Kuva: Amelia Nyman Art

Kansallisteatterin peruskorjatun pienen näyttämön avajaisnäytelmä pakenee kaikkea tavanomaista. Minna Leinon ohjaaman ja dramatisoiman esityksen pohjana on tšekinkielinen Patrik Ouředníkin teos Europeana. 20. vuosisadan lyhyt historia (2001). Kirjailijalle ominainen genrejen yhdistely toteutuu myös näyttämötulkinnassa. Leinon ohjaus on aivan verraton. Eero Balkin suomennos on vuodelta 2022.

Kalle Ropposen lavastama ja valaisema näyttämö on liki tyhjä. Näyttelijät ovat kerran esiin tultuaan läsnä koko väliajattoman esityksen ja liikkuvat useimmiten ryhmänä. Roolihahmot ovat museovirkailijoita samanlaisissa pikkutakeissaan. Puheilmaisu pyrkii olemaan intensiivistä ja suoraan yleisölle suunnattua, ajoittain ryöpsähtelevää, yksin ja yhdessä, kuorolauluunkin taipuvaa.

Europeana, kuva Mitro Härkönen

Paikka on historian museo, takaseinällään läpi esityksen valtava valotaulu, joka kertoo käsiteltävän teeman otsikkonaan: Euroopan 1900-luku, Kohti uutta ihmisyyttä. Siinä luonnehditaan, kuinka ihminen oppii muistamaan, ja ennustetaan 2000-luvun ihmisen olevan dynaaminen, suvaitsevainen ja positiivinen.

Euroopan viime vuosisadan historia kuvataan pikakelauksella sotineen ja aatteineen. Teollisuuden ja lääketieteen riemuvoitot ovat pääroolissa, kolonialismin ja kahden maailmansodan rampauttamat mielet samoin. Sotien jälkeen syntyvä yltiöoptimistinen ajatus ihmiskunnan humanismista lausutaan toivoa täynnä. Historian virrassa kulkevat myös vaihtuvat taidesuuntaukset ja niinpä lavalla taivutaan paikoin leikkisään dadaismiin.

Silloin tällöin museoon roudataan yksittäisiä taideteoksia, kenties muistomerkkejä. Ne kuitenkin viedään kohta pois, kuten aikansa kuville on tapana käydä. Yhden aikakauden jälkeen tila vaatii perusteellisen puhdistuksen. Kohtaus on riemastuttava.

Kaiken pohjana on muistaminen, se että ihminen oppii virheistään. Uutisten äärellä voi kuitenkin todeta, että väite on vähintään kyseenalainen. Muistamattomuus on alati läsnä oleva elementti.

Vaan kuinka salakavalasti Kansallisen esitys tarjoileekaan tarinaansa, houkuttelee tulkintoihin ja jallittaa katsojaa. Ironia on läsnä ja pakottaa olemaan tulkinnoissaan kriittinen. Esitys ei myöskään syötä komiikkaa suoraan vaan mutkan kautta, niin että katsoja on kompastua. Oivalluksen hetket surrealistisine mausteineen ovat herkullisia.

Patrik Ouředník: Europeana. 20 vuosisadan lyhyt historia, suomennos Eero Balk, ohjaus ja dramatisointi Minna Leino, dramaturgit Jukka-Pekka Pajunen ja Elli Salo, lavastus ja valosuunnittelu Kalle Ropponen, pukusuunnittelu Sari Suominen, äänisuunnittelu Johanna Storm, laulujen sovitus ja harjoittaminen Mari Kätkä, esiintyjät Kristiina Halttu, Aksa Korttila, Markku Maalismaa, Mitra Matouf, Marja Myllylä, Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen, Marja Salo ja Pietu Wikström, Suomen kantaesitys Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 9.11.2023.

Jätä kommentti

Joskus teatteriesitys panee katsojan ajatukset kulkemaan ikään kuin uudella radalla. Näin käy Ryhmäteatterin Kööpenhamina-esitystä seuratessa, kun teksti käsittelee itselle täysin vierasta ulottuvuutta, joka kuitenkin on kaikkialla läsnä. Syntyy erikoinen ymmärryksen ja hämmennyksen piiri, jossa tieteelliset faktat ja henkilökohtainen ajattelu hapuilevat toisiaan.

Kyseessä on Michael Fraynin vuonna 1998 julkaistu näytelmä Kööpenhamina, joka on teemoiltaan ajaton, mutta juuri nyt erityisen ajankohtainen Venäjän alettua jälleen käyttää retoriikassaan ydinasepelotetta. Palkittu näytelmä sijoittuu yhteen huoneeseen, yhteen tapaamiseen ja sen variaatioihin. Kahden fyysikon kohtaaminen on intensiivinen sukellus atomin ytimen olemukseen ja samalla inhimillisen ajattelun mahdollisuuteen ymmärtää tapahtumia.

Minna Suuronen, Santtu Karvonen ja Robin Svartström, kuva Mitro Härkönen

Tanskalaisen nobelistin Niels Bohrin (1885–1962) ja saksalaisen nobelistin Werner Heisenbergin (1901–1976) tapaaminen saksalaisten miehittämässä Kööpenhaminassa vuonna 1941 on jäänyt ratkaisemattomaksi arvoitukseksi. Näytelmässä kysymys, miksi Heisenberg tuli tapaamaan kollegaansa, esitetään kolmessa aikamuodossa, futuurissa, preesensissä ja imperfektissä. Millään kerralla vastausta ei saada.

Juha Kukkosen ohjaama esitys on tiivis, paikoin jopa kiihkeä kamarinäytelmä. Robin Svartströmin Bohr ja hänen tutkimuksiaan kirjannut vaimo Margrethe (Minna Suuronen) yrittävät monin eri tavoin lähestyä kysymystä Heisenbergin osuudesta Saksan ydinaseen kehittelyssä. Yleisesti tiedetään, että molemmat tiedemiehet työskentelevät samojen ongelmien kimpussa, kvanttimekaniikan tutkijoita kun ovat. Tuleeko Heisenberg (Santtu Karvonen) utelemaan, kuinka pitkällä Bohrin atomin rakenteen selvittämien on? Heisenberg on mukana Natsi-Saksan ydinaseohjemassa, Bohr taasen yhteistyössä amerikkalaisten kanssa.

Janne Siltavuoren lavastama näyttämö on viitteellinen koti, jossa on vain ruokapöytä tuoleineen, naulakko ja kolme jalkalamppua. Syntyy hyvin intensiivinen tila, jolle Ville Mäkelän valaistus antaa sävyjä.

Santtu Karvonen, Minna Suuronen ja Robin Svartsröm, kuva Mitro Härkönen

Dialogi on kuin pallottelua, jossa seurataan, kuinka vastapuoli reagoi. Bohr kiertää kysymyksineen tilaa hieman kumarassa kun taas Margrethe näykkii keskustelua taaempana korokkeella olevan pöydän äärestä. Hänellä on hyvin tarkka kuva fysiikan ongelmista, joita miehet ratkovat. Margrethe myös rytmittää dialogin kulkua milloin kysymyksillään ja väitteillään ja toisaalta emännän roolistaan kutsumalla miehet aterian ääreen. Karvosen Heisenberg pysyy liki paikallaan ja yrittää usein siirtää keskustelua yhteisiin muistoihin aina perheen pojan hukkumista myöten, mikä onkin esityksen näyttävin kohtaus. Tai hän kuvailee mikromaailman ilmiöiden luonteen epätarkkuutta, jossa näkee samankaltaisuutta ihmisen toiminnan kuvaamisen kanssa.

Esitys jättää hyvin vahvan muistijäljen vaikka yksityiskohdat alkavatkin hämärtyä, ellei katsojalla satu olemaan vankka fysiikan tuntemus. Näin Kööpenhaminan Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 2001 ja sekin jäi vahvana mieleen. Nyt näytelmällä on ajankohtaisuutensa vuoksi vielä tehokkaampi vaikutus.

Michael Frayn: Kööpenhamina, suomennos Petri Friari, ohjaus Juha Kukkonen, lavastaja Janne Siltavuori, valosuunnittelu Ville Mäkelä, äänisuunnittelija Jussi Kärkkäinen, pukusuunnittelu Marita Kuusiniemi, ensi-ilta Ryhmäteatterissa 7.10.2023.

Jätä kommentti

Näyttämöllä ei ole kimallusta, mielikuvituksellisen upeaa puvustusta eikä näyttäviä joukkokohtauksia tansseineen. Sieltä puuttuvat siis musikaalien peruselementit, sillä nyt juonenkäänteitä ohjailee toiminta sosiaalisessa mediassa. Helsingin kaupunginteatterin uutuusmusikaali Rakas Evan Hansen ammentaa nuorten arjesta, missä kommunikointi on nopeaa viestittelyä, mutta syrjäytyminen samalla helppoa. Musikaali on rohmunnut lukuisia palkintoja ja niittänyt mainetta maailmalla.

Onko musikaali sitten tylsä, kun se on riisuttu kaikesta koreudesta? Ei suinkaan, sillä se antaa enemmän aikaa roolihahmojen sisäisen maailman kuvaamiseen, aikaa yksinäisyyden ja ahdistuksen kokemusten ilmaisuun. Musiikilla on kautta linjan tavallista vahvempi tunnelmia kommentoiva roolinsa.

Steven Levensonin teksti kuvaa tapahtumaketjua, jonka sysää liikkeelle kahden viimeistä kouluvuottaan käyvän pojan kohtaaminen, tai paremminkin törmääminen. Evan Hansen on vähävaraisen yksinhuoltajaäidin yksinäisyydestä ja ahdistuksesta kärsivä poika, jota terapeutti on ohjannut kirjoittamaan itselleen tsemppi-kirjeitä. Ne alkavat aina ”Rakas Evan Hansen…” Yksi tällainen kirje päätyy kahnauksen yhteydessä varakkaan perheen moniongelmaisen Connor-pojan taskuun. Väärinymmärrykselle syntyy tilaus, kun Connor tekee itsemurhan. Evan ajautuu käyttämään tilaisuutta lähes vastentahtoisesti hyväkseen, kun muut sitä hänelle suorastaan tarjoavat ja joka hänestä tuntuu puhtaasti hyvältä teolta.


Niki Rautén, Samuli Pajunen, Julius Suominen, kuva Otto-Ville Väätäinen

Kari Arffmanin ohjaamassa esityksessä on ilo nähdä näyttämöllä joukko tuoreita kasvoja, joilta sujuu musikaalin varsin hankalien laulujen tulkitseminen erinomaisesti. Ensi-illassa Evanin roolissa nähtiin Julius Suominen, joka suoriutui alun arastelun jälkeen vallan upeasti usein korkealle kapuavista sävelistä ja oikukkaasta rytmiikasta. Tuollainen helmi on esimerkiksi Jos voisin kertoo -laulu, joka jää myös korvamadoksi. Suominen teki arastelevan nörtin roolin uskottavasti. Hänen kanssaan roolissa vuorottelee Petja Pulkkinen.

Evanin äitinä Nina Tapio laulaa upeasti. Äidin ja pojan suhde kipunoi, sillä äiti tekee liikaa töitä ja sen lisäksi opiskelee. Poissaoleva isäkin kummittelee hiljaisessa kodissa. Vaikka poika on äidille kaikki kaikessa, on arjen jaksaminen koetuksella. Musikaalin yksi koskettavimpia sooloja on, kun äiti kertoo, kuinka hänen tehtävänsä on aina ollut tehdä suurista suruista pieniä.

Julius Suominen ja Nina Tapio, kuva Otto-Ville Väätäinen

Itsemurhan tehneen Connorin roolissa loistaa silkkaa rytmiä sykkivä Niki Rautén. Ilmeisen tanssillinen Rautén tekee tempoilevan ja sykkivän Connorin. Hänen perheessään on aikaa, mutta yhteys vanhempiin pätkii silti. Connorin Zoe-siskoa esittää Riikka Riikonen, jolla on myös muutama hieno lauluosuus. Antti Timonen kuljettaa vetäytyvän isän roolin arkisen uskottavasti.  Sanna Majurin äiti on hieman epäuskottavan nuoreksi stailattu, mutta laulaa kuin enkeli.

Lavastus on linjassa kaiken muun kanssa. Lähinnä bittiavaruuden ulottuvuuksia kuvaava taus joko sykkii tai hiljenee peukutusten ja sydänten mukaan. Se rakentaa uusia tarinoita, joita levitetään, joista tykätään, olivat ne totta tai eivät. Näyttämön tila on onnistuneesti jaettu sekä leveys- että syvyyssuunnassa, joten jokaisella on oma paikkansa läpi esityksen, ja näin lavasteiden siirroilta säästytään. Orkesteri on sijoitettu näyttämön takaosaan läpikuultavan verhon taakse (mutta aika ajoin valaistaan siten, ettei näy), mikä on hauska ratkaisu.

Toki musikaalin tekstissä on runsaasti amerikkalaista höttöä, jossa toistellaan tekijöiden kulttuuriin kuuluvaa saippuakuplasanastoa. Joka tapauksessa sanoma tulee perille. Ketään ei saa jättää yksin, mutta jos niin kuitenkin käy, siitä täytyy puhua ja tulee hakea apua. Nuorten mielenterveys- ja itsemurhateemojen vuoksi musikaalia suositellaan yli 13-vuotiaille.

Riikka Riikonen, kuva Otto-Ville Väätäinen

Rakas Evan Hansen, käsikirjoitus Steven Levenson, musiikki ja laulujen sanat Benj Pasek & Justin Paul, suomennos Reita Lounatvuori, laulujen suomennokset Hanna Kaila, ohjaus Kari Arffman, kortografia Antti lahti, kapellimestari Eeva Kontu, varakapellimestari Ville Myllykoski, lavastus Antti Mattila, pukusuunnittelu Elina Kolehmainen, valo- ja videosuunnittelu William Iles ja Toni Haaranen, äänisuunnittelu Jaakko Virmavirta, naamioinnin suunnittelu Jaana Nykänen, dramaturgi Sanna Niemeläinen. Suomen kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 28.9.2023

Jätä kommentti

Agatha Christien kirjoittama Hiirenloukku on 50-luvun Englannin maaseudulle sijoittuva murhamysteeri, jolle kirjailija itse ei aikanaan povannut kovin pitkää elämää näyttämöllä. Vuonna 1952 ensi-iltaansa valmistunut esitys yllätti kaikki ja vietti vuonna 2022 70-vuostisjuhlaansa. Näytelmää on esitetty yhtäjaksoisesti pidempään kuin yhtäkään toista tekstiä.

Miika Murasen ohjaus on konstailematon ja vie hyvin autenttisen oloisesti 50-lukulaiseen miljööseen myös lavastuksen sekä puvustuksen osalta. Areenan näyttämöllä on hieman ahdasta perienglantilaisen raskaan kalustuksen myötä, mutta oivallisesti sen mutkissa pyörähdellään. Musiikkia käytetään vain paikoin tunnelman luomiseksi ja samoin toimitaan valojen ja varjojen kanssa. Vaikka puhetta on paljon, vauhtia syntyy liki farssimaisesta monissa ovissa ravaamisesta.

Kuvassa Elina Keinonen, Risto Kaskilahti, Joel Hirvonen, Helena Haaranen, Sauli Suonpää, Sanna-June Hyde, Severi Saarinen ja Santeri Kinnunen – Kuva Otto-Ville Vääräinen

Tapahtumat käynnistyvät, kun nuoripari Mollie (Elina Keinonen) ja Giles (Severi Saarinen) on avaamassa perintökartanoonsa täysihoitolaa ja odottaa ensimmäisiä vieraitaan. Kaiken pitäisi olla tarkkaan mietittynä, mutta alkaa rankka lumisade, joka uhkaa tukkia tiet. Kuinka käy vieraiden? Lisäksi radio tiedottaa jatkuvasti lähikaupungissa tapahtuneesta murhasta, jonka tekijää etsitään ja seudun asukkaita kehotetaan olemaan varuillaan. Keinonen ja Saarinen kuljettavat roolejaan tuoreesti läpi näytelmän ja suitsivat väliin jopa villiksi äityvää toimintaa takaisin ruotuunsa.

Kun kaikki vieraat ovat lopulta saapuneet, he huomaavat olevansa lumen saartamina jumissa, eikä ole varmaa, riittääkö edes ruoka. Kaiken kukkuraksi saadaan yksi ruumis lisää, mikä saa kaikki täysihoitolan asukkaat sekä isäntäparin levottomiksi. Etenkin Sauli Suonpään mainiosti esittämä nuori Christopher Wren on hiusmartoaan myöten kauhuissan ja säntäilee ympäriinsä holtittomana.

Helsingin Kaupunginteatteri – Hiirenloukku – Kuvassa Risto Kaskilahti ja Helena Haaranen – Kuva Otto-Ville Vääräinen

Näyttämöllä nähdään myös Risto Kaskilahti ja Santeri Kinnunen, jotka tunnetusti ovat ajoituksen mestareita ja komiikan taitureita. Heidän lisäkseen rooleissa on ilahduttavan monta tuoretta kasvoa.

Yhteen huoneeseen sijoittuva murhamysteeri on täynnä harhaanjohtavia vihjeitä ja toinen toistaan epäilyttävämmiltä tuntuvia henkilöitä. Lopulta poliisikin (Joel Hirvonen) saapuu paikalle. Kuka tahansa joukkiosta voisi olla murhaaja. Syyllinen onnistuu kuitenkin lopulta yllättämään kaikki, niin näyttämöllä kuin katsomossa, mikä on Christien taitavasti juonima tarkoituskin. Esitys on viihdyttävä ja siihen tarkoitukseen vallan erinomainen.

Agatha Christien Hiirenloukku, suomennos Aino Piirola, ohjaus Miika Muranen, lavastus Katariina Kirjavainen, pukusuunnittelu Laura Dammert, valosuunnittelu Petteri Heiskanen, äänisuunnittelu Eradj Nazimov, ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin Areena-näyttämöllä 7.9.2023.

Jätä kommentti

Pikkukaupungin vauraan omakotitalon salissa on aikuisten juhlat, mutta kellarissa tapahtuu perheen Nathan-pojan suunnittelema joukkoraiskaus. Tämän tapahtuman ympärille kietoutuu Monika Fagerholmin teos Kuka tappoi bambin? (2019), jonka Pipsa Lonka on dramatisoinut tiivistunnelmaiseksi, väliajattomaksi esitykseksi. Sen kaksi aikaa kulkee rinnakkain paljastaen väkivallanteon merkkejä kantajissaan. Näytelmän nimen perään on lisätty alaotsikko Voiko pahan unohtaa? Se kuvaa kokonaisuutta ytimekkäästi.

Helsingin kaupunginteatterin pienelle näyttämölle solmiutuu esitys, jossa rikos palaa vuosien jälkeen ajankohtaiseksi, kun yksi osallisista ilmoittaa aikovansa tehdä siitä filmin. 26-vuotias Gusten ei ole muutoinkaan voinut unohtaa tapahtunutta ja uusi käänne saa hänet kipuilemaan entistä rajummin. Hän kurittaa itseään lisäämällä juoksulenkkiensä määrää ja rankkuutta ja tekee kiinteistövälittäjän työtään yhä tiiviimmin.

Naissuhteissaan Gusten elää menneen ja nykyisyyden vyyhdissä, ei osaa irrottaa mutta ei myöskään sitoutua. Hänen kaikkea tekemistään määrittää tuo yksi tapahtuma, johon hän on vastentahtoisesti osallistunut, joka on hänelle merkinnyt viattomuuden kuolemaa. Pyry Nikkilä on riipaisevan rikkinäinen Gusten aikuisena ja Jaakko Hutchings hauras 16-vuotias Gusten. Tyttöystäviä näyttelevät Misa Lommi ja Aksinja Lommi.

Pyry Nikkilä ja Aksinja Lommi, kuva Noora Geagea

Sitä vastoin Nathan (Justus Pienmunne) näyttää unohtaneen tapahtuneen. Hän vähättelee asiaa ja jatkaa yläluokkaista elämäänsä bailaten ja Alpeilla lasketellen. Toisaalta pinnan alle ei pääse kurkistamaan, sillä sen panssari on kova. Pienmunne tekee näyttävän roolin, jossa näkyy hänen tanssijan taustansa. Nathan tuntuu sukkuloivan liukkaasti elämän mutkissa.

Kolmas esiin nostettu kaveri Cosmo (Elias Keränen) työstää muistoa omalla tavallaan. Hän haluaa tehdä tapahtuneesta elokuvan. Cosmo on häikäilemätön ja saa Gustenin raiteiltaan.

Entä vanhemmat? Heistä piirtyy kuva, joka ei mairittele. Koko esityksen aloittaa Gustenin oopperalaulajaäiti Angela laulaen alasti kylpyammeessaan, joka kiertää ympäri näyttämön. Roolihahmosta on tehty dramaattisessa liioittelevuudessaan ylenpalttinen ja koominen. Angela matkaa maailmaa ristiin rastiin ja palaa kotiin saavutuksiaan suurennellen. Poikansa hän jättää matkojen ajaksi Nathanin perheen hoiviin. Leena Rapola on hulvattoman häpeilemätön taiteilija, joka elää omassa maailmassaan ja herää vakavien kysymysten äärelle vasta poikansa rikosta tuomittaessa.

Pyry NIkkilä, Leena Rapola ja Jaakko Hutchings, kuva Noora Geagea

Nathanin äiti Annelise (Heidi Herala) on kirinyt koulukodista kansainvälisen firman toimitusjohtajaksi ja muistaa kaikkitietävänä kerskailla ansioillaan. Tätä äitiä ei muserreta tuomioilla, vaan hän on valmis häivyttämään poikansa teot. Herala revittelee roolissaan komeasti. Perheen isä (Kari Mattila) tyytyy vanhaan ”pojat on poikia”-hokemaan. Niinpä, raiskaus on yhä rikos, johon kontekstista riippuen suhtaudutaan eri tavoin.

Riikka Oksasen ohjaus lomittaa hienosti kohtauksia ja rakentaa niitä vahvan kehollisuuden kautta. Nuorten liikekieltä hallitsee näyttämöllä ajoittain levoton syke, joka etsii purkautumistaan. Näytelmä panee katsojan miettimään omaa suhdettaan yhäti eläviin asenteisiin sekä kasvavaan nuorten väkivaltaan, jonka uutisoinnilta ei voi välttyä. Ohjaus ei viivyttele eikä turhia maalaile.

Heidi Herala, Justus Pienmunne ja Kari Mattila, kuva Noora Geagea

Janne Vasaman lavastus yhdessä Kari Leppälän valaistuksen kanssa varioi riisuttua näyttämöä tehokkaasti. Päähenkilön mielenmaisema saa sävyjään maisemakuvien ja -videointien sekä kylminä hohtavien neonputkineliöiden keskellä. Näytelmän katsomiskokemus ei ole helpoimmasta päästä, vaikka itse rikosta ei näytetäkään. Se on kuitenkin ehdottomasti palkitseva.

Monika Fagerholm – Pipsa Lonka: Kuka tappoi bambin? Suomennos Laura Jänisniemi, dramatisointi Pipsa Lonka, ohjaaja Riikka Oksanen, koreografia Justus Pienmunne, lavastus Janne Vasama, pukusuunnittelu Tiina Kaukanen, valosuunnittelu Kari Leppälä, projisoinnit Mika Haaranen, äänisuunnittelu Eero Niemi, laulukonsultaatio Pia Komsi, laulut improvisoinut Leena Rapola, naamioinnin suunnittelu Maija Sillanpää, dramaturgi Henna Piirto. Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 31.8.2023.

Jätä kommentti

Voiko Pentti Linkolaa ymmärtää, kysyy Kansallisteatterissa ensi-iltansa saanut näytelmä Pentti Linkola – kaltaisemme? Vastausta saa etsiä näytelmän läpi, päähenkilön elämän mutkista aina lapsuudesta viimeisiin vuosiin. Vastauksia ei tarjota, vaan katsojalle jätetään mahdollisuus tehdä tulkintoja kerrottujen faktojen ja toiminnan kautta.

Atro Kahiluodon ja Eeva Putron kirjoittama teksti on kuin runoelma, jossa liikutaan vapaasti paikkojen ja aikojen virrassa, tehdään huomioita luonnosta ja Linkolan ajatusten rakentumisesta. Roni Martinin musiikki saattelee tapahtumia niin taustalla kuin lauluiksi puhkeavana. Roolituksessa on aseteltu mielenkiintoisesti päähenkilön viittaa jokaiselle näyttelijälle ensin erikseen ja sittemmin terapiaistuntoihin kokoontuvina anonyymeina penttilinkolisteina yhdessä.

Timo Tuominen ja Panu Varstala, kuva Mitro Härkönen

Linkola tempoilee nuoren itsensä kanssa. Kun opinnot eivät suju eikä mikään ylioppilaalle sopivalta tuntuva ammatti tunnu kiinnostavalta, päättää nuorimies ryhtyä kalastajaksi. Näin hän saattaa jatkaa intohimoksi muuttunutta lintujen rengastusta. Luonnosta tulee ikään kuin samaistumiskohde tai elämänkumppani. Linnuksi itsensä kuvitteleva Linkola lentää korkealla ja sukeltaa tuulissa.

Juuri se, että esitys representoi luontoyhteyttä kehollisena, on näytelmän ydintä. Vain silloin Linkola tuntuu eheältä. Hän haltioituu, kirjaa jatkuvasti havaintojaan, antautuu luonnolle. Ihmissuhteiden vuorovaikutuksellisiin tilanteisiin ei tunnu taitoa löytyvän. Ihmisyyden taakka kulkee Linkolan ajatuksissa raskaana ja niinpä ihmisvihamielisyys kääntyy kammottavilta tuntuviin tulkintoihin. Auschwitzin kaasukammiot saavat hänen hyväksyntänsä kivuttomana tapana vähentää liikakansoitusta, ja demokratian sijaan hän valitsee diktatuurin.

On oikeastaan ihme, että kaiken synkän profetian rinnalle on saatu kirjoitettua niin paljon koomisia elementtejä, että esitys ei tunnu lainkaan raskaalta. Atro Kahiluodon ohjaus leikittelee liioittelemalla ja ripottelemalla yllättäviä elementtejä juonenkäänteisiin. Hurmoksessa kalastava, metsätuhoja seuraava, luonnonkato-saarnaansa julistava Linkola huutaa yhtäkkiä kaiken murheen keskellä, että ”Ilon kautta, perkele”! Ja perheen kesälomaretkenä toteutettu Ahvenanmaan ympärisoutu on melkoinen, etenkin kun jatkuvassa sateessa soutajaksi valikoituu vahva vaimo.

Eeva Putro ja Mia Hafrén, kuva Mitro Härkönen

Visuaalisesti näyttämö on mielenkiintoinen, sillä Joona Petterssonin videoprojisoinnit onnistuvat luomaan mainion miljöön, joka lintuineen tuntuu osin levittyvän katsomoon asti. Rekvisiittaa käytetään oivaltavasti ja Panu Varstalan koreografia toistaa luonnon liikkeitä kauniisti. Näyttelijät heittäytyvät moniin rooleihinsa ketterästi. Erityisesti Timo Tuomisen ja Eeva Putron työskentelyssä ihastuttaa intensiivisyys. Lauluosuudet soivat rikkeettöminä, mutta paikoin koin laulujen valtaavan liikaa tilaa ja pysäyttävän kerronnan.

Voiko Pentti Linkolaa siis ymmärtää? Lapsuuden kasvuympäristö Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa ja isä-Kaarlon esimerkki Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen perustajana loivat vahvan pohjan Linkolan luontosuhteelle. Ne saivat kaikenlaiseen listaamiseen ja luetteloimiseen ylipäätään pakonomaisesti suhtautuvaa poikaa kirjaamaan lintuja ja muita luontohavaintoja, mikä toisenlaisessa ympäristössä olisi kohdistunut kenties muualle. Kansallisteatterin esitys tarjoaa muun muassa tällaisen tulkinnan, se ei kritisoi, kenties vain hymähtää hyväntahtosesti.

Eeva Putro – Atro Kahiluoto: Pentti Linkola – kaltaisemme? Ohjaus Atro Kahiluoto, lavastus Katri Rentto, Pukusuunnittelu Saija Siekkinen, musiikki ja äänisuunnittelu Roni Martin, koreografia Panu Varstala, valosuunnittelu Ville Toikka, videosuunnittelu Joona Pettersson, kantaesitys Vallilan Kansallisteatterissa 4.5.2023.

Jätä kommentti

Musiikkiteatteri Kapsäkin lavalla sai kantaesityksensä Anneli Kannon teoksen Rottien pyhimys teatteriversio. Libreton kirjoitti Kanto itse ja musiikin esitykseen sävelsi Jukka Nykänen. Aikakauteen sopivin vanhoin soittimin loihditaan kuvien synnyn rinnalle musiikillinen maisema, joka täydentää kauneuden kokemusta. Soittajat, Janek Öller, Ilkka Heinonen ja Miika Vintturi ovat pukeutuneet aikalaispukuihin ja sellaisina tiivis osa kokonaisuutta.

Näyttämölle piirtyy tarina henkilöistä Hattulan Pyhän Ristin kirkon seinämaalausten takaa. 1500-luvulle sijoittuvissa tapahtumissa ovat mukana niin Sveanmaalta saapunut maalarimestari apulaisineen kuin paikkakuntalainen herraskainen koko lystin maksaja puolisoineen.

Esitys alkaa maalarimestari Andreas Pictorin (Kai Bäckström) ajatuspuheella, joka johdattelee mainiosti taiteilijan sielunmaisemaan. Hänen työskentelyään määrittävät nöyryys ja se, että kuvan tahtoon on taivuttava. Pictor ei korosta itseään taiteilijana vaan palvelee työskennellessään korkeampia voimia. Bäckström kuljettaa nöyryyden olemusta mainiosti ja asettuu näyttämöllä hieman syrjään muista, näyttämön kernaammin valtaavista. Roolissa vuorottelevat Bäckström ja Jyri Lahtinen.

Jasper Leppänen ja Aurora Manninen, © Sakari Röyskö

Ja kuvat, ne syntyvät videoprojisointeina valkoisille holvikaarille kuin vaivihkaa, mestarin valvovan silmän alla. Projisoinnit ikään kuin toistavat Pictorin lausumaa kuvien tahdosta.

Kanto on nostanut musikaalin keskiöön kesäiseen maalausurakkaan livahtavan rakkausteeman. Pictorin apulainen, mestari Martinus (Jasper Leppänen), on ulospäinsuuntautuva ja työssään taiteellisia tavoitteita asettava ja hyvin kunnianhimoinen. Kun ennen maalausrupeamaa joukosta on jo sairastumisen vuoksi jäänyt pois tekijöitä, palkataan paikkakunnalta apuriksi käsistään kätevä nuori neito, Pelliina (Aurora Manninen).

Mannisen Pelliina arkailee valkoisen kirkonseinän edessä. Martinuksen tehtävä on koulia neidosta siveltimen käyttäjä, ja vähitellen tämän käsi alkaa totella. Siinä opettaessaan Martinuksen lempikin leimahtaa ja pian hän jo kysyy hämmentyneenä Onko rakkaus synti. Viimeistään tässä kohtaa musiikki saa kevyemmän sävyn, melodialtaan korvaan tarttuvan.

Eeva Semerdjiev ja Petri Bäckström © Sakari Röyskö

Toinen juonikuvio rakentuu hurmaavan koomisen pariskunnan toimiin. Vaimo Märta Bengstdotter Ulv (Eeva Semerdjiev) muistaa toistaa, että hän maksaa perintörahoillaan kaiken ja näkisi mielellään oman sukunsa ja muiden paikkakunnan mahtisukujen vaakunat ja miksei oman kuvansakin kirkon seinällä. Aviomies Petrus Herckepaeus (Petri Bäckström) on taustaltaan vaatimaton, mutta papiksi kouluttautunut. Hän hämmästelee maalarien poikkeuksellisen moderneja kuvia ja epäilee niitä kenties sopimattomiksi. Niin Semerdjiev kuin Bäckström laulavat klassisen komeasti ja vievät roolejaan sopivan hulvattomasti.

Draamallinen jännite kiristyy, kun kirkossa tapahtuu rikos. Väliajan jälkeen näyttämöllä on jalkapuu, johon Pelliina on kytketty. Paljastamatta juonikuviota rikos selviää ja lopussa Pictor suuntaa kulkunsa nöyränä kohti uutta paikkaa, luodakseen kuolematonta taidetta niin kauan kuin jaksaa. Kuvat, ne jäävät. Kauneus jää.

Reetta Ristimäen ohjaama tunnin ja kolmen vartin mittainen musikaali on mutkaton ja riuskasti etenevä. Sen äärellä viihtyi mainiosti. Uskoisin, että keskitetty juonirakenne koomisine vivahteineen kiinnostaisi muutoin ehkä aihetta vierastaviakin.

Rottien pyhimys, libretto Anneli kanto, sävellys Jukka Nykänen, ohjaus Reetta Ristimäki, lavastussuunnittelu Ella Mikkola, pukusuunnittelu Marja Uusitalo, valosuunnittelu Mirkka Saari, projisointisuunnittelu Calvin Guillot ja Małgorzata Nowicka, äänisuunnittelu Max Marshall. Kantaesitys Musiikkiteatteri Kapsäkissä 13.4.2023.

Kai Bäckström ja Aurora Manninen, © Sakari Röyskö
Jätä kommentti

Ryhmäteatterin Valeäidit annostelee taitavasti niin uusioperheisiin liittyviä ongelmia kuin äitiyden myyttiin kiinnittyneitä merkityksiä. Aino Pennasen teksti kysyy, miltä tuntuu olla bonusäiti, jos ei kerta kaikkiaan halua olla äiti, vaan ainoastaan lapsen kaveri? Millainen nokkimisjärjestys on hiekkalaatikon äideillä ja kuinka nuori nainen pärjää työelämän haasteissa?

Ryhmiksessä ei mennä otsa kurtussa aiheen parissa vaan heittäydytään ihan kunnolla riemunkirjavaan ilotteluun. Riikka Oksasen ohjaama esitys tuo värikkäälle näyttämölle värikkään joukon. Fabian Nybergin lavastus leikkii kirkkailla väreillä ja mielikuvituksen rajamailla liikkuvalla hiekkalattialla, joka muuttuu milloin ruuaksi, milloin juomaksi, joita nautitaan hurmaavan kekseliäistä astioista. Ja äänitehosteita on kuin piirretyissä lastenfilmeissä konsanaan. Tiina Kaukasen puvustus elää samaa satumaailmaa.

Eeva Soivio, Pia Andersson ja Miro Lopperi, kuva Mitro Härkönen

Runoilija Eeron (Robin Svartström) ja projektipäällikkö Liisan (Pia Andersson) uusperhesuhde on tuore ja hakee rutiinejaan. Eero loihtii imeliä säkeitä kumppanistaan, joka ei tiedä, kuinka suhtautuisi niihin. Eikä hän tiedä, kuinka suhtautuisi Eeron luona vuoroviikoin asuvaan Alanis-tyttäreen. Eikä Alaniskaan oikein tiedä, kuinka suhtautuisi Liisaan. Liisalla on myös ongelmia uudessa työpaikassaan, jonne hänet on pestattu lapsiperheiden ajanhallinta-sovelluksen projektipäälliköksi.

Muksulan lähiön hiekkalaatikon väki vannoo perusperheen nimeen ja äitimyytin rikkumattomuuteen. Liisa päättää työnsä vuoksi tutustua porukkaan saadakseen kokemusta lapsiperheistä, mutta ajautuukin vähitellen tilanteeseen, josta on vaikea päästä irti.

Ensimmäinen näytös on vauhdikas, mutta ei vielä kiedo pidäkkeettä pauloihinsa. Väliajan jälkeen ote tiivistyy ja toiminta saa uutta syvyyttä. Katsojalle tarjotaan roolihahmojen luoman maailman ratkeavia saumoja, jolloin todellisuus saa uudet kasvot. Ja tyyli, jolla se tarjoillaan, on hengästyttävän hauska, ja vie kyselemättä mennessään.

Eeva Soivio, Robin Svartström, Miro Lopperi, Pia Andersson ja Santtu Karvonen, kuva Mitro Härkönen

Ryhmäteatterin viisihenkinen näyttelijäkaarti pyörittää Eeron ja Liisan perheen sekä anoppien ja appien lisäksi koko Muksulan lähiön runsaslapsista hiekkalaatikkopiiriä, ja lisäksi Liisan työpaikan henkilöstöä. Ja mikä riemastuttavinta, mukaan on tehty lisäksi nukkelapsia, joita hiekkalaatikon äidit leikittävät. Santtu Karvonen, Eeva Soivio ja Miro Lopperi huhkivat monissa rooleissa riippumatta siitä, mitä sukupuolta edustavat. Aivan uskomattoman herkullisia hahmoja syntyykin.

Aino Pennanen: Valeäidit. Ohjaus ja dramatisointi Riikka Oksanen, pukusuunnittelu Tiina Kaukanen, lavastussuunnittelu Fabian Nyberg, äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen, valosuunnittelu Ville Mäkelä. Rooleissa Pia Andersson, Robin Svartström, Santtu Karvonen, Eeva Soivio ja Miro Lopperi. Ryhmäteatterin kantaesitys 14.2.2023.

Jätä kommentti

Suurten ikäluokkien ihmiset muistavat hyvin Hannu Karpon ja hänen tutkivan journalisminsa, jossa porauduttiin erikoisiin tapauksiin niin syrjäkylillä kuin taajamissa. Ohjelmien ihmiset olivat joko jääneet yksin taistelemaan byrokratian rattaisiin tai heillä oli itse valittu normaalista poikkeava elämäntapa, joka häiritsi muita. Rahaa näillä ihmisillä ei ollut ongelmiensa ratkaisemiseksi. Itseään oikeina toimittajina pitävät eivät juuri Karpon journalismia kunnioittaneet, mutta kansa katsoi silmä kovana Karpolla on asiaa –ohjelmaa, jota lähetettiin vuosina 1983–2007.

Kristian Smeds aloitti Teatterikorkeakoulun näyttelijäntaiteen professorina vuonna 2018 ja kirjoitti, kunnianosoituksenaan Karpolle, omille oppilailleen näytelmän, joka kantaa samaa nimeä kuin kuulu tv-ohjelma. Esityksen pohjaksi asettuivat todelliset tapaukset Karpon ohjelmista, mutta niihin lisättiin rutkasti Smeds-kierrettä ja niin syntyi uuden sukupolven Karpo-iltamat. Korona siirsi maata kiertäväksi suunniteltua esitystä ja ensi-iltansa se sai Kotkan Kaupunginteatterissa 7.10.2021. Kansallisteatterin uusintaensi-ilta sai paikkansa vasta tämän vuoden maaliskuussa.

Lapset tuunaavat auton, Inkeri Hyvönen ja Emma Kilpimaa, kuva Tuomo Manninen

Ihmisen sattumusten ihmeitä ja hänen kummallisia ihmissuhteitaan tulkitaan riemukkaan tuoreesti ilmaisten. Ote on ymmärtävä ja lempeä eikä moralisoi. Näyttämön takaosassa olevat peilit ovat ainoa pysyvä lavastuksellinen elementti, kaiken muun näyttelijät tuovat tullessaan.

Ensimmäinen näytös keskittyy toiminnallisiin kohtauksiin, joissa on vauhtia ja voimakasta äänenkäyttöä. Naapurirakkautta kuvataan voimistuvan rajariidan merkeissä ja sen yhteyteen on niitattu Karpon ajatus aiheesta: Mitään se ei kestä, ei salli, ei suvaitse, eikä anna anteeksi. Vannoutuneet talkoolaiset painavat töitä senkin jälkeen, kun eivät enää jaksa. Pokankylän Alma on mainio omaa nimeään kantavan baarin pitäjä, jolla on sana hallussa kosioretkelläkin.

Väliajan jälkeen esiin tulevat selkeämmin tarinat. Kokonaisuus on myös vähemmän äänekäs ja jättää ilmaisulle laajemman tilan. Sosiaalisen ympäristönsä hylännyt nainen pyörittää Pasilan metsässä kiviä rakennukseensa ja haaveilee kaiken aikaa laajemmasta kokonaisuudesta. Samaa tyyppiä on hylättyyn hökkeliin asettunut biisinikkari, joka säveltää kaiken aikaa uusia rakkauslauluja. Esittäessään laulujaan hän imitioi myös oletettuja soittimia.

Kaiken kaikkiaan esitys on melkoista herkkua. Vaikka tapauksia on poimittu marginaalista ja niitä esitetään ronskisti liioitellen, vilkkuu sieltä vahvoja suomalaisuuden piirteitä. Kokonaisuuden tarjoilevat vaihtuvissa rooleissa Suvi Blick, Annika Hartikka, Inkeri Hyvönen, Emma Kilpimaa, Hilma Kotkaniemi, Eeva Mäkinen, Anssi Niemi ja Nicklas Pohjola.

Karpolla on asiaa – tosikertomuksia havumetsien maasta, ohjaus ja dramaturgia Kristian Smeds, lavastus ja pukusuunnittelu Lucie Kuropatová, valosuunnittelu Ina Niemelä, äänisuunnittelu Antero Kemppi, Uusinta-ensi-ilta Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 23.3.2023.

Iltamien vetäjät, tuoretta ilmaisua, kuva Tuomo Manninen
Jätä kommentti

Shakespearen Lear on saanut Vallilan Kansallisteatterin näyttämöllä kaikesta vanhasta ja prameasta riisutun version ja täyttänyt sen toisenlaisella kuvastolla. Tiina Puumalaisen kääntämä ja ohjaama esitys on myös keikauttanut sukupuolirooleja niin, että Learin tyttäret ovat poikia ja toisaalla Gloucesterin pojat tyttäriä. Eikä Lear ole kuningas vaan pelkkä Lear. Alkuperäisestä on pidetty kiinni siinä, että hyvät ovat hyviä ja pahat pahoja.

Kuva Stefan Bremer

Katariina Kaitue on mieleltään haurastuneena Learina vahva. Samoin hänen asioitaan hoitavan Kentin roolissa Sari Puumalainen, joka kuljettaa hahmossaan myös koomista virettä. Näyttelijäntyössä on kautta linjan korostuneesti esityksen muotoon haettua liikekieltä, liioittelevaa ja dramaattista.

Teppo Järvisen visuaalisen suunnittelun ydin on neljän valtavan kirjaimen muodostama kokonaisuus, eli L, E, A, R. Kirjaimet voisivat tarkoittaa valtakunnan nimeä, ison firman nimeä tai tärkeän henkilön nimeä. Ne liikkuvat ja toimivat orgaanisena osana koko esitystä. Ne muistuttavat, että lähes kaiken taustalla on Lear. Kun lavasteiden peilipinta myöhemmin kääntyy katsomoon päin, se panee katsojan ikään kuin pohtimaan näkemäänsä.

Katariina Kaitue ja Ilja Peltonen, kuva Stefan Bremer

Puvustus ei myöskään kanna historiallisia merkkejä, ja on hyvin houkuttelevaa tulkita esitystä tämän hetken maailman päättäjien saleihin sijoittuvaksi. Juonittelun ja petturuuden tematiikka ei ole mihinkään kadonnut.

Learin huutoon ”Valtakunta rakkaudesta” lipevästi vastaavat kaksi vanhempaa veljestä jakavat valtakunnan, kun nuorin mairitteluun taipumaton jää osatta. Ympärillä pörräävien toimijoiden puheessa vilahtaa business-maailmaan tai virastoihin sopivaa sanastoa. ”Kun ei ole resurssoitu…” Ja salkku keikkuu raha-asioista huolehtivan Cloucesterin (Petri Manninen) kainalossa.

Vaikka esitys on visuaalisesti näyttävä ja siihen on ladattu vahvoja tunteita, se jää etäiseksi. Ikään kuin näyttämölle olisi rakennettu liian tehokas kone, joka liikkuu mekaanisesti. Näytelmää saatteleva Hannu Rantasen musiikki on rytmikästä, vaan vyöryy turhan usein niin äänekkäänä, ettei repliikeistä tahdo saada selvää.

Shakespeare – Puumalainen: Lear, ohjaus Tiina Puumalainen, visuaalinen kokonaissuunnittelu Teppo Järvinen, koreografia Jukka Haapalainen ja Sirpa Suutari-Jääskö, musiikki Hannu Rantanen, äänisuunnittelu Jani Peltola, valosuunnittelu Kare Markkola, naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi, ensi-ilta Vallilan Kansallisteatterissa 2.3.2023.

Maria Kuusiluoma, Petri Manninen ja Petri Liski, kuva Stefan Bremer
Jätä kommentti