säikkymään, kunnes luonnollinen selitys löytyy. Vaan mitä tekee pehmonalle vessan lavuaarissa tärpätissä?

Sen verran oudot ilmiöt kiinnostavat, että vieraita pyydetään jäämään aina kello 2.22 asti, jolloin luvassa on Jennyn lupaaman haamun ilmestyminen. Vieraat suostuvat ja aikaa kulutetaan runsaan ruuan ja juomien ja tietokilpailun äärellä. Keskustelu saa illan kääntyessä yöksi ärhäkämpiä sävyjä ja pariskuntien yhteiskunnalliset erot virittyvät kireämmiksi. Etenkin Samin ja Benin välinen nokittelu terävöityy. Tilkanen ja Suonpää saavat hahmoihinsa mielenkiintoisia piirteitä.

Näytelmä pitää otteessaan koko matkan. Pieniä vinkkejä, oikeita tai vääriä, on näkevinään siellä täällä ja sittenkin yllättyy. Psykologinen trilleri on oivasti juonittu.

Helsingin Kaupunginteatteri – 2:22 A Ghost Story – Kuvassa Pia Andersson, Sauli Suonpää, Sanna-June Hyde, Lauri Tilkanen – Kuva Tuomo Manninen

Danny Robins: 2.22 A Ghost Story. Suomennos Anni Ihlberg, ohjaus Paavo Westerberg, sävellys ja äänisuunnittelu Aleksi Saura, lavastus Antti Mattila, pukusuunnittelu Laura Dammert, valosuunnittelu Petteri Heiskanen, naamioinnin suunnittelu Maija Sillanpää, dramaturgi Henna Piirto. Suomen kantaesitys 8.2.2024 Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä.

Jätä kommentti

Lontoossa ensi-iltansa vuonna 2009 saanut Jez Butterworthin näytelmä Jerusalem on niittänyt mainetta 2000-luvun parhaana näytelmänä. Pohjoismaisen kantaesityksensä se on nyt saanut Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä. Reilun kolmetuntisen esityksen jälkeen mielessä pyöri kysymys: Mitä minä oikeastaan näin?

Näyttämökuvana pysyy kaiken aikaa rähjäinen, metsän keskelle raahattu asuntovaunu siivottomine ympäristöineen. Tuohon maisemaan saapuu näytelmän alussa keijumainen neito (Mitra Matouf), jolla on enkelinsiivet ja joka laulaa hyvin heleästi Englannin suojelijan Pyhän Yrjön punavalkoisen ristilipun vierellä laulua Jerusalem. Sukelletaan johonkin menneeseen, myyttiseen aikaan. Jo näytelmän nimi viitannee johonkin pyhään, jota ei nykyajasta löydy, ja lähellä sijaitseva Stonehenge vahvistaa menneen merkitystä noustessaan esiin dialogissa.

Alun ylevä kuva rikkoutuu korvia rikkovaan musiikkiin ja paikalle saapuvien kuntakoordinaattorien vierailuun. Virkavalta on ottanut tähtäimeensä syrjäisen paikan, sillä sinne suunnitellaan uusia asumuksia.

Paikkaa isännöivä, entinen surmanajaja Johnny ”Rooster” Byron (Santeri Kinnunen) ei avaa ovea, vaikka kuinka kolkutellaan. Viranomaiset naulaavat häätökäskyn oveen ja poistuvat. Krapulainen isäntä rymistelee ulos ja ottaa näyttämön haltuunsa pelkällä olemuksellaan. Kinnunen tekee vahvan roolityön hahmona, jonka pinta on kova ja räyhäkäs, mutta jolta tarpeen tullen löytyy ymmärrystä ja tukea.

Joachim Wigelius, Lumi Aunio, Alexander Wendelin, Minni Gråhn, Betadi Mandunga, Markus Järvenpää ja Santeri Kinnunen, kuva Otto-Ville Väätäinen

Vähitellen paikalle saapuu ihmisiä, kaikki jollain tavalla joko särkyneitä, pettyneitä tai vasta elämänsä linjaa etsiviä. Jokin yhteiskunnassa sysää heitä ulkopuolelle. Epäsovinnainen antisankari Byron on heille kuin kärpäspaperi, joka houkuttelee luokseen, lumoaa värikkäillä kertomuksilla kokemuksistaan, joiden todenperäisyys on hyvin kyseenalainen. Karismaattinen, yhteiskunnan normeista piittaamaton mies sen sijaan aiheuttaa huolta ja närkästystä lähiseudun arvoasuntojen väessä. 

Välillä näyttämölle syntyy ikään kuin oma näytelmänsä, kun Byron jättäytyy sivustaseuraajaksi ja antaa ympärillään pörräävien vieraiden ottaa tilansa. Pyhän Yrjön markkinat lyövät leimansa kaikkeen, sillä niitä vietetään paikkakunnalla paraikaa. Niihin liittyy odotuksia ja velvollisuuksia, esimerkiksi kapakanpitäjä Wesleyn (Jouko Klemettilä) on esitettävä markkinoilla naurettavassa asussaan naurettava tanssi. Alennustilansa pelastajaa humalasta etsineen Wesleyn monologi on riemastuttavaa katseltavaa ja yleisö palkitsee sen raikuvasti nauraen ja aplodeeraten.

Jouko Klemettilä ja Santeri Kinnunen, kuva Otto-Ville Väätäinen

Vaatii rauhallista pohdintaa ja nähdyn kertaamista, jotta jollain tavalla saa kokonaisuudesta muodostettua merkityksiä. Sirpaleisia osia on runsaasti ja vie aikansa, ennen kuin niille kuvittelee löytävänsä merkityksen. Ehdottomasti paikoin taitavaa näyttelijäntyötä sekä lavastuksen ja rekvisiitan mielikuvituksellisuutta on yllin kyllin. Vauhtia ja yllätyksellisiä tilanteita ei säästellä, siitä pitää huolen varsin runsas ja värikäs joukko eri-ikäisiä ihmisiä.

Pasi Lampelan ohjaamaa nopealiikkeistä esitystä lukee taatusti englantilaisessa kontekstissa helpommin kuin täällä, sillä tapahtumien pohjavirtaa värittää vuosisatainen englantilaisten traditioiden historia. Kiihkeänä virtaavaa puhetta vaivaa ajoittain harmittavan huolimaton artikulointi. Näytelmän naiskuva jää hieman yksiulotteiseksi kuvaamalla naiset (tai oikeammin nuoret tytöt) joko objekteina (Lumi Aunion Pea ja Minni Gråhnin Tanya) tai Phaedran kaltaisena eteerisenä kaunottarena, jota kovanaamana tunnettu isäpuoli Troy (Rauno Ahonen) etsii Byronin mailta. Neito on karannut isäpuolensa pahoinpitelyä ja asettunut Byronin leiriin. Kostotta siitä ei selvitä, sillä Troy kokoaa joukkionsa ja iskee.

Minni Gråhn ja Lumi Aunio, kuva Otto-Ville Väätäinen

Jerusalem ei tarjoa vastauksia kysymyksiin, joita se väistämättä herättää. Ja vaikka sanailu näyttämöllä on usein koomista, ei kyse ole komediasta. Itse koin esityksen tragediana, joka näytti, kuinka kuka tahansa, mistä yhteiskuntaluokasta tahansa voi löytää itsensä kuvatun kaltaisesta ympäristöstä. Aina löytyy paikka, jossa on tarjolla viinaa ja huumeita sekä sanavalmiin seremoniamestarin siipien suoja. Esityksen lopun epätodellinen luonnon reagointi painaa pisteen tulkinnoille ja ilmaisee kantansa ihmisen toimintaan.

Jez Butterworth: Jerusalem, suomennos Ari-Pekka Lahti, ohjaus Pasi Lampela, lavastus Katariina Kirjavainen, pukusuunnittelu Sari Suominen, valosuunnittelu Kari Leppälä, äänisuunnittelu Eradj Nazimov, naamioinnin suunnittelu Tuula Kuittinen, dramaturgi Ari-Pekka Lahti. Pohjoismaiden kantaesitys 1.2.2024 Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä.

Jätä kommentti

Kansallisteatterin uutuusnäytelmä Juhlat – ja elämä siinä sivussa tarjoaa ennen kaikkea oivaltavan näyttämökuvan, jossa Katri Rentton lavastuksen läpinäkyvyys kautta esityksen on silkkaa herkkua. Heti alkuun näyttämö jäljittelee komeaa epookki-linnaa juhlan teemana olevan Valheita ja viettelyksiä -elokuvan mukaan. Linna-kuvan taustalla väreilee kuitenkin läpinäkyvänä ulkopuolinen maailma. Tunnelmaksi loihditaan ukonilma, joka jylähtelee uhkaavasti juhlavalmistelujaan tekevien riesaksi. Ville Toikka ja Pyry Hyttinen ovat valoin ja videoin luoneet julmetun viisaan visuaalisen tunnelman, joka hengittää.

Roolihahmojen toiminnan rinnalle syntyy ikään kuin sisäisen maailman avaruuksia mahdollisuuksineen ja uhkineen. Toimijat liikkuvat kuitenkin omia kapeita ajatusuomiaan, tuttu on turvallista ja perinteet velvoittavat. Marina Meinander ja Kirsi Porkka ovat näytelmässään lähteneet törmäyttämään asioita ja ihmisiä. Esityksessä on herkullisia vastapareja, joiden välillä kipinöi. On erilaisia temperamentteja, mutta myös jumittuneita asenteita.

Keskiluokkaisen Niemisen insinööriperheen tytär on nainut insinööri Koskisen. Heillä on totuttu juhlistamaan erilaisia vuosipäiviä, ja siinä puuhassa Eeva (Sari Puumalainen) nytkin säntäilee ohjeita jaellen. Hän viimeistelee lastensa Saran ja Juhanan (MInka Kuustonen ja Oliver Nurmi) sekä raskaana olevan ystävättärensä Merin (Katariina Kaitue) kanssa näyttäviä 30-vuotishääpäiväjuhlia, joista aviomies Heikki (Timo Tuominen) ei tiedä mitään. Yllätysjuhliin osallistuvat myös Eevan vanhemmat Kaarina (Leena Uotila) ja Esko (Heikki Nousiainen). Yllätyksiltä ei säästytä itse juhlissakaan.

Istumassa Heikki Nousiainen, kuva Cata Portin

Marina Meinanderin ohjauksen replikointi on usein nopeaa ja kovaäänistä, ja ilmaisu liioittelevaa. Teemoina käydään läpi muun muassa menestymisen pakkoa, perinteiden ja perheen merkitystä, ikääntymistä, aviohuolia (joita riittää) ja ilmastonmuutosta. Matkan varrella joukkoon liittyy uusia hahmoja parisuhteiden muututtua, ja silloin dynamiikkakin aina muuttuu.

Uotilan Kaarina-äiti pysyy viilipyttynä ja jakaa kärkeviä viisauksiaan pyörätuoliin sidotun miehensä viereltä. Näin etenkin vappukohtauksessa, joka sijoittuu vanhempien mökille ja jossa taatusti vietetään juhlaa kuten aina aiemminkin, insinööreillä valkoiset tupsulakit tiukasti päissään. Autereinen kuva säröilee kuitenkin pahasti niin aikuisten lemmenhuolien kuin nuorison asenteiden vuoksi.

Alusta lähtien nopearytminen esitys kiihdyttää vauhtiaan väliajan jälkeen, jolloin siirrytään metsän keskelle, Eevan hankkimalle keskeneräiselle mökille.

Juha Varis, Oliver Nurmi, Sari Puumalainen, Leena Uotila, Minka Kuustonen ja Katariina Kaitue, kuva Cata Portin

Kaikkia mökkeily ei kiinnosta, ei edes syntymäpäiväsankari Saraa (Minka Kuustonen), jota halutaan juhlia vuosipäivän lisäksi hänen uralla etenemisensä vuoksi. Sara tyrmää onnittelut ja paljastaa muuttuneet suunnitelmansa, jotka ovat ristiriidassa perheen arvojen kanssa. Olosuhteetkaan eivät ole suosiolliset, vaan nouseva ukonilma yltyy vähitellen hirmumyrskyksi, ja täydellinen sekasorto on valmis.

Riikka Talvitien musiikki kulkee vahvana dramaturgisena elementtinä läpi näytelmän. Teksti syöttää runsaasti komiikkaa välikommenttien kautta. Niiden teho tuppaa kuitenkin latistumaan, sillä runsauden keskellä eivät lohkaisutkaan irtoa herkkuina. Paljon tärkeää hukkuu melun ja touhun keskellä.

P.S. Omaa katsomiskokemustani häiritsi suunnattomasti vierelläni istuneen teeveestä tutun henkilön alituinen tekstiviestien tarkistus. Toivoisin, että ilmoitukseen puhelinten sulkemisesta lisättäisiin äänettömän selailun kielto.

Marina Meinander ja Kirsi Porkka: Juhlat – ja elämä siinä sivussa. Ohjaus Marina Meinander, musiikki Riikka Talvitie, lavastussuunnittelu Katri Rentto, pukusuunnittelu Saija Siekkinen, koreografia Johanna Elovaara, valosuunnittelu Ville Toikka, videosuunnittelu Pyry Hyttinen, äänisuunnittelu Esa Mattila, kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 23.11.2023.

Heikki Nousiainen ja Leena Uotila, kuva Cata Portin
Jätä kommentti

Kansallisteatterin peruskorjatun pienen näyttämön avajaisnäytelmä pakenee kaikkea tavanomaista. Minna Leinon ohjaaman ja dramatisoiman esityksen pohjana on tšekinkielinen Patrik Ouředníkin teos Europeana. 20. vuosisadan lyhyt historia (2001). Kirjailijalle ominainen genrejen yhdistely toteutuu myös näyttämötulkinnassa. Leinon ohjaus on aivan verraton. Eero Balkin suomennos on vuodelta 2022.

Kalle Ropposen lavastama ja valaisema näyttämö on liki tyhjä. Näyttelijät ovat kerran esiin tultuaan läsnä koko väliajattoman esityksen ja liikkuvat useimmiten ryhmänä. Roolihahmot ovat museovirkailijoita samanlaisissa pikkutakeissaan. Puheilmaisu pyrkii olemaan intensiivistä ja suoraan yleisölle suunnattua, ajoittain ryöpsähtelevää, yksin ja yhdessä, kuorolauluunkin taipuvaa.

Europeana, kuva Mitro Härkönen

Paikka on historian museo, takaseinällään läpi esityksen valtava valotaulu, joka kertoo käsiteltävän teeman otsikkonaan: Euroopan 1900-luku, Kohti uutta ihmisyyttä. Siinä luonnehditaan, kuinka ihminen oppii muistamaan, ja ennustetaan 2000-luvun ihmisen olevan dynaaminen, suvaitsevainen ja positiivinen.

Euroopan viime vuosisadan historia kuvataan pikakelauksella sotineen ja aatteineen. Teollisuuden ja lääketieteen riemuvoitot ovat pääroolissa, kolonialismin ja kahden maailmansodan rampauttamat mielet samoin. Sotien jälkeen syntyvä yltiöoptimistinen ajatus ihmiskunnan humanismista lausutaan toivoa täynnä. Historian virrassa kulkevat myös vaihtuvat taidesuuntaukset ja niinpä lavalla taivutaan paikoin leikkisään dadaismiin.

Silloin tällöin museoon roudataan yksittäisiä taideteoksia, kenties muistomerkkejä. Ne kuitenkin viedään kohta pois, kuten aikansa kuville on tapana käydä. Yhden aikakauden jälkeen tila vaatii perusteellisen puhdistuksen. Kohtaus on riemastuttava.

Kaiken pohjana on muistaminen, se että ihminen oppii virheistään. Uutisten äärellä voi kuitenkin todeta, että väite on vähintään kyseenalainen. Muistamattomuus on alati läsnä oleva elementti.

Vaan kuinka salakavalasti Kansallisen esitys tarjoileekaan tarinaansa, houkuttelee tulkintoihin ja jallittaa katsojaa. Ironia on läsnä ja pakottaa olemaan tulkinnoissaan kriittinen. Esitys ei myöskään syötä komiikkaa suoraan vaan mutkan kautta, niin että katsoja on kompastua. Oivalluksen hetket surrealistisine mausteineen ovat herkullisia.

Patrik Ouředník: Europeana. 20 vuosisadan lyhyt historia, suomennos Eero Balk, ohjaus ja dramatisointi Minna Leino, dramaturgit Jukka-Pekka Pajunen ja Elli Salo, lavastus ja valosuunnittelu Kalle Ropponen, pukusuunnittelu Sari Suominen, äänisuunnittelu Johanna Storm, laulujen sovitus ja harjoittaminen Mari Kätkä, esiintyjät Kristiina Halttu, Aksa Korttila, Markku Maalismaa, Mitra Matouf, Marja Myllylä, Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen, Marja Salo ja Pietu Wikström, Suomen kantaesitys Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 9.11.2023.

Jätä kommentti

Joskus teatteriesitys panee katsojan ajatukset kulkemaan ikään kuin uudella radalla. Näin käy Ryhmäteatterin Kööpenhamina-esitystä seuratessa, kun teksti käsittelee itselle täysin vierasta ulottuvuutta, joka kuitenkin on kaikkialla läsnä. Syntyy erikoinen ymmärryksen ja hämmennyksen piiri, jossa tieteelliset faktat ja henkilökohtainen ajattelu hapuilevat toisiaan.

Kyseessä on Michael Fraynin vuonna 1998 julkaistu näytelmä Kööpenhamina, joka on teemoiltaan ajaton, mutta juuri nyt erityisen ajankohtainen Venäjän alettua jälleen käyttää retoriikassaan ydinasepelotetta. Palkittu näytelmä sijoittuu yhteen huoneeseen, yhteen tapaamiseen ja sen variaatioihin. Kahden fyysikon kohtaaminen on intensiivinen sukellus atomin ytimen olemukseen ja samalla inhimillisen ajattelun mahdollisuuteen ymmärtää tapahtumia.

Minna Suuronen, Santtu Karvonen ja Robin Svartström, kuva Mitro Härkönen

Tanskalaisen nobelistin Niels Bohrin (1885–1962) ja saksalaisen nobelistin Werner Heisenbergin (1901–1976) tapaaminen saksalaisten miehittämässä Kööpenhaminassa vuonna 1941 on jäänyt ratkaisemattomaksi arvoitukseksi. Näytelmässä kysymys, miksi Heisenberg tuli tapaamaan kollegaansa, esitetään kolmessa aikamuodossa, futuurissa, preesensissä ja imperfektissä. Millään kerralla vastausta ei saada.

Juha Kukkosen ohjaama esitys on tiivis, paikoin jopa kiihkeä kamarinäytelmä. Robin Svartströmin Bohr ja hänen tutkimuksiaan kirjannut vaimo Margrethe (Minna Suuronen) yrittävät monin eri tavoin lähestyä kysymystä Heisenbergin osuudesta Saksan ydinaseen kehittelyssä. Yleisesti tiedetään, että molemmat tiedemiehet työskentelevät samojen ongelmien kimpussa, kvanttimekaniikan tutkijoita kun ovat. Tuleeko Heisenberg (Santtu Karvonen) utelemaan, kuinka pitkällä Bohrin atomin rakenteen selvittämien on? Heisenberg on mukana Natsi-Saksan ydinaseohjemassa, Bohr taasen yhteistyössä amerikkalaisten kanssa.

Janne Siltavuoren lavastama näyttämö on viitteellinen koti, jossa on vain ruokapöytä tuoleineen, naulakko ja kolme jalkalamppua. Syntyy hyvin intensiivinen tila, jolle Ville Mäkelän valaistus antaa sävyjä.

Santtu Karvonen, Minna Suuronen ja Robin Svartsröm, kuva Mitro Härkönen

Dialogi on kuin pallottelua, jossa seurataan, kuinka vastapuoli reagoi. Bohr kiertää kysymyksineen tilaa hieman kumarassa kun taas Margrethe näykkii keskustelua taaempana korokkeella olevan pöydän äärestä. Hänellä on hyvin tarkka kuva fysiikan ongelmista, joita miehet ratkovat. Margrethe myös rytmittää dialogin kulkua milloin kysymyksillään ja väitteillään ja toisaalta emännän roolistaan kutsumalla miehet aterian ääreen. Karvosen Heisenberg pysyy liki paikallaan ja yrittää usein siirtää keskustelua yhteisiin muistoihin aina perheen pojan hukkumista myöten, mikä onkin esityksen näyttävin kohtaus. Tai hän kuvailee mikromaailman ilmiöiden luonteen epätarkkuutta, jossa näkee samankaltaisuutta ihmisen toiminnan kuvaamisen kanssa.

Esitys jättää hyvin vahvan muistijäljen vaikka yksityiskohdat alkavatkin hämärtyä, ellei katsojalla satu olemaan vankka fysiikan tuntemus. Näin Kööpenhaminan Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 2001 ja sekin jäi vahvana mieleen. Nyt näytelmällä on ajankohtaisuutensa vuoksi vielä tehokkaampi vaikutus.

Michael Frayn: Kööpenhamina, suomennos Petri Friari, ohjaus Juha Kukkonen, lavastaja Janne Siltavuori, valosuunnittelu Ville Mäkelä, äänisuunnittelija Jussi Kärkkäinen, pukusuunnittelu Marita Kuusiniemi, ensi-ilta Ryhmäteatterissa 7.10.2023.

Jätä kommentti

Näyttämöllä ei ole kimallusta, mielikuvituksellisen upeaa puvustusta eikä näyttäviä joukkokohtauksia tansseineen. Sieltä puuttuvat siis musikaalien peruselementit, sillä nyt juonenkäänteitä ohjailee toiminta sosiaalisessa mediassa. Helsingin kaupunginteatterin uutuusmusikaali Rakas Evan Hansen ammentaa nuorten arjesta, missä kommunikointi on nopeaa viestittelyä, mutta syrjäytyminen samalla helppoa. Musikaali on rohmunnut lukuisia palkintoja ja niittänyt mainetta maailmalla.

Onko musikaali sitten tylsä, kun se on riisuttu kaikesta koreudesta? Ei suinkaan, sillä se antaa enemmän aikaa roolihahmojen sisäisen maailman kuvaamiseen, aikaa yksinäisyyden ja ahdistuksen kokemusten ilmaisuun. Musiikilla on kautta linjan tavallista vahvempi tunnelmia kommentoiva roolinsa.

Steven Levensonin teksti kuvaa tapahtumaketjua, jonka sysää liikkeelle kahden viimeistä kouluvuottaan käyvän pojan kohtaaminen, tai paremminkin törmääminen. Evan Hansen on vähävaraisen yksinhuoltajaäidin yksinäisyydestä ja ahdistuksesta kärsivä poika, jota terapeutti on ohjannut kirjoittamaan itselleen tsemppi-kirjeitä. Ne alkavat aina ”Rakas Evan Hansen…” Yksi tällainen kirje päätyy kahnauksen yhteydessä varakkaan perheen moniongelmaisen Connor-pojan taskuun. Väärinymmärrykselle syntyy tilaus, kun Connor tekee itsemurhan. Evan ajautuu käyttämään tilaisuutta lähes vastentahtoisesti hyväkseen, kun muut sitä hänelle suorastaan tarjoavat ja joka hänestä tuntuu puhtaasti hyvältä teolta.


Niki Rautén, Samuli Pajunen, Julius Suominen, kuva Otto-Ville Väätäinen

Kari Arffmanin ohjaamassa esityksessä on ilo nähdä näyttämöllä joukko tuoreita kasvoja, joilta sujuu musikaalin varsin hankalien laulujen tulkitseminen erinomaisesti. Ensi-illassa Evanin roolissa nähtiin Julius Suominen, joka suoriutui alun arastelun jälkeen vallan upeasti usein korkealle kapuavista sävelistä ja oikukkaasta rytmiikasta. Tuollainen helmi on esimerkiksi Jos voisin kertoo -laulu, joka jää myös korvamadoksi. Suominen teki arastelevan nörtin roolin uskottavasti. Hänen kanssaan roolissa vuorottelee Petja Pulkkinen.

Evanin äitinä Nina Tapio laulaa upeasti. Äidin ja pojan suhde kipunoi, sillä äiti tekee liikaa töitä ja sen lisäksi opiskelee. Poissaoleva isäkin kummittelee hiljaisessa kodissa. Vaikka poika on äidille kaikki kaikessa, on arjen jaksaminen koetuksella. Musikaalin yksi koskettavimpia sooloja on, kun äiti kertoo, kuinka hänen tehtävänsä on aina ollut tehdä suurista suruista pieniä.

Julius Suominen ja Nina Tapio, kuva Otto-Ville Väätäinen

Itsemurhan tehneen Connorin roolissa loistaa silkkaa rytmiä sykkivä Niki Rautén. Ilmeisen tanssillinen Rautén tekee tempoilevan ja sykkivän Connorin. Hänen perheessään on aikaa, mutta yhteys vanhempiin pätkii silti. Connorin Zoe-siskoa esittää Riikka Riikonen, jolla on myös muutama hieno lauluosuus. Antti Timonen kuljettaa vetäytyvän isän roolin arkisen uskottavasti.  Sanna Majurin äiti on hieman epäuskottavan nuoreksi stailattu, mutta laulaa kuin enkeli.

Lavastus on linjassa kaiken muun kanssa. Lähinnä bittiavaruuden ulottuvuuksia kuvaava taus joko sykkii tai hiljenee peukutusten ja sydänten mukaan. Se rakentaa uusia tarinoita, joita levitetään, joista tykätään, olivat ne totta tai eivät. Näyttämön tila on onnistuneesti jaettu sekä leveys- että syvyyssuunnassa, joten jokaisella on oma paikkansa läpi esityksen, ja näin lavasteiden siirroilta säästytään. Orkesteri on sijoitettu näyttämön takaosaan läpikuultavan verhon taakse (mutta aika ajoin valaistaan siten, ettei näy), mikä on hauska ratkaisu.

Toki musikaalin tekstissä on runsaasti amerikkalaista höttöä, jossa toistellaan tekijöiden kulttuuriin kuuluvaa saippuakuplasanastoa. Joka tapauksessa sanoma tulee perille. Ketään ei saa jättää yksin, mutta jos niin kuitenkin käy, siitä täytyy puhua ja tulee hakea apua. Nuorten mielenterveys- ja itsemurhateemojen vuoksi musikaalia suositellaan yli 13-vuotiaille.

Riikka Riikonen, kuva Otto-Ville Väätäinen

Rakas Evan Hansen, käsikirjoitus Steven Levenson, musiikki ja laulujen sanat Benj Pasek & Justin Paul, suomennos Reita Lounatvuori, laulujen suomennokset Hanna Kaila, ohjaus Kari Arffman, kortografia Antti lahti, kapellimestari Eeva Kontu, varakapellimestari Ville Myllykoski, lavastus Antti Mattila, pukusuunnittelu Elina Kolehmainen, valo- ja videosuunnittelu William Iles ja Toni Haaranen, äänisuunnittelu Jaakko Virmavirta, naamioinnin suunnittelu Jaana Nykänen, dramaturgi Sanna Niemeläinen. Suomen kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 28.9.2023

Jätä kommentti

Agatha Christien kirjoittama Hiirenloukku on 50-luvun Englannin maaseudulle sijoittuva murhamysteeri, jolle kirjailija itse ei aikanaan povannut kovin pitkää elämää näyttämöllä. Vuonna 1952 ensi-iltaansa valmistunut esitys yllätti kaikki ja vietti vuonna 2022 70-vuostisjuhlaansa. Näytelmää on esitetty yhtäjaksoisesti pidempään kuin yhtäkään toista tekstiä.

Miika Murasen ohjaus on konstailematon ja vie hyvin autenttisen oloisesti 50-lukulaiseen miljööseen myös lavastuksen sekä puvustuksen osalta. Areenan näyttämöllä on hieman ahdasta perienglantilaisen raskaan kalustuksen myötä, mutta oivallisesti sen mutkissa pyörähdellään. Musiikkia käytetään vain paikoin tunnelman luomiseksi ja samoin toimitaan valojen ja varjojen kanssa. Vaikka puhetta on paljon, vauhtia syntyy liki farssimaisesta monissa ovissa ravaamisesta.

Kuvassa Elina Keinonen, Risto Kaskilahti, Joel Hirvonen, Helena Haaranen, Sauli Suonpää, Sanna-June Hyde, Severi Saarinen ja Santeri Kinnunen – Kuva Otto-Ville Vääräinen

Tapahtumat käynnistyvät, kun nuoripari Mollie (Elina Keinonen) ja Giles (Severi Saarinen) on avaamassa perintökartanoonsa täysihoitolaa ja odottaa ensimmäisiä vieraitaan. Kaiken pitäisi olla tarkkaan mietittynä, mutta alkaa rankka lumisade, joka uhkaa tukkia tiet. Kuinka käy vieraiden? Lisäksi radio tiedottaa jatkuvasti lähikaupungissa tapahtuneesta murhasta, jonka tekijää etsitään ja seudun asukkaita kehotetaan olemaan varuillaan. Keinonen ja Saarinen kuljettavat roolejaan tuoreesti läpi näytelmän ja suitsivat väliin jopa villiksi äityvää toimintaa takaisin ruotuunsa.

Kun kaikki vieraat ovat lopulta saapuneet, he huomaavat olevansa lumen saartamina jumissa, eikä ole varmaa, riittääkö edes ruoka. Kaiken kukkuraksi saadaan yksi ruumis lisää, mikä saa kaikki täysihoitolan asukkaat sekä isäntäparin levottomiksi. Etenkin Sauli Suonpään mainiosti esittämä nuori Christopher Wren on hiusmartoaan myöten kauhuissan ja säntäilee ympäriinsä holtittomana.

Helsingin Kaupunginteatteri – Hiirenloukku – Kuvassa Risto Kaskilahti ja Helena Haaranen – Kuva Otto-Ville Vääräinen

Näyttämöllä nähdään myös Risto Kaskilahti ja Santeri Kinnunen, jotka tunnetusti ovat ajoituksen mestareita ja komiikan taitureita. Heidän lisäkseen rooleissa on ilahduttavan monta tuoretta kasvoa.

Yhteen huoneeseen sijoittuva murhamysteeri on täynnä harhaanjohtavia vihjeitä ja toinen toistaan epäilyttävämmiltä tuntuvia henkilöitä. Lopulta poliisikin (Joel Hirvonen) saapuu paikalle. Kuka tahansa joukkiosta voisi olla murhaaja. Syyllinen onnistuu kuitenkin lopulta yllättämään kaikki, niin näyttämöllä kuin katsomossa, mikä on Christien taitavasti juonima tarkoituskin. Esitys on viihdyttävä ja siihen tarkoitukseen vallan erinomainen.

Agatha Christien Hiirenloukku, suomennos Aino Piirola, ohjaus Miika Muranen, lavastus Katariina Kirjavainen, pukusuunnittelu Laura Dammert, valosuunnittelu Petteri Heiskanen, äänisuunnittelu Eradj Nazimov, ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin Areena-näyttämöllä 7.9.2023.

Jätä kommentti

Pikkukaupungin vauraan omakotitalon salissa on aikuisten juhlat, mutta kellarissa tapahtuu perheen Nathan-pojan suunnittelema joukkoraiskaus. Tämän tapahtuman ympärille kietoutuu Monika Fagerholmin teos Kuka tappoi bambin? (2019), jonka Pipsa Lonka on dramatisoinut tiivistunnelmaiseksi, väliajattomaksi esitykseksi. Sen kaksi aikaa kulkee rinnakkain paljastaen väkivallanteon merkkejä kantajissaan. Näytelmän nimen perään on lisätty alaotsikko Voiko pahan unohtaa? Se kuvaa kokonaisuutta ytimekkäästi.

Helsingin kaupunginteatterin pienelle näyttämölle solmiutuu esitys, jossa rikos palaa vuosien jälkeen ajankohtaiseksi, kun yksi osallisista ilmoittaa aikovansa tehdä siitä filmin. 26-vuotias Gusten ei ole muutoinkaan voinut unohtaa tapahtunutta ja uusi käänne saa hänet kipuilemaan entistä rajummin. Hän kurittaa itseään lisäämällä juoksulenkkiensä määrää ja rankkuutta ja tekee kiinteistövälittäjän työtään yhä tiiviimmin.

Naissuhteissaan Gusten elää menneen ja nykyisyyden vyyhdissä, ei osaa irrottaa mutta ei myöskään sitoutua. Hänen kaikkea tekemistään määrittää tuo yksi tapahtuma, johon hän on vastentahtoisesti osallistunut, joka on hänelle merkinnyt viattomuuden kuolemaa. Pyry Nikkilä on riipaisevan rikkinäinen Gusten aikuisena ja Jaakko Hutchings hauras 16-vuotias Gusten. Tyttöystäviä näyttelevät Misa Lommi ja Aksinja Lommi.

Pyry Nikkilä ja Aksinja Lommi, kuva Noora Geagea

Sitä vastoin Nathan (Justus Pienmunne) näyttää unohtaneen tapahtuneen. Hän vähättelee asiaa ja jatkaa yläluokkaista elämäänsä bailaten ja Alpeilla lasketellen. Toisaalta pinnan alle ei pääse kurkistamaan, sillä sen panssari on kova. Pienmunne tekee näyttävän roolin, jossa näkyy hänen tanssijan taustansa. Nathan tuntuu sukkuloivan liukkaasti elämän mutkissa.

Kolmas esiin nostettu kaveri Cosmo (Elias Keränen) työstää muistoa omalla tavallaan. Hän haluaa tehdä tapahtuneesta elokuvan. Cosmo on häikäilemätön ja saa Gustenin raiteiltaan.

Entä vanhemmat? Heistä piirtyy kuva, joka ei mairittele. Koko esityksen aloittaa Gustenin oopperalaulajaäiti Angela laulaen alasti kylpyammeessaan, joka kiertää ympäri näyttämön. Roolihahmosta on tehty dramaattisessa liioittelevuudessaan ylenpalttinen ja koominen. Angela matkaa maailmaa ristiin rastiin ja palaa kotiin saavutuksiaan suurennellen. Poikansa hän jättää matkojen ajaksi Nathanin perheen hoiviin. Leena Rapola on hulvattoman häpeilemätön taiteilija, joka elää omassa maailmassaan ja herää vakavien kysymysten äärelle vasta poikansa rikosta tuomittaessa.

Pyry NIkkilä, Leena Rapola ja Jaakko Hutchings, kuva Noora Geagea

Nathanin äiti Annelise (Heidi Herala) on kirinyt koulukodista kansainvälisen firman toimitusjohtajaksi ja muistaa kaikkitietävänä kerskailla ansioillaan. Tätä äitiä ei muserreta tuomioilla, vaan hän on valmis häivyttämään poikansa teot. Herala revittelee roolissaan komeasti. Perheen isä (Kari Mattila) tyytyy vanhaan ”pojat on poikia”-hokemaan. Niinpä, raiskaus on yhä rikos, johon kontekstista riippuen suhtaudutaan eri tavoin.

Riikka Oksasen ohjaus lomittaa hienosti kohtauksia ja rakentaa niitä vahvan kehollisuuden kautta. Nuorten liikekieltä hallitsee näyttämöllä ajoittain levoton syke, joka etsii purkautumistaan. Näytelmä panee katsojan miettimään omaa suhdettaan yhäti eläviin asenteisiin sekä kasvavaan nuorten väkivaltaan, jonka uutisoinnilta ei voi välttyä. Ohjaus ei viivyttele eikä turhia maalaile.

Heidi Herala, Justus Pienmunne ja Kari Mattila, kuva Noora Geagea

Janne Vasaman lavastus yhdessä Kari Leppälän valaistuksen kanssa varioi riisuttua näyttämöä tehokkaasti. Päähenkilön mielenmaisema saa sävyjään maisemakuvien ja -videointien sekä kylminä hohtavien neonputkineliöiden keskellä. Näytelmän katsomiskokemus ei ole helpoimmasta päästä, vaikka itse rikosta ei näytetäkään. Se on kuitenkin ehdottomasti palkitseva.

Monika Fagerholm – Pipsa Lonka: Kuka tappoi bambin? Suomennos Laura Jänisniemi, dramatisointi Pipsa Lonka, ohjaaja Riikka Oksanen, koreografia Justus Pienmunne, lavastus Janne Vasama, pukusuunnittelu Tiina Kaukanen, valosuunnittelu Kari Leppälä, projisoinnit Mika Haaranen, äänisuunnittelu Eero Niemi, laulukonsultaatio Pia Komsi, laulut improvisoinut Leena Rapola, naamioinnin suunnittelu Maija Sillanpää, dramaturgi Henna Piirto. Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 31.8.2023.

Jätä kommentti

Voiko Pentti Linkolaa ymmärtää, kysyy Kansallisteatterissa ensi-iltansa saanut näytelmä Pentti Linkola – kaltaisemme? Vastausta saa etsiä näytelmän läpi, päähenkilön elämän mutkista aina lapsuudesta viimeisiin vuosiin. Vastauksia ei tarjota, vaan katsojalle jätetään mahdollisuus tehdä tulkintoja kerrottujen faktojen ja toiminnan kautta.

Atro Kahiluodon ja Eeva Putron kirjoittama teksti on kuin runoelma, jossa liikutaan vapaasti paikkojen ja aikojen virrassa, tehdään huomioita luonnosta ja Linkolan ajatusten rakentumisesta. Roni Martinin musiikki saattelee tapahtumia niin taustalla kuin lauluiksi puhkeavana. Roolituksessa on aseteltu mielenkiintoisesti päähenkilön viittaa jokaiselle näyttelijälle ensin erikseen ja sittemmin terapiaistuntoihin kokoontuvina anonyymeina penttilinkolisteina yhdessä.

Timo Tuominen ja Panu Varstala, kuva Mitro Härkönen

Linkola tempoilee nuoren itsensä kanssa. Kun opinnot eivät suju eikä mikään ylioppilaalle sopivalta tuntuva ammatti tunnu kiinnostavalta, päättää nuorimies ryhtyä kalastajaksi. Näin hän saattaa jatkaa intohimoksi muuttunutta lintujen rengastusta. Luonnosta tulee ikään kuin samaistumiskohde tai elämänkumppani. Linnuksi itsensä kuvitteleva Linkola lentää korkealla ja sukeltaa tuulissa.

Juuri se, että esitys representoi luontoyhteyttä kehollisena, on näytelmän ydintä. Vain silloin Linkola tuntuu eheältä. Hän haltioituu, kirjaa jatkuvasti havaintojaan, antautuu luonnolle. Ihmissuhteiden vuorovaikutuksellisiin tilanteisiin ei tunnu taitoa löytyvän. Ihmisyyden taakka kulkee Linkolan ajatuksissa raskaana ja niinpä ihmisvihamielisyys kääntyy kammottavilta tuntuviin tulkintoihin. Auschwitzin kaasukammiot saavat hänen hyväksyntänsä kivuttomana tapana vähentää liikakansoitusta, ja demokratian sijaan hän valitsee diktatuurin.

On oikeastaan ihme, että kaiken synkän profetian rinnalle on saatu kirjoitettua niin paljon koomisia elementtejä, että esitys ei tunnu lainkaan raskaalta. Atro Kahiluodon ohjaus leikittelee liioittelemalla ja ripottelemalla yllättäviä elementtejä juonenkäänteisiin. Hurmoksessa kalastava, metsätuhoja seuraava, luonnonkato-saarnaansa julistava Linkola huutaa yhtäkkiä kaiken murheen keskellä, että ”Ilon kautta, perkele”! Ja perheen kesälomaretkenä toteutettu Ahvenanmaan ympärisoutu on melkoinen, etenkin kun jatkuvassa sateessa soutajaksi valikoituu vahva vaimo.

Eeva Putro ja Mia Hafrén, kuva Mitro Härkönen

Visuaalisesti näyttämö on mielenkiintoinen, sillä Joona Petterssonin videoprojisoinnit onnistuvat luomaan mainion miljöön, joka lintuineen tuntuu osin levittyvän katsomoon asti. Rekvisiittaa käytetään oivaltavasti ja Panu Varstalan koreografia toistaa luonnon liikkeitä kauniisti. Näyttelijät heittäytyvät moniin rooleihinsa ketterästi. Erityisesti Timo Tuomisen ja Eeva Putron työskentelyssä ihastuttaa intensiivisyys. Lauluosuudet soivat rikkeettöminä, mutta paikoin koin laulujen valtaavan liikaa tilaa ja pysäyttävän kerronnan.

Voiko Pentti Linkolaa siis ymmärtää? Lapsuuden kasvuympäristö Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa ja isä-Kaarlon esimerkki Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen perustajana loivat vahvan pohjan Linkolan luontosuhteelle. Ne saivat kaikenlaiseen listaamiseen ja luetteloimiseen ylipäätään pakonomaisesti suhtautuvaa poikaa kirjaamaan lintuja ja muita luontohavaintoja, mikä toisenlaisessa ympäristössä olisi kohdistunut kenties muualle. Kansallisteatterin esitys tarjoaa muun muassa tällaisen tulkinnan, se ei kritisoi, kenties vain hymähtää hyväntahtosesti.

Eeva Putro – Atro Kahiluoto: Pentti Linkola – kaltaisemme? Ohjaus Atro Kahiluoto, lavastus Katri Rentto, Pukusuunnittelu Saija Siekkinen, musiikki ja äänisuunnittelu Roni Martin, koreografia Panu Varstala, valosuunnittelu Ville Toikka, videosuunnittelu Joona Pettersson, kantaesitys Vallilan Kansallisteatterissa 4.5.2023.

Jätä kommentti