Etusivu - Sanasateen tekijä

20.09.2023

Hiirenloukku viihdyttää sopivasti

Kategoria: Teatteri

Agatha Christien kirjoittama Hiirenloukku on 50-luvun Englannin maaseudulle sijoittuva murhamysteeri, jolle kirjailija itse ei aikanaan povannut kovin pitkää elämää näyttämöllä. Vuonna 1952 ensi-iltaansa valmistunut esitys yllätti kaikki ja vietti vuonna 2022 70-vuostisjuhlaansa. Näytelmää on esitetty yhtäjaksoisesti pidempään kuin yhtäkään toista tekstiä.

Miika Murasen ohjaus on konstailematon ja vie hyvin autenttisen oloisesti 50-lukulaiseen miljööseen myös lavastuksen sekä puvustuksen osalta. Areenan näyttämöllä on hieman ahdasta perienglantilaisen raskaan kalustuksen myötä, mutta oivallisesti sen mutkissa pyörähdellään. Musiikkia käytetään vain paikoin tunnelman luomiseksi ja samoin toimitaan valojen ja varjojen kanssa. Vaikka puhetta on paljon, vauhtia syntyy liki farssimaisesta monissa ovissa ravaamisesta.

Kuvassa Elina Keinonen, Risto Kaskilahti, Joel Hirvonen, Helena Haaranen, Sauli Suonpää, Sanna-June Hyde, Severi Saarinen ja Santeri Kinnunen – Kuva Otto-Ville Vääräinen

Tapahtumat käynnistyvät, kun nuoripari Mollie (Elina Keinonen) ja Giles (Severi Saarinen) on avaamassa perintökartanoonsa täysihoitolaa ja odottaa ensimmäisiä vieraitaan. Kaiken pitäisi olla tarkkaan mietittynä, mutta alkaa rankka lumisade, joka uhkaa tukkia tiet. Kuinka käy vieraiden? Lisäksi radio tiedottaa jatkuvasti lähikaupungissa tapahtuneesta murhasta, jonka tekijää etsitään ja seudun asukkaita kehotetaan olemaan varuillaan. Keinonen ja Saarinen kuljettavat roolejaan tuoreesti läpi näytelmän ja suitsivat väliin jopa villiksi äityvää toimintaa takaisin ruotuunsa.

Kun kaikki vieraat ovat lopulta saapuneet, he huomaavat olevansa lumen saartamina jumissa, eikä ole varmaa, riittääkö edes ruoka. Kaiken kukkuraksi saadaan yksi ruumis lisää, mikä saa kaikki täysihoitolan asukkaat sekä isäntäparin levottomiksi. Etenkin Sauli Suonpään mainiosti esittämä nuori Christopher Wren on hiusmartoaan myöten kauhuissan ja säntäilee ympäriinsä holtittomana.

Helsingin Kaupunginteatteri – Hiirenloukku – Kuvassa Risto Kaskilahti ja Helena Haaranen – Kuva Otto-Ville Vääräinen

Näyttämöllä nähdään myös Risto Kaskilahti ja Santeri Kinnunen, jotka tunnetusti ovat ajoituksen mestareita ja komiikan taitureita. Heidän lisäkseen rooleissa on ilahduttavan monta tuoretta kasvoa.

Yhteen huoneeseen sijoittuva murhamysteeri on täynnä harhaanjohtavia vihjeitä ja toinen toistaan epäilyttävämmiltä tuntuvia henkilöitä. Lopulta poliisikin (Joel Hirvonen) saapuu paikalle. Kuka tahansa joukkiosta voisi olla murhaaja. Syyllinen onnistuu kuitenkin lopulta yllättämään kaikki, niin näyttämöllä kuin katsomossa, mikä on Christien taitavasti juonima tarkoituskin. Esitys on viihdyttävä ja siihen tarkoitukseen vallan erinomainen.

Agatha Christien Hiirenloukku, suomennos Aino Piirola, ohjaus Miika Muranen, lavastus Katariina Kirjavainen, pukusuunnittelu Laura Dammert, valosuunnittelu Petteri Heiskanen, äänisuunnittelu Eradj Nazimov, ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin Areena-näyttämöllä 7.9.2023.

Jätä kommentti

05.09.2023

Kuka tappoi bambin, pahan muistijäljet

Kategoria: Teatteri

Pikkukaupungin vauraan omakotitalon salissa on aikuisten juhlat, mutta kellarissa tapahtuu perheen Nathan-pojan suunnittelema joukkoraiskaus. Tämän tapahtuman ympärille kietoutuu Monika Fagerholmin teos Kuka tappoi bambin? (2019), jonka Pipsa Lonka on dramatisoinut tiivistunnelmaiseksi, väliajattomaksi esitykseksi. Sen kaksi aikaa kulkee rinnakkain paljastaen väkivallanteon merkkejä kantajissaan. Näytelmän nimen perään on lisätty alaotsikko Voiko pahan unohtaa? Se kuvaa kokonaisuutta ytimekkäästi.

Helsingin kaupunginteatterin pienelle näyttämölle solmiutuu esitys, jossa rikos palaa vuosien jälkeen ajankohtaiseksi, kun yksi osallisista ilmoittaa aikovansa tehdä siitä filmin. 26-vuotias Gusten ei ole muutoinkaan voinut unohtaa tapahtunutta ja uusi käänne saa hänet kipuilemaan entistä rajummin. Hän kurittaa itseään lisäämällä juoksulenkkiensä määrää ja rankkuutta ja tekee kiinteistövälittäjän työtään yhä tiiviimmin.

Naissuhteissaan Gusten elää menneen ja nykyisyyden vyyhdissä, ei osaa irrottaa mutta ei myöskään sitoutua. Hänen kaikkea tekemistään määrittää tuo yksi tapahtuma, johon hän on vastentahtoisesti osallistunut, joka on hänelle merkinnyt viattomuuden kuolemaa. Pyry Nikkilä on riipaisevan rikkinäinen Gusten aikuisena ja Jaakko Hutchings hauras 16-vuotias Gusten. Tyttöystäviä näyttelevät Misa Lommi ja Aksinja Lommi.

Pyry Nikkilä ja Aksinja Lommi, kuva Noora Geagea

Sitä vastoin Nathan (Justus Pienmunne) näyttää unohtaneen tapahtuneen. Hän vähättelee asiaa ja jatkaa yläluokkaista elämäänsä bailaten ja Alpeilla lasketellen. Toisaalta pinnan alle ei pääse kurkistamaan, sillä sen panssari on kova. Pienmunne tekee näyttävän roolin, jossa näkyy hänen tanssijan taustansa. Nathan tuntuu sukkuloivan liukkaasti elämän mutkissa.

Kolmas esiin nostettu kaveri Cosmo (Elias Keränen) työstää muistoa omalla tavallaan. Hän haluaa tehdä tapahtuneesta elokuvan. Cosmo on häikäilemätön ja saa Gustenin raiteiltaan.

Entä vanhemmat? Heistä piirtyy kuva, joka ei mairittele. Koko esityksen aloittaa Gustenin oopperalaulajaäiti Angela laulaen alasti kylpyammeessaan, joka kiertää ympäri näyttämön. Roolihahmosta on tehty dramaattisessa liioittelevuudessaan ylenpalttinen ja koominen. Angela matkaa maailmaa ristiin rastiin ja palaa kotiin saavutuksiaan suurennellen. Poikansa hän jättää matkojen ajaksi Nathanin perheen hoiviin. Leena Rapola on hulvattoman häpeilemätön taiteilija, joka elää omassa maailmassaan ja herää vakavien kysymysten äärelle vasta poikansa rikosta tuomittaessa.

Pyry NIkkilä, Leena Rapola ja Jaakko Hutchings, kuva Noora Geagea

Nathanin äiti Annelise (Heidi Herala) on kirinyt koulukodista kansainvälisen firman toimitusjohtajaksi ja muistaa kaikkitietävänä kerskailla ansioillaan. Tätä äitiä ei muserreta tuomioilla, vaan hän on valmis häivyttämään poikansa teot. Herala revittelee roolissaan komeasti. Perheen isä (Kari Mattila) tyytyy vanhaan ”pojat on poikia”-hokemaan. Niinpä, raiskaus on yhä rikos, johon kontekstista riippuen suhtaudutaan eri tavoin.

Riikka Oksasen ohjaus lomittaa hienosti kohtauksia ja rakentaa niitä vahvan kehollisuuden kautta. Nuorten liikekieltä hallitsee näyttämöllä ajoittain levoton syke, joka etsii purkautumistaan. Näytelmä panee katsojan miettimään omaa suhdettaan yhäti eläviin asenteisiin sekä kasvavaan nuorten väkivaltaan, jonka uutisoinnilta ei voi välttyä. Ohjaus ei viivyttele eikä turhia maalaile.

Heidi Herala, Justus Pienmunne ja Kari Mattila, kuva Noora Geagea

Janne Vasaman lavastus yhdessä Kari Leppälän valaistuksen kanssa varioi riisuttua näyttämöä tehokkaasti. Päähenkilön mielenmaisema saa sävyjään maisemakuvien ja -videointien sekä kylminä hohtavien neonputkineliöiden keskellä. Näytelmän katsomiskokemus ei ole helpoimmasta päästä, vaikka itse rikosta ei näytetäkään. Se on kuitenkin ehdottomasti palkitseva.

Monika Fagerholm – Pipsa Lonka: Kuka tappoi bambin? Suomennos Laura Jänisniemi, dramatisointi Pipsa Lonka, ohjaaja Riikka Oksanen, koreografia Justus Pienmunne, lavastus Janne Vasama, pukusuunnittelu Tiina Kaukanen, valosuunnittelu Kari Leppälä, projisoinnit Mika Haaranen, äänisuunnittelu Eero Niemi, laulukonsultaatio Pia Komsi, laulut improvisoinut Leena Rapola, naamioinnin suunnittelu Maija Sillanpää, dramaturgi Henna Piirto. Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 31.8.2023.

Jätä kommentti

08.05.2023

Voiko Pentti Linkolaa ymmärtää?

Kategoria: Teatteri

Voiko Pentti Linkolaa ymmärtää, kysyy Kansallisteatterissa ensi-iltansa saanut näytelmä Pentti Linkola – kaltaisemme? Vastausta saa etsiä näytelmän läpi, päähenkilön elämän mutkista aina lapsuudesta viimeisiin vuosiin. Vastauksia ei tarjota, vaan katsojalle jätetään mahdollisuus tehdä tulkintoja kerrottujen faktojen ja toiminnan kautta.

Atro Kahiluodon ja Eeva Putron kirjoittama teksti on kuin runoelma, jossa liikutaan vapaasti paikkojen ja aikojen virrassa, tehdään huomioita luonnosta ja Linkolan ajatusten rakentumisesta. Roni Martinin musiikki saattelee tapahtumia niin taustalla kuin lauluiksi puhkeavana. Roolituksessa on aseteltu mielenkiintoisesti päähenkilön viittaa jokaiselle näyttelijälle ensin erikseen ja sittemmin terapiaistuntoihin kokoontuvina anonyymeina penttilinkolisteina yhdessä.

Timo Tuominen ja Panu Varstala, kuva Mitro Härkönen

Linkola tempoilee nuoren itsensä kanssa. Kun opinnot eivät suju eikä mikään ylioppilaalle sopivalta tuntuva ammatti tunnu kiinnostavalta, päättää nuorimies ryhtyä kalastajaksi. Näin hän saattaa jatkaa intohimoksi muuttunutta lintujen rengastusta. Luonnosta tulee ikään kuin samaistumiskohde tai elämänkumppani. Linnuksi itsensä kuvitteleva Linkola lentää korkealla ja sukeltaa tuulissa.

Juuri se, että esitys representoi luontoyhteyttä kehollisena, on näytelmän ydintä. Vain silloin Linkola tuntuu eheältä. Hän haltioituu, kirjaa jatkuvasti havaintojaan, antautuu luonnolle. Ihmissuhteiden vuorovaikutuksellisiin tilanteisiin ei tunnu taitoa löytyvän. Ihmisyyden taakka kulkee Linkolan ajatuksissa raskaana ja niinpä ihmisvihamielisyys kääntyy kammottavilta tuntuviin tulkintoihin. Auschwitzin kaasukammiot saavat hänen hyväksyntänsä kivuttomana tapana vähentää liikakansoitusta, ja demokratian sijaan hän valitsee diktatuurin.

On oikeastaan ihme, että kaiken synkän profetian rinnalle on saatu kirjoitettua niin paljon koomisia elementtejä, että esitys ei tunnu lainkaan raskaalta. Atro Kahiluodon ohjaus leikittelee liioittelemalla ja ripottelemalla yllättäviä elementtejä juonenkäänteisiin. Hurmoksessa kalastava, metsätuhoja seuraava, luonnonkato-saarnaansa julistava Linkola huutaa yhtäkkiä kaiken murheen keskellä, että ”Ilon kautta, perkele”! Ja perheen kesälomaretkenä toteutettu Ahvenanmaan ympärisoutu on melkoinen, etenkin kun jatkuvassa sateessa soutajaksi valikoituu vahva vaimo.

Eeva Putro ja Mia Hafrén, kuva Mitro Härkönen

Visuaalisesti näyttämö on mielenkiintoinen, sillä Joona Petterssonin videoprojisoinnit onnistuvat luomaan mainion miljöön, joka lintuineen tuntuu osin levittyvän katsomoon asti. Rekvisiittaa käytetään oivaltavasti ja Panu Varstalan koreografia toistaa luonnon liikkeitä kauniisti. Näyttelijät heittäytyvät moniin rooleihinsa ketterästi. Erityisesti Timo Tuomisen ja Eeva Putron työskentelyssä ihastuttaa intensiivisyys. Lauluosuudet soivat rikkeettöminä, mutta paikoin koin laulujen valtaavan liikaa tilaa ja pysäyttävän kerronnan.

Voiko Pentti Linkolaa siis ymmärtää? Lapsuuden kasvuympäristö Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa ja isä-Kaarlon esimerkki Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen perustajana loivat vahvan pohjan Linkolan luontosuhteelle. Ne saivat kaikenlaiseen listaamiseen ja luetteloimiseen ylipäätään pakonomaisesti suhtautuvaa poikaa kirjaamaan lintuja ja muita luontohavaintoja, mikä toisenlaisessa ympäristössä olisi kohdistunut kenties muualle. Kansallisteatterin esitys tarjoaa muun muassa tällaisen tulkinnan, se ei kritisoi, kenties vain hymähtää hyväntahtosesti.

Eeva Putro – Atro Kahiluoto: Pentti Linkola – kaltaisemme? Ohjaus Atro Kahiluoto, lavastus Katri Rentto, Pukusuunnittelu Saija Siekkinen, musiikki ja äänisuunnittelu Roni Martin, koreografia Panu Varstala, valosuunnittelu Ville Toikka, videosuunnittelu Joona Pettersson, kantaesitys Vallilan Kansallisteatterissa 4.5.2023.

Jätä kommentti

17.04.2023

Rottien pyhimys on napakka musikaali

Kategoria: Teatteri

Musiikkiteatteri Kapsäkin lavalla sai kantaesityksensä Anneli Kannon teoksen Rottien pyhimys teatteriversio. Libreton kirjoitti Kanto itse ja musiikin esitykseen sävelsi Jukka Nykänen. Aikakauteen sopivin vanhoin soittimin loihditaan kuvien synnyn rinnalle musiikillinen maisema, joka täydentää kauneuden kokemusta. Soittajat, Janek Öller, Ilkka Heinonen ja Miika Vintturi ovat pukeutuneet aikalaispukuihin ja sellaisina tiivis osa kokonaisuutta.

Näyttämölle piirtyy tarina henkilöistä Hattulan Pyhän Ristin kirkon seinämaalausten takaa. 1500-luvulle sijoittuvissa tapahtumissa ovat mukana niin Sveanmaalta saapunut maalarimestari apulaisineen kuin paikkakuntalainen herraskainen koko lystin maksaja puolisoineen.

Esitys alkaa maalarimestari Andreas Pictorin (Kai Bäckström) ajatuspuheella, joka johdattelee mainiosti taiteilijan sielunmaisemaan. Hänen työskentelyään määrittävät nöyryys ja se, että kuvan tahtoon on taivuttava. Pictor ei korosta itseään taiteilijana vaan palvelee työskennellessään korkeampia voimia. Bäckström kuljettaa nöyryyden olemusta mainiosti ja asettuu näyttämöllä hieman syrjään muista, näyttämön kernaammin valtaavista. Roolissa vuorottelevat Bäckström ja Jyri Lahtinen.

Jasper Leppänen ja Aurora Manninen, © Sakari Röyskö

Ja kuvat, ne syntyvät videoprojisointeina valkoisille holvikaarille kuin vaivihkaa, mestarin valvovan silmän alla. Projisoinnit ikään kuin toistavat Pictorin lausumaa kuvien tahdosta.

Kanto on nostanut musikaalin keskiöön kesäiseen maalausurakkaan livahtavan rakkausteeman. Pictorin apulainen, mestari Martinus (Jasper Leppänen), on ulospäinsuuntautuva ja työssään taiteellisia tavoitteita asettava ja hyvin kunnianhimoinen. Kun ennen maalausrupeamaa joukosta on jo sairastumisen vuoksi jäänyt pois tekijöitä, palkataan paikkakunnalta apuriksi käsistään kätevä nuori neito, Pelliina (Aurora Manninen).

Mannisen Pelliina arkailee valkoisen kirkonseinän edessä. Martinuksen tehtävä on koulia neidosta siveltimen käyttäjä, ja vähitellen tämän käsi alkaa totella. Siinä opettaessaan Martinuksen lempikin leimahtaa ja pian hän jo kysyy hämmentyneenä Onko rakkaus synti. Viimeistään tässä kohtaa musiikki saa kevyemmän sävyn, melodialtaan korvaan tarttuvan.

Eeva Semerdjiev ja Petri Bäckström © Sakari Röyskö

Toinen juonikuvio rakentuu hurmaavan koomisen pariskunnan toimiin. Vaimo Märta Bengstdotter Ulv (Eeva Semerdjiev) muistaa toistaa, että hän maksaa perintörahoillaan kaiken ja näkisi mielellään oman sukunsa ja muiden paikkakunnan mahtisukujen vaakunat ja miksei oman kuvansakin kirkon seinällä. Aviomies Petrus Herckepaeus (Petri Bäckström) on taustaltaan vaatimaton, mutta papiksi kouluttautunut. Hän hämmästelee maalarien poikkeuksellisen moderneja kuvia ja epäilee niitä kenties sopimattomiksi. Niin Semerdjiev kuin Bäckström laulavat klassisen komeasti ja vievät roolejaan sopivan hulvattomasti.

Draamallinen jännite kiristyy, kun kirkossa tapahtuu rikos. Väliajan jälkeen näyttämöllä on jalkapuu, johon Pelliina on kytketty. Paljastamatta juonikuviota rikos selviää ja lopussa Pictor suuntaa kulkunsa nöyränä kohti uutta paikkaa, luodakseen kuolematonta taidetta niin kauan kuin jaksaa. Kuvat, ne jäävät. Kauneus jää.

Reetta Ristimäen ohjaama tunnin ja kolmen vartin mittainen musikaali on mutkaton ja riuskasti etenevä. Sen äärellä viihtyi mainiosti. Uskoisin, että keskitetty juonirakenne koomisine vivahteineen kiinnostaisi muutoin ehkä aihetta vierastaviakin.

Rottien pyhimys, libretto Anneli kanto, sävellys Jukka Nykänen, ohjaus Reetta Ristimäki, lavastussuunnittelu Ella Mikkola, pukusuunnittelu Marja Uusitalo, valosuunnittelu Mirkka Saari, projisointisuunnittelu Calvin Guillot ja Małgorzata Nowicka, äänisuunnittelu Max Marshall. Kantaesitys Musiikkiteatteri Kapsäkissä 13.4.2023.

Kai Bäckström ja Aurora Manninen, © Sakari Röyskö

Jätä kommentti

04.04.2023

Ryhmäteatterin vauhdikas Valeäidit

Kategoria: Teatteri

Ryhmäteatterin Valeäidit annostelee taitavasti niin uusioperheisiin liittyviä ongelmia kuin äitiyden myyttiin kiinnittyneitä merkityksiä. Aino Pennasen teksti kysyy, miltä tuntuu olla bonusäiti, jos ei kerta kaikkiaan halua olla äiti, vaan ainoastaan lapsen kaveri? Millainen nokkimisjärjestys on hiekkalaatikon äideillä ja kuinka nuori nainen pärjää työelämän haasteissa?

Ryhmiksessä ei mennä otsa kurtussa aiheen parissa vaan heittäydytään ihan kunnolla riemunkirjavaan ilotteluun. Riikka Oksasen ohjaama esitys tuo värikkäälle näyttämölle värikkään joukon. Fabian Nybergin lavastus leikkii kirkkailla väreillä ja mielikuvituksen rajamailla liikkuvalla hiekkalattialla, joka muuttuu milloin ruuaksi, milloin juomaksi, joita nautitaan hurmaavan kekseliäistä astioista. Ja äänitehosteita on kuin piirretyissä lastenfilmeissä konsanaan. Tiina Kaukasen puvustus elää samaa satumaailmaa.

Eeva Soivio, Pia Andersson ja Miro Lopperi, kuva Mitro Härkönen

Runoilija Eeron (Robin Svartström) ja projektipäällikkö Liisan (Pia Andersson) uusperhesuhde on tuore ja hakee rutiinejaan. Eero loihtii imeliä säkeitä kumppanistaan, joka ei tiedä, kuinka suhtautuisi niihin. Eikä hän tiedä, kuinka suhtautuisi Eeron luona vuoroviikoin asuvaan Alanis-tyttäreen. Eikä Alaniskaan oikein tiedä, kuinka suhtautuisi Liisaan. Liisalla on myös ongelmia uudessa työpaikassaan, jonne hänet on pestattu lapsiperheiden ajanhallinta-sovelluksen projektipäälliköksi.

Muksulan lähiön hiekkalaatikon väki vannoo perusperheen nimeen ja äitimyytin rikkumattomuuteen. Liisa päättää työnsä vuoksi tutustua porukkaan saadakseen kokemusta lapsiperheistä, mutta ajautuukin vähitellen tilanteeseen, josta on vaikea päästä irti.

Ensimmäinen näytös on vauhdikas, mutta ei vielä kiedo pidäkkeettä pauloihinsa. Väliajan jälkeen ote tiivistyy ja toiminta saa uutta syvyyttä. Katsojalle tarjotaan roolihahmojen luoman maailman ratkeavia saumoja, jolloin todellisuus saa uudet kasvot. Ja tyyli, jolla se tarjoillaan, on hengästyttävän hauska, ja vie kyselemättä mennessään.

Eeva Soivio, Robin Svartström, Miro Lopperi, Pia Andersson ja Santtu Karvonen, kuva Mitro Härkönen

Ryhmäteatterin viisihenkinen näyttelijäkaarti pyörittää Eeron ja Liisan perheen sekä anoppien ja appien lisäksi koko Muksulan lähiön runsaslapsista hiekkalaatikkopiiriä, ja lisäksi Liisan työpaikan henkilöstöä. Ja mikä riemastuttavinta, mukaan on tehty lisäksi nukkelapsia, joita hiekkalaatikon äidit leikittävät. Santtu Karvonen, Eeva Soivio ja Miro Lopperi huhkivat monissa rooleissa riippumatta siitä, mitä sukupuolta edustavat. Aivan uskomattoman herkullisia hahmoja syntyykin.

Aino Pennanen: Valeäidit. Ohjaus ja dramatisointi Riikka Oksanen, pukusuunnittelu Tiina Kaukanen, lavastussuunnittelu Fabian Nyberg, äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen, valosuunnittelu Ville Mäkelä. Rooleissa Pia Andersson, Robin Svartström, Santtu Karvonen, Eeva Soivio ja Miro Lopperi. Ryhmäteatterin kantaesitys 14.2.2023.

Jätä kommentti

28.03.2023

Uuden sukupolven Karpo-iltamat

Kategoria: Teatteri

Suurten ikäluokkien ihmiset muistavat hyvin Hannu Karpon ja hänen tutkivan journalisminsa, jossa porauduttiin erikoisiin tapauksiin niin syrjäkylillä kuin taajamissa. Ohjelmien ihmiset olivat joko jääneet yksin taistelemaan byrokratian rattaisiin tai heillä oli itse valittu normaalista poikkeava elämäntapa, joka häiritsi muita. Rahaa näillä ihmisillä ei ollut ongelmiensa ratkaisemiseksi. Itseään oikeina toimittajina pitävät eivät juuri Karpon journalismia kunnioittaneet, mutta kansa katsoi silmä kovana Karpolla on asiaa –ohjelmaa, jota lähetettiin vuosina 1983–2007.

Kristian Smeds aloitti Teatterikorkeakoulun näyttelijäntaiteen professorina vuonna 2018 ja kirjoitti, kunnianosoituksenaan Karpolle, omille oppilailleen näytelmän, joka kantaa samaa nimeä kuin kuulu tv-ohjelma. Esityksen pohjaksi asettuivat todelliset tapaukset Karpon ohjelmista, mutta niihin lisättiin rutkasti Smeds-kierrettä ja niin syntyi uuden sukupolven Karpo-iltamat. Korona siirsi maata kiertäväksi suunniteltua esitystä ja ensi-iltansa se sai Kotkan Kaupunginteatterissa 7.10.2021. Kansallisteatterin uusintaensi-ilta sai paikkansa vasta tämän vuoden maaliskuussa.

Lapset tuunaavat auton, Inkeri Hyvönen ja Emma Kilpimaa, kuva Tuomo Manninen

Ihmisen sattumusten ihmeitä ja hänen kummallisia ihmissuhteitaan tulkitaan riemukkaan tuoreesti ilmaisten. Ote on ymmärtävä ja lempeä eikä moralisoi. Näyttämön takaosassa olevat peilit ovat ainoa pysyvä lavastuksellinen elementti, kaiken muun näyttelijät tuovat tullessaan.

Ensimmäinen näytös keskittyy toiminnallisiin kohtauksiin, joissa on vauhtia ja voimakasta äänenkäyttöä. Naapurirakkautta kuvataan voimistuvan rajariidan merkeissä ja sen yhteyteen on niitattu Karpon ajatus aiheesta: Mitään se ei kestä, ei salli, ei suvaitse, eikä anna anteeksi. Vannoutuneet talkoolaiset painavat töitä senkin jälkeen, kun eivät enää jaksa. Pokankylän Alma on mainio omaa nimeään kantavan baarin pitäjä, jolla on sana hallussa kosioretkelläkin.

Väliajan jälkeen esiin tulevat selkeämmin tarinat. Kokonaisuus on myös vähemmän äänekäs ja jättää ilmaisulle laajemman tilan. Sosiaalisen ympäristönsä hylännyt nainen pyörittää Pasilan metsässä kiviä rakennukseensa ja haaveilee kaiken aikaa laajemmasta kokonaisuudesta. Samaa tyyppiä on hylättyyn hökkeliin asettunut biisinikkari, joka säveltää kaiken aikaa uusia rakkauslauluja. Esittäessään laulujaan hän imitioi myös oletettuja soittimia.

Kaiken kaikkiaan esitys on melkoista herkkua. Vaikka tapauksia on poimittu marginaalista ja niitä esitetään ronskisti liioitellen, vilkkuu sieltä vahvoja suomalaisuuden piirteitä. Kokonaisuuden tarjoilevat vaihtuvissa rooleissa Suvi Blick, Annika Hartikka, Inkeri Hyvönen, Emma Kilpimaa, Hilma Kotkaniemi, Eeva Mäkinen, Anssi Niemi ja Nicklas Pohjola.

Karpolla on asiaa – tosikertomuksia havumetsien maasta, ohjaus ja dramaturgia Kristian Smeds, lavastus ja pukusuunnittelu Lucie Kuropatová, valosuunnittelu Ina Niemelä, äänisuunnittelu Antero Kemppi, Uusinta-ensi-ilta Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 23.3.2023.

Iltamien vetäjät, tuoretta ilmaisua, kuva Tuomo Manninen

Jätä kommentti

19.03.2023

Kansallisen Lear hukkuu runsauteen

Kategoria: Teatteri

Shakespearen Lear on saanut Vallilan Kansallisteatterin näyttämöllä kaikesta vanhasta ja prameasta riisutun version ja täyttänyt sen toisenlaisella kuvastolla. Tiina Puumalaisen kääntämä ja ohjaama esitys on myös keikauttanut sukupuolirooleja niin, että Learin tyttäret ovat poikia ja toisaalla Gloucesterin pojat tyttäriä. Eikä Lear ole kuningas vaan pelkkä Lear. Alkuperäisestä on pidetty kiinni siinä, että hyvät ovat hyviä ja pahat pahoja.

Katariina Kaitue on mieleltään haurastuneena Learina vahva. Samoin hänen asioitaan hoitavan Kentin roolissa Sari Puumalainen, joka kuljettaa hahmossaan myös koomista virettä. Näyttelijäntyössä on kautta linjan korostuneesti esityksen muotoon haettua liikekieltä, liioittelevaa ja dramaattista.

Teppo Järvisen visuaalisen suunnittelun ydin on neljän valtavan kirjaimen muodostama kokonaisuus, eli L, E, A, R. Kirjaimet voisivat tarkoittaa valtakunnan nimeä, ison firman nimeä tai tärkeän henkilön nimeä. Ne liikkuvat ja toimivat orgaanisena osana koko esitystä. Ne muistuttavat, että lähes kaiken taustalla on Lear. Kun lavasteiden peilipinta myöhemmin kääntyy katsomoon päin, se panee katsojan ikään kuin pohtimaan näkemäänsä.

Katariina Kaitue ja Ilja Peltonen, kuva Stefan Bremer

Puvustus ei myöskään kanna historiallisia merkkejä, ja on hyvin houkuttelevaa tulkita esitystä tämän hetken maailman päättäjien saleihin sijoittuvaksi. Juonittelun ja petturuuden tematiikka ei ole mihinkään kadonnut.

Learin huutoon ”Valtakunta rakkaudesta” lipevästi vastaavat kaksi vanhempaa veljestä jakavat valtakunnan, kun nuorin mairitteluun taipumaton jää osatta. Ympärillä pörräävien toimijoiden puheessa vilahtaa business-maailmaan tai virastoihin sopivaa sanastoa. ”Kun ei ole resurssoitu…” Ja salkku keikkuu raha-asioista huolehtivan Cloucesterin (Petri Manninen) kainalossa.

Vaikka esitys on visuaalisesti näyttävä ja siihen on ladattu vahvoja tunteita, se jää etäiseksi. Ikään kuin näyttämölle olisi rakennettu liian tehokas kone, joka liikkuu mekaanisesti. Näytelmää saatteleva Hannu Rantasen musiikki on rytmikästä, vaan vyöryy turhan usein niin äänekkäänä, ettei repliikeistä tahdo saada selvää.

Shakespeare – Puumalainen: Lear, ohjaus Tiina Puumalainen, visuaalinen kokonaissuunnittelu Teppo Järvinen, koreografia Jukka Haapalainen ja Sirpa Suutari-Jääskö, musiikki Hannu Rantanen, äänisuunnittelu Jani Peltola, valosuunnittelu Kare Markkola, naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi, ensi-ilta Vallilan Kansallisteatterissa 2.3.2023.

Maria Kuusiluoma, Petri Manninen ja Petri Liski, kuva Stefan Bremer

Jätä kommentti

13.03.2023

Nuoret Idealistit

Kategoria: Teatteri

Kun Kansallisteatterin Nuoret idealistit -näytelmää on kulunut muutama hetki, on tehtävä valinta. Kuunteleeko tarkasti monologeja vai päästääkö ajatukset hetkeksi lavasteisiin ja niiden merkkirakenteisiin tai muusikoihin? Hyvin pian on selvää, että teksti on fokus ja siihen on keskityttävä. Ensi alkuun ajatus tuntuu tylsältä ja vielä väliajalle mentäessä tunnistan dialogin kaipuuta. Vaan sitten kaikki muuttuu.

Näytelmän alussa katsojalle tarjotaan lukuohjeeksi lainaus Franz Kafkan kirjeestä Milenalle: Olkoon tämä esimakua niistä helvetin tuskista, jotka kohtaamme, kun joudumme arvioimaan elämäämme jälkiviisauden mukanaan tuomalla tietoisuudella siitä, ettei pahinta olekaan kohdata ilmeiset virheemme, vaan ne tekomme, joita kerran pidimme arvossa.

Michael Baranin ohjaaman näytelmän tapahtumapaikkana on Berliini, jonne teatterinjohtajan pestistään häirintäsyytösten vuoksi eronnut ohjaaja J (Jukka-Pekka Palo) on paennut kokoamaan itseään ja kenties luomaan uutta produktiota. Paikka on hänelle entuudestaan tuttu, sillä idealistisena vasemmistolaisena hän valitsi kaupungin opiskelupaikakseen 70-luvulla. Siellä hän myös itse syyllistyi ilmiantoon opettajaansa kohtaan.

Pirjo Määttä ja Jukka-Pekka Palo, kuva Tuomo Manninen

J:n häirinnän kohteena ollut nuori näyttelijä Emmi (Aksa Korttila) on saapunut kaupunkiin siellä järjestettävien elokuvajuhlien vuoksi. Hänen ohjaamansa lyhytelokuva on päässyt juhlien ohjelmistoon. Emmi on näytellyt J:n ohjauksessa Hamletin Ofelian roolin ja kun J tarjoaa hänelle roolia tulevassa ohjauksessaan, Emmi miettii aiemman yhteistyön aiheuttamia naarmuja.

Samaisilla juhlilla työskentelevä sekalaisia tehtäviä hoitava Joel (Verneri Lilja) lähestyy Emmiä tutustuakseen tähän ja tulee näin liitetyksi tarinaan. Hän toimii eniten havainnoitsijana ja kertojanomaisessa roolissa kuultuaan J:n ja Emmin tarinan ja tunnistaessaan Emmin naarmut.

Neljäs hahmo on Petra (Pirjo Määttä), joka on J:n ex-vaimo ja juuri se, joka käräytti miehen. Hänet on tuonut Berliiniin silkka mielenkiinto entisen miehen tilanteesta, josta hän on kuullut. Aika on tehnyt tehtävänä ja Petra olisi valmis menneen käsittelyyn.

Aksa Korttila, ja Verneri Lilja, kuva Tuomo Manninen

Monologit puhutaan tilassa, joka aluksi viestii näyttämön keskellä olevasta vaarasta tai ainakin vaaranpaikasta, jota ympäröivät telineet varoitusteippeineen. Kun yksi puhuu, muut istuvat paikoilleen, matalalle lasketun kattokehikon alle, niin että pää pilkottaa kehikon yläpuolella. Jännitettä luovat harpun ja alttoviulun loihtima äänimaisema sekä roolihenkilöiden liike. Ollaan kuin kellarissa tai vähintään tukehduttavassa tilassa, joka on hämärä ja kahlitseva.

Kati Lukan ja Tarja Simonen lavastus ja puvut sekä Eero Auvisen valaistus samoin kuin Juhani Nuorvalan säveltämä musiikki ovat kiinteä osa kerrontaa.

Väliajan jälkeen lumoudun lopullisesti kauniista kielestä ja lauseista, joista jotkut nousevat lähes aforismeina soimaan. Michael Baranin teksti on hienoista lauseista rakentuvaa. Ja katto, se on noussut ylemmäs paljasten osittain seinät, jotta kaikki voivat kävellä sisään ja ulos kyyristelemättä. Näyttelijät käyttävät ajoittain myös mikrofonia, puhuvat yleisölle suoraan, kuin painottaakseen sanottavaansa.

Vähitellen monologien rinnalle syntyy pientä toimintaa, sillä jokainen roolihahmo sitoo vuorollaan valtavaa kukkakimppua. Niitä syntyy useita ja paikat niille löytyvät näytelmän yllättävässä lopussa.

Verneri Lilja ja Jukka-Pekka Palo, kuva Tuomo Manninen

Kukin puhuu omasta näkökulmastaan, menneen tapahtumista ja niiden tulkinnasta. On kyse taiteilijuuden suhteesta ympäröivän maailman ilmapiiriin ja aatteisiin, mutta myös jokaisen omasta suhteesta menneeseen. Miten tekonsa muistaa ja mitä unohtaa? Mitä valintoja on tehnyt ja millaisin eväin on muita tuominnut? Teatteriohjaaja J:n valintoihin on vaikuttanut hänen isänsä SS-menneisyys, jonka vaiettu julmuus on saanut aikoinaan valitsemaan maailmankatsomuksen.

Näyttelijät työstävät intensiivisesti roolihenkilöistään vangitsevia hahmoja ja kuin varkain monologit keskustelevat keskenään. Myös harpistille annetaan lopulta vuorosanat lausuttavaksi. Lavastuksen taloon paljastuu katon noustessa lisää elementtejä ja lopulta edessä seisoo tyylikäs klassinen sali, jonka suuren pöydän äärellä käydään hyväntuulista keskustelua. Sitä katsoja ei kuule, mutta voi arvailla lankoja yhteen sidottuaan. Taustalla soi tuttu Bob Dylanin biisi Blowin´ in The Wind Marlene Dietrichin tulkintana Die Antwort weiss ganz allein der Wind.

Michael Baran: Nuoret idealistit, ohjaus Michael Baran, lavastus ja pukusuunnittelu Kati Lukka ja Tarja Simone, musiikki Juhani Nuorvala, valo- ja videosuunnittelu Eero Auvinen, äänisuunnittelu Grégory Maisse ja Juhani Nuorvala. Kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 8.3.2023.

Jätä kommentti

10.03.2023

Talvisota – yksi sota, kolme tarinaa

Kategoria: Teatteri

Aikoinaan tytöillä oli tapana pujotella lankakieppi käsien väliin ja kutoa siitä sormin erilaisia kalaverkkoja. Kaksi tyttöä saattoi myös kutoa yhdessä verkkoa nappaamalla toisen verkosta kiinni ja tekemällä siitä oman muunnelmansa ilman että verkko välillä rikkoutui, niin syntyi yhteinen rakennelma. Ja miten tämä liittyy teatteriesitykseen? No siten, että Teatteri Avoimien Ovien Talvisota-näytelmän naiset pujottelevat ääneti tuon tuosta samanlaista verkkoa nauhasta, joka lenkkeinä roikkuu kattoon kiinnitetystä kärrynpyörästä. Kun pieni matka on saatu pujoteltua, kudelma purkautuu. Elämänlangan kutomisena sitä voi pitää, mutta ehkä myös erilaisina rakennelmina, joita ihmisen on tapana rustata, kunnes uusi aika purkaa vanhan.

Jos teatteriesityksen yhtenä onnistumisen kriteerinä pitää ajankohtaisuutta, Talvisota-näytelmä täyttää sen kiistatta. Teksti sai alkunsa vuonna 2009 Baltic-Circle -festivaaleilla, jossa suomalais-ukrainalais-venäläisen tekstityöpajan tarkoituksena oli tuottaa lukudraamaa Talvisodasta. Viime vuoden helmikuun 24. päivän Venäjän hyökkäyksen jälkeen kirjailijat halusivat päivittää tekstiä. Tuloksena oli pasifistinen manifesti menneiden sukupolvien kunniaksi.

Kati Outinen ja Anna-Leena Sipilä, kuva Mitro Härkönen

Hanna Kirjavaisen ohjaama esitys kulkee kolmessa aikatasossa. Alussa ollaan Mainilan tienoilla ja rajaa tähystetään molemmin puolin, lähinnä rakastettuja muistellen. Kunnes vääjäämätön tapahtuu ja Talvisota syttyy. Rintamalla suupuhe kulkee muuta nopeammin ja syntyy epäselvyyttä vastapuolesta ja sen taidoista. Taustalla pyörii manipulaatiokoneisto ja totuus tallautuu. Venäläisten kuulopuheiden mukaan suomalaiset kiipeävät sukset jalassa puuhun ja ampuvat sieltä. Raatteentiellä törmätään myös ukrainalaiseen sotilaaseen.

Tinde Lappalaisen skenografia ja hänen yhdessä Ilari Kallisen kanssa suunnittelemansa videointi ovat kiinteä osa merkityskartastoa. Kuoleman osuessa kohdalle ilmoille kajahtaa aina sydäntäsärkevän riipaiseva slaavilainen musiikki, jolloin lukuisten verkkomotiivien rinnalle luodaan pitsimäistä kaleidoskooppikuvaa pitsikudelmasta, joka on ikiaikainen ihmisen luomus, silmukoista koostuva sekin.

Kati Outinen ja Ella Pyhältö, kuva Mitro Härkönen

Väliajan jälkeen siirrytään Helsinkiin vuoteen 2009 ja Baltic-Circlen työpajaan osallistuvien kirjailijoiden tapaamiseen. Selfieitä näpsitään ja kirjallista keskustelua käydään. Näytelmään astuvat juuri katsottavan esityksen kirjoittajat ja synnyttävät mielenkiintoisen kaksoisvalotuksen. Kolmas aika sijoittuu Venäjän hyökkäyssodan aikaan Ukrainan Mariupolissa, aikaan tässä ja nyt.

Näyttämöllä luovitaan oivaltaen yksityisten ja yhteisten asioiden tasoilla ja pannaan katsoja kysymään itseltään kiperiä kysymyksiä. Teksti usuttaa tutkimaan omia asenteitaan ja pohtimaan niin sotien oikeutusta kuin poliittisten vakaumusten moraalia. Aiheet ovat vakavia, mutta millä riemukkaalla, paikoin jopa räävittömällä tavalla niiden kunniakasta kuorta rapsutellaan. Kun rikotaan oletettu ja hypätään viereiselle polulle, syntyy törmäys, jossa on pakko pysähtyä miettimään.

Kolmen naisen näyttelijäntyön jälkeä on riemu katsoa. Kati Outinen, Ella Pyhältö ja Anna-Leena Sipilä heittäytyvät kohtauksiin sotilaina, vaimoina, kirjailijoina, politrukkeina ja jopa pellehyppääjänä. Etenkin Outisen vimmainen muuntautuminen eri hahmoiksi on huikeaa.

Episodimaisuudesta huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi esitys luo tietyn mielentilan, joka on avoin uusille tulkinnoille. Meille tuttua kuvastoa on riittämiin Talvisotaan liittyen ja rinnalle mahtuu oivallisesti jopa karnevalistisia otoksia heiluttamaan tasapainoa.

Hanna Kirjavainen – Ari-Pekka Lahti – Oleg Mihailov – Mikhail Durnenkov – Evgenii Kazachkov: Talvisota. Ohjaus Hanna Kirjavainen, dramatisointi Iida Koro, käännökset suomi-venäjä-suomi Anna Sidorova, käännökset venäjä-ukraina Kostiantyn Solovienko, skenografia Tinde Lappalainen, äänisuunnittelu Juha Tuisku, valosuunnittelu Jere Kolehmainen, videosuunnittelu ja -toteutus Ilari Kallinen ja Tinde Lappalainen, pukujen toteutus Helena Parikka. Esitys on toteutettu yhteistyössä Lahden kaupunginteatterin kanssa. Kantaesitys Teatteri Avoimissa Ovissa 8.3.2023.

Jätä kommentti

27.02.2023

KOM-teatterin Rikkaruoho naurattaa traagisen läpi

Kategoria: Teatteri

KOM-teatterin ensi-illan jälkeen mieli kääntyy hykerryttävään hymyyn. Se ei tarkoita turhanpäiväistä kevyttä mieltä vaan yllättäviä viiltoja olettamusten muurissa ja oivallisen rytmityksen luomaa villiä merkityksellisyyttä. Näkemäänsä pohtii vielä seuraavana päivänä. Rikkaruoho-esitys valaa uskoa teatterin voimaan, sen kykyyn avata ihmismielen kerroksia oivaltavasti rakkaudenkaipuun äärellä.

Ella Mettänen ja Niko Saarela © Noora Geagea

Kaiken taustalla on Jörn Donnerin teos Mammutti – jälkeenjääneet tekoset (2013), jossa Donner tokaisee sivusuhteesta syntyneen poikansa Otto Gabrielssonin olevan erehdys. Hylkäämisen jo aiemmin synnyttämä arpi aukeaa ja Otto päättää kirjoittaa isälleen kirjeen. Tuloksena on kirja Rikkaruoho, viimeinen kirje isälle (2020), joka on kirjoitettu isän tyylillä. Donnerin oma mammuttiteos vaeltaa esityksessä fyysisenä objektina monenmoisen projisoinnin kohteena, eikä sitä saa mitenkään katoamaan.

Näyttämönä on romahtaneen linnamaisen rakennuksen ympärys veden äärellä. Lohkareita roikkuu uhkaavasti ympärillä. Tähän maisemaan saapuu viisi henkilöä kirjalliseen retriittiin, jossa on tarkoitus kirjoittaa kirje isälle. Ja kas, he kaikki ovat Ottoja, terapeuttikin. Kirjeen synnyttämistä edesautetaan erilaisin psykodraamaa muistuttavin keinoin.

Ella Mettänen, Miiko Toiviainen ja Niko Saarela © Noora Geagea

Laura Mattilan dramatisoiman ja ohjaaman esityksen Otto purkaa viiden hahmon äänellä isän kaipuutaan. En ole lukenut Gabrielssonin kirjaa, johon näytelmä pohjaa, mutta kirjeistä koostuva teksti on jaettu eri roolihahmoille. Tuloksena on riemastuttavan terävää dialogia. Toimintaa syntyy, kun taakkoja purskautetaan ulos joko teoin tai sanallistamalla ne.

Vaikkei Otto ole tavannut kuuluisaa isäänsä koskaan, hän on jäänyt kysymyksineen tämän valovoiman kehälle kieppumaan. Miksi isän muut lapset saavat kaiken sen, mistä hän on jäänyt paitsi? Miksi hän saa yhtenä jouluna vain isän vaimon ostaman viinerin? Läsnä ovat katkeruus, viha ja mitättömyyden tunne. Kun Otto saa kirjansa maailmalle, on hänen pohdittava, mahtoiko välimatka isään lyhentyä lainkaan. Harmillisesti isä menehtyi ennen kirjan julkaisua.

Vilma Melasniemi ja Juho Milonoff © Noora Geagea

Ja totta kai, näytelmässä on kyse enemmästä kuin yhdestä tapauskertomuksesta. Kuuluisien tai muuten mahtavien isien lapset, maailmaan siitetyt oman valovoiman pikku tähtöset, saavat liian usein kulkea ilman isän turvaavaa kättä ja kannustavaa puhetta. Suomalaisia kiinnostaa tietenkin sanavalmiin ja ärsyttävänkin Donnerin tapaus, koska hän itse kirjasi avioliiton ulkopuoliset lapset erehdyksiksi.

KOM-teatterin lavalla näyttelijäntyö on jälleen silkkaa herkkua. Oton eri puolet muodostavat jännitteisen kokonaisuuden. Juho Milonoffin takertuja on työstänyt traumansa monen prässin läpi, Niko Saarelan runoilija vetäytyy vaikka haluaisi olla esillä, Ella Mettäsen Otto on mykkä lapsi, joka havaitsee ympäristöään tarkasti. Kun tämä mykkä lapsi laulaa, voi että kuinka hän tekee sen. Miiko Toiviainen on patoutunut kostaja ja Vilma Melasniemi terapeutti, joka tavan takaa muuttuu Otoksi hänkin.

Visuaalisesti näyttämölle syntyy kiehtovia kuvia. Niitä rakennetaan konkreettisesti mutta niitä syntyy myös ajatusten törmätessä. Vihreää väriä on aluksi näyttämöllä vähän, mutta pitkin esitystä sen määrä lisääntyy. Rikkaruohojako kaikki tyynni, vai jotain muuta? Ajatuksia herättävä esitys saa nauramaan pidäkkeettä mutta myös eläytymään mammutin varjossa elävän pojan tragediaan.

Otto Gabrielsson: Rikkaruoho. Dramatisointi ja ohjaus: Laura Mattila, lavastus Julia Jäntti, pukusuunnittelu Mirva Mietala, valosuunnittelu Veli-Ville Sivén, äänisuunnittelu Jani Rapo, videosuunnittelu Julia Jäntti ja Veli-Ville Sivén, maskeerauksen suunnittelu Leila Mäkynen, laulettujen biisien tuotanto ja sovitus Eva Louhivuori. Rooleissa Vilma Melasniemi, Ella Mettänen, Juho Milonoff, Niko Saarela ja Miiko Toiviainen. Kantaesitys 24.2.2023 KOM-teatterissa.

Jätä kommentti