Sanasateen tekijä

Ryhmäteatterin Kalasatama-näytelmä on riemastuttava. Se leikittelee teatterin keinoin vakavan aiheen äärellä sellaisella intensiteetillä ja paikoin niin vauhdikkaasti, että katsomossa ei saa hetkeksikään hukata keskittymistään. Alaotsikkonsa mukaan Pillerinmakuinen tragikomedia todella koskettaa ja viihdyttää.

Salla Viikan kirjoittama näytelmä Tuuve Aron autofiktiivisen Kalasatama-romaanin (2020) pohjalta ei käsiohjelman mukaan orjallisesti tottele kirjan tapahtumia, joten kirjaa lukemattomana seurasin esitystä ilman ennakko-odotuksia.

Seksuaalivähemmistöön kuuluvan Riksun kasvu 80-luvun ankarassa heterotytöille ja -pojille lokeroidussa yhteiskunnassa ei ole lainkaan hilpeä tarina, päinvastoin. Sini Pesosen ohjaama esitys käsittelee kuitenkin tummia sävyjä oivaltavan hauskasti, hukkaamatta vereslihalla sykkivää ydintään. En muista, milloin olisin nauranut niin hersyvästi kuin tämän esityksen äärellä.

Esitys alkaa nimensä mukaisesti Kalasataman metroaseman kieppeillä, ja se onkin toistuva tapahtumapaikka, sillä Riksu käy likeisen terveysaseman psykiatrilla ja kauppakeskuksen Gigantissa. Paraikaa hän potee mielialalääkkeiden haittavaikutuksesta, joka ilmenee tanssitautina ja hän odottaa pääsyä tohtorin vastaanotolle. Olo on kaikin puolin surkea, takana ero ja mielenterveysongelmien paheneminen. Riksu alkaa kertoa tarinaansa monenmoisen kulkijan raahustaessa ohi, mutta kulkijat jähmettyvät aina tarinan jatkuessa. Liikkeen ja pysähtymisen kuvio toistuu läpi näytelmän.

Kohtausten määrä ja paikkojen vaihdokset uusine hahmoineen liukuvat hengästyttävän taitavasti.  Esityksessä on koko arsenaali käytössä, niin lavastuksellisten elementtien kuin puvustuksen, naamioinnin ja koreografian osalta. Myös näyttelijä saattaa vaihtaa roolia lähes kesken lauseen. Pysähdys, ja vaihto. Päähenkilö pysyy kuitenkin läsnä ja kuljettaa tarinaansa, joten kokonaisuus pysyy kasassa erinomaisesti.

Joanna Haartti taipuu roolissa tunneskaalan joka askelman kautta, niin lapsuuden partioleiriläisenä kuin ensimmäisten, hapuilevien seksuaalisten kokemusten äärellä. Keskiössä on kasvu lapsuuden kiusaamiskokemusten ja nuoruuden ulkopuolisuuden tunteiden kautta kohti tiedostavaa aikuisuutta ja kirjailijuutta, jolloin ympäröivä maailma on jälleen muuttunut.

Lesborakkauden turvallisena kohteena olohuoneeseen rynnii idoli 80-luvulla, Euroviisuista tuttu 16-vuotias Carola kappaleellaan Främling. Sanoitustaan myöten ajankohtaan sopiva laulu räjäyttää Riksun sisäisen maailman ja hän tiedostaa löytäneensä elämänsä suunnan.

Myöhemmin kohteet löytyvät ympäriltä. Miltä tuntuu kosketus, miltä unelmat ja uskallus? Miltä petetyksi tuleminen – ja pettäminen? Lesbodiscosta löytyy ihana Stella (Heli Hyttinen). Riksun parisuhteen kaari ensirakkaudesta aina visioon ikääntyneestä lesbo-mummeliudesta piirtyy kirkkaasti. Kuvatuksi tulee koko heterovankilaksi määritelty ympäröivä maailma. Mutta hämmentynyt katse luodaan myös tämän hetken seksuaalisen suuntautumisen moniin ulottuvuuksiin, sillä Riksu on tullut rakentaneeksi omia suojamuurejaan, joiden yli on opeteltava kurkottamaan.  

Ja ne tyypit, joihin päähenkilö elämässään törmää! Kavalkadi on kuin tyyppigalleria suoraan pilakuvista. Lisäksi näyttämölle pölähtää teeveen juonnettuja tietovisailuja.  

Minna Suuronen on Riksun äitinä pateettisuuteen taipuvainen yksinhuoltajaäiti, joka edelleen haikailee ensirakkautensa perään. Hän luo tunnelmallisia hetkiä tyttärensä kanssa ja kehottaa tätä pitämään kiinni jokaisesta potentiaalisesta poikaystävästä. Suuronen ahkeroi hienosti muuntautuen kaikkiaan kahdeksassa roolissa.

Santtu Karvonen kuljettaa etäisen ja ankaran isän roolia monien muiden rooliensa lisäksi. Hänen psykiatri Olavi Keinolansa on suorastaan maagisen flegmaattinen ja kirjallisuuspalkinnon saanut Finlandia-Frank korskean kolea. Vaihdokset roolista toiseen saattavat tapahtua kesken virkkeen. Kaikkiaan Karvonen taipuu yhdeksään eri hahmoon.

Markku Haussila ja Onni Vesikallio työstävät kahdeksaa tyyppiä Riksun elämän eri vaiheissa ja ilmaantuvat kärjistettyinä ja hervottomina hahmoina. Heli Hyttinen työstää taitaen yhdeksää roolia.

Rekvisiittaa esityksen aikana käsitellään valtavat määrät. Se taituruus ja kekseliäisyys, jolla ikään kuin ”ei mistään” taiotaan uudet asusteet ja kohtauksissa tarvittava tavaramäärä, on kunnioitettava. Myös Maija Nurmion koreografia on huomattavan mielenkiintoinen.

Tuuve Aron Kalasatama-romaani, näyttämölle käsikirjoittanut Salla Viikka. Ohjaus Sini Pesonen, lavastussuunnittelu K Rasila, valosuunnittelu Ville Mäkelä, äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen, pukusuunnittelu Hanna-Riikka Taskinen, tarpeiston suunnittelu ja toteutus Ninja Pasanen, maskeeraussuunnittelu Ia Luhtanen, koreografi Maija Nurmio. Ryhmäteatterin ensi-ilta 13.2.2024.

Jätä kommentti